Kammottavat totuudet

Vuosikausiin en käynyt Saksassa, koska pidin saksalaisia kaiken pahan alkujuurina ja inhosin ihmisiä, jotka sallivat kaikki toisen maailmansodan julmuudet ja siunasivat Hitlerin raakalaisuudet. Sanaakaan en uskonut väitteistä, jonka mukaan kansa ei tiennyt mitä oikeasti tapahtui. Siihen en usko vieläkään, mutta jonkin verran on ”vihani” leppynyt, kun lopulta suostuin Saksan matkaan ja vierailin useissa historiallisissa kohteissa, joissa kerrottiin sodanaikaisista julmuuksista. En edelleenkään ole varma siitä, ovatko useat museot ja muistomerkit saksalaisten itsetunnon pönkittämiseksi vaiko todella varoitukseksi muulle maailmalle. Niin näkyvästi nuo tapahtumat on tuotu esille, että en lainkaan ole varma, ovatko saksalaiset niistä ylpeitä vai häpeävätkö he tekojaan.

Tuo Saksan matka pari vuotta sitten sai minut syttymään myös omaan historiaamme ja niihin julmuuksiin, joita meidän sotiemme aikana tapahtui. Varmasti myös kaikenlaisia ”pikkujulmuuksia” tekivät myös suomalaiset, mutta ne eivät ainakaan toistaiseksi ole nousseet pintaan, vaikka sotahistoriaa olen pyrkinyt nyt tutkimaan. Sodan verisimmät näytelmät näyteltiin jatkosodan loppuaikoina, ja pääasiallisesti ne olivat venäläisten tekemiä. Vaikka uhrit olivat pääosin siviilejä, parissa aikaisemmassa kirjoituksessani kuvatut tapahtumat kuuluvat jotenkin sotaan. Entinen Neuvostoliitto ja nykyinen Venäjä eivät koskaan ole olleet erityisen tarkkoja siitä, ketä pommien alle sattuu. Se, mitä tapahtui Simolassa ja Elisenvaarassa, tapahtuu tänä päivänä Syyriassa. Ainakaan vielä en tutkimuksissani ole törmännyt samanlaisiin siviileihin kohdistuneisiin julmuuksiin, joissa tekijänä olisivat olleet suomalaiset.  Yksittäistapauksia kyllä, mutta ei systemaattisia massateurastuksia.

Oma mielenkiintoni näihin asioihin selittynee paljolti sillä, että Neuvostoliiton suurhyökkäys ja oma syntymäni sotatoimialueella sattui samaan aikaan. Totta kai olen pikkuisen kiinnostunut siitä, kuinka läheltä nämä ”läheltäpititilanteet” todella hipaisivat. Nyt tiedän, että todella läheltä, eikä monista ikätovereistani koskaan tullut ikätovereitani, vaan he päätyivät ”sankarivainajiksi” jo alle vuoden ikäisinä.

Virallinen Suomi on niin suomettunutta, että suurin osa sodanajan tapahtumista on hautautumassa unhoituksen suohon, sillä tämä sodan jälkeinen sukupolvi ei edes ole kovin kiinnostunut siitä, mitä menneisyydessä on tapahtunut. Suurin osa sota-arkistoista on nyt avattu, mutta ihmisten mielenkiinto totuutta kohtaan on siinä määrin hiipunut, että arkistojen tutkiminen on jätetty muutamien historioitsijan tehtäväksi.  Arkistot kertovatkin vain virallisen totuuden, joka ei ehkä ole aivan yhtäpitävä totuuden kanssa. Voi olla, että aikalaisten kertomuksetkin ovat hieman värittyneitä, mutta on otaksuttavaa, että ne siitä huolimatta antavat totuudesta tarkemman kuvan kuin mitä virallinen Suomi edes haluaa antaa.

En koskaan ole väittänyt, että minä olisin miekka ojossa raivannut tieni sotatoimialueelta tänne Kanta-Suomeen, mutta siitä huolimatta minä ja varmaan myös moni muu voi luokitella itsensä Karjalan pakolaiseksi. Minä sain tehdä sen suhteellisen turvallisesti äitini sylissä, enkä ollut tietoinen noista ”läheltäpititilanteista”, joita kuulemani mukaan matkalla oli useita.  En silti voi hyväksyä sotien jälkeen syntyneen ikäluokan lanseeraamaa käsitystä, ettei Karjalasta tullut pakolaisia. Kyllä meitä tuli useita. Tarkkaa määrää ei tiedä kukaan, mutta väittäisin, että se voidaan hyvinkin laskea tuhansissa.  Aivan käsittämättömältä tuntuvat Karjalan liiton jäsenistönkin kommentit, että kaikki Karjalasta selvinneet olivat evakkoja.

Alkaa olla viimeiset hetket selvittää todellinen tilanne, sillä tuskinpa minä vielä olen viimeinen elossa oleva pakolainen. Totuus tuskin tulee koskaan esiin sen jälkeen, kun olemme jättäneet hyvästit tälle planeetalle. Voi olla, että Elisenvaaran ja Simolan uhrien todellinen lukumäärä ei koskaan selviä, mutta tapahtumat sinänsä vastannevat aika tarkasti blogiani. Asioiden varmentamiseksi olen kuitenkin lähdössä Simolaan, joka on jäänyt Suomen puolelle. Toivon, että sieltä löytyisi jotain minulle ennestään tuntematonta, josta voitte sitten lukea.

Minä ”Karjalan pakolainen” haluan, että Suomen kansa saa totuudenmukaisen kuvan sotiemme tapahtumista. Sota-arkistot eivät ole valetta, mutta ne kertovat vain murto-osan todellisuudesta ja valottavat asioita sotilaiden näkökulmasta. Suomen evakuointi oli kyllä hyvin järjestetty, mutta se ei silti tavoittanut kaikkia.