Vaienneet seurakunnat

Impilahden sijainti

Nyt tulen alueelle, josta ei minulla luonnollisestikaan voi olla omakohtaista kokemusta, koska sotapakolaisena jouduin poistumaan Karjalasta heti synnyttyäni, joten kaikki mitä nyt kirjoitan, perustuu myöhempiin matkoihini, vanhempieni kertomuksiin ja kirjoitettuun historiaan.

 Impilahden ortodoksinen kirkko. Maalaus Pitkärannan hotellin seinällä. 

 Pitkärannan ortodoksinen kirkko. Jälleenrakennettu, kuva vuodelta 2013.

Historia kertoo, että osa ”Karjalan meren” rantojen asukkaista koki tulleensa venäläisten taholta epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, joten, rajaseudulla kun oltiin, tehtiin Venäjän puolelle ryöstöretkiä. Myös impilahtelaiset miehet olivat näissä retkissä osallisina, sillä aluetta kokonaisuudessaan pidettiin Karjalan-heimon ikiaikaisena asuma-alueena.

Suurin osa karjalaisista oli kuitenkin rauhaa rakastavaa ja ahkeraa kansaa, joka palveli uskollisesti sekä maallista että taivaallista esivaltaa. Niinpä pääosin ortodoksinen kansa hyväksyi ilman suurempaa protestointia Ruotsin kuninkaan määräyksen, jonka mukaan koko valtakunnan oli otettava uusi uskonto, luterilaisuus, valtakunnan uskonnoksi. Varmuuden vuoksi ortodoksisuus kiellettiin kokonaan ja kansaa alettiin kasvattamaan luterilaisuuteen. Tämän seurauksena ortodoksiset kirkot ja tsasounat jäivät tyhjiksi ja rapistuivat osittain. Osa ortodokseista piti oman uskontonsa salassa ja ortodoksisia tilaisuuksia järjestettiin lähinnä yksityisten kodeissa. Ruotsin kuningas ei kuitenkaan onnistunut valvomaan näitä valtakunnan itäisiä alueita niin tarkoin, että olisi onnistunut tappamaan koko uskonnon.

Stolbovan rauhan v.1617 jälkeen alettiin perustaa Raja-Karjalaan luterilaisia seurakuntia, Impilahden luterilainen seurakunta syntyi vuonna 1638. Tällöin nimitettiin myös seurakunnan ensimmäinen kirkkoherra. Impilahden ensimmäistä luterilaista kirkkoa ruvettiin rakentamaan 1670-luvun puolivälissä ja se valmistui vuosikymmenen vaihteessa. Karjalan kansan hengellinen elämä elpyi, mutta tällä kertaa luterilaisin voimin. Ensimmäisen kirkon paikalle rakennettiin noin 100 vuotta myöhemmin uusi kirkko, joka päätettiin purkaa 1800-luvulla. Sen paikalle rakennettiin sitten Impilahden kolmas kirkko, jonka torniin sitten hankittiin kaksi kelloa ja pyhäkköön tuotiin Lahden urkutehtaan valmistamat urut.

  Impilahden kirkkoja ennen sotia. 

Impilahden luterilaisen kirkon koristeeksi saatiin myös alttaritaulu, joka oli Eva Ingmannin maalaama jäljennös Sebastian del Plomban maalauksesta ”Kristus vaipuu ristiä kantaessaan”. 

 

1800-luvun jälkeen historiassa tapahtui paljon. Suomen hallinnollinen isäntä oli vaihtunut, ja kun 1923 tuli voimaan uskonnonvapauslaki, alkoivat Karjalan vaienneet ortodoksiset seurakunnat toipua. Suomi julistautui itsenäiseksi vuonna 1917, ja noihin aikoihin tiedettiin Karjalan väestön jakautuneen melko tarkoin kahtia luterilaisten ja ortodoksien suhteen. Ortodoksisimpia alueita olivat venäjänkieliset kunnat kuten Kyyrölä, mutta myös Impilahdella ja etenkin Salmissa oli ja on edelleen vahva ortodoksinen kirkko, jota ei onnistunut hävittämään edes Neuvostoliiton ateistinen kommunismi.

Jälleen kerran oli Karjalan kanssa pystynyt säilyttämään oman uskonsa vainoista huolimatta. Kommunistisessa Neuvostoliitossa oli kirkot valjastettu muihin tarkoituksiin ja osa todella arvokkaista ikoneista hävitetty, mutta kansa oli säilyttänyt uskonsa ja Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen vaienneet seurakunnat heräsivät eloon, osittain vahvan luostarikulttuurin tukemana.

 Sergei valamolainen ja Herman valamolainen, Valamon luostarin perustajat

Karjalan kansa on aina ollut keskimääräistä uskonnollisempaa, joten ei liene ihme, että se toi siirtolaisten mukana myös oman uskontonsa tänne Länsi-Suomeenkin. Ympäristön painostuksesta ja osittain avioliittojen seurauksena monet ortodoksit tosin ovat luterilaistuneet, mutta ortodoksinen kulttuuri elää ja voi hyvin. Tästä kertovat yhä useammat Kanta-Suomeen nousevat tsasounat, jotka ortodoksit ovat ihan itse rakentaneet.

Ekumeenisuus luterilaisen ja ortodoksisen kirkon välillä toimii hyvin, sillä ainakin ortodoksien tiedän tunnustavan Raamatun opit. Yksi niistä on Jumalan sana”ei yksikään joka minuus uskoo, huku.” Tuolle sanomalleen Jumala ei asettanut ehtoja, joten on hyvin todennäköistä, että ku  taivaassa tavataan, on siellä monen sortin uskovaisia.

Sotapäiväkirja

Olen kirjoittanut blogeja nimellä "Kallan kuvernööri" niin uskonnosta, rasismista, urheilusta kuin politiikastakin. Olen myös muistellut Karjalaa tässä omassa blogissa nimeltä ”Pitkärannan paroni”. Sekä kuvernööri että paroni ovat tietysti blogin nimiä, enkä ole yrittänyt niitä titteleikseni omia.

Menköön nyt tämänkertainen kirjoitus sitten vaikka urheilun piikkiin; olen kirjoittanut sen jo yli 20 v sitten toimiessani Suomen Nyrkkeilyliiton valmennusvaliokunnan puheenjohtajan ja hallituksen jäsenenä. Löysin nimittäin vanhan leiripäiväkirjan varastoistani ja ajattelin ikuistaa sen tänne nettiin blogieni joukkoon. Ei kai se kaikkia kiinnosta, mutta onhan siinä varmasti lukemista niille, joita asia on aikanaan koskettanut. Leikkisästi olen antanut sille nimeksi ”sotapäiväkirja”, vaikka se nyt ei mitenkään sotainen ole ollutkaan.

Suomen Nyrkkeilyliiton MM-93 projektiryhmien leiri 09 – 15.08.91 LEIRIPÄIVÄKIRJA

Lähtölaukaus Tampereella -93 pidettäviä omia MM-kisojamme varten ammuttiin oikeastaan jo Oulun luvunlaskutilaisuudessa, jossa lopullisesti päätettiin muodostaa MM-kisoihin kyseeseen tulevista liittomme nyrkkeilijöistä A ja B ryhmät, jotka nyt ovat sitten yhteisellä leirillä täällä Narva-joensuussa Eestissä.

Eestiläis-suomalainen hotelli- ja matkailualan yritys, firma Viktarin suomalainen osapuoli sponsoroi A-ryhmän kokonaisuudessaan ja myös B-ryhmän osittain tälle leirille, joten liittomme talous ei joutunut kovinkaan tiukoille tämän leirin suhteen.

To: Juri Kudrjasov, Viktor Radionov, Tomas Putsep, Ari Keronen ja hotellin johtaja Viktor Rustalov pitivät aikataulukokouksen, jossa päätettiin mm. leirin ruokailuajoista, harjoitusajoista sekä leirin oheisohjelmasta. Muutamat leirille osallistuvat neuvostoliittolaisnyrkkeilijät saapuivat Narva-Joensuuhun.

Pe: Satoi vettä. Ulkolämpötila oli +15° ja merivesi 22°. Ilmat eivät ainakaan aamupäivällä näyttäneet suosivan meitä. Suomalaiset saapuivat LUIK-kantosiipialuksella Tallinnaan klo 17.15 suunnilleen 45 min. aikataulusta jäljessä. Kovasti merisairasta porukkaa, sillä eestiläinen säätiedotus oli ilmoittanut tuulen nopeudeksi 25 m/sek ja tällä kertaa osunut aivan oikeaan.

Mukana olivat huoltoryhmän lisäksi seuraavat nyrkkeilijät: Jukka Heikkinen, Harri Hosio, Jyri Kjäll, Kai Kauramäki, Tommi Kärkkäinen, Janne Leino, Marko Nieminen, Juha Temonen, Juha Turkka, Mika Tossavainen, Reijo Vuorinen, Sami Elovaara, Henry Heiskanen, Jari Johansson, Jarmo Malinen, Jani Nousiainen, Anssi Peräjoki, Juha Saurama, Ville Teriö, Pekka Toikka  ja Tommi Tapio. Hotelli Mererannassa oltiin perillä n. klo 21.00.

La 10.08.91: Porukka oli jokseenkin toipunutta. Reijo Vuorinen ja Leinosen Janne olivat lievästi sairaita. Aamulenkki oli klo 8.00. Aamupäivän paritekniikkatreenit klo 12.00, jolloin kaikki olivat jotenkin mukana. Iltapäivä treenit klo 17.00, jolloin Temosen Juhan huulesta tuli hammas läpi. Varmaan parin päivän ottelutauko.

Fiilis vaikutti hyvältä, vaikka vettä tuli edelleen taivaan täydeltä. Juomavedestä oli kuitenkin pientä pulaa. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Suurin osa porukasta vietti iltaa hotellin tanssisalissa, mutta ehkä joku oli myös jossain muussa salissa.

Su 11.08.91: Herätys oli normaaliin tapaan. Huoltoryhmään kuulunut Pave Martenson oli niin kova naama, että kävi meressä uimassa. Treenit Ripan (Risto Meronen) vetäminä rannalla klo 12.00. Viktor Radionov kävi leirillä klo 12.30 ja Juri Kudrjasov n. klo 14.00. Iltapäivällä klo 17.00 jälleen paritekiikkaa salissa. Koko porukalla oli kohtuullisen hyvä fiilis, vaikka ilma oli vaihteleva. Illalla käväistiin alueella sijaitsevassa Ankkuri-baarissa.

Ma 12.08.91: Ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa aamulla. Meressä käytiin uimassa koko porukka. Klo 16.30 sparrausta venäläisten nyrkkeilijöiden kanssa Narvassa. Illalla vietettiin sitten saunailta ydinpolttoainetta valmistavan tehtaan omistamassa rantasaunassa. Ilma oli edelleen puolipilvinen.

Ti 13.08 .91: Heti aamusta satoi. Ainakin päävalmentaja oli kadottanut Tommi Kärkkäisen, ja minulla oli lievää kuumetta. Aamupäivällä käytiin ostoksilla Sillamäellä ja Johvissa ja iltapäivällä sparrattiin ”neukkujen” kanssa. Myöskin Tommi oli löytynyt jostakin minulle tuntemattomasta paikasta.

Ke 14.08.91: Viimeistä edellinen leiripäivä, joten normaalien aamutoimien ja aamulenkin jälkeen käytiin ostoksilla Narvassa. Päivä oli aurinkoinen mutta tuulinen. Illalla jälleen yhteistreenit ”neukkujen” kanssa.

To 15.08.91: Ilmat olivat pysyneet treenauksen kannalta kohtuullisina, vaikka sade oli joskus häirinnyt. Silloin voitiin kuitenkin toteuttaa vaihtoehtoisohjelmaa, eli harjoiteltiin ja uitiin sisällä. Hotellissa oli täysimittainen uima-allas ja saunakin. Jari Johansson kärsi vatsaoireista, mutta muuten porukka oli suhteellisen hyvin säilynyt kunnossa kovastakin ohjelmasta huolimatta. Ehkä seuraavan päivän merimatkaa hieman jännitettiin, sillä tulomatkan kokemukset olivat vielä hyvin mielessä.

Pe 16.08.91: Suomalaiset lähtivät kohti Tallinnaa klo 6.15. Minä ja Viktor lähdettiin kolhoosin autolla perässä noin klo 8.00. Satamassa tavoitettiin vielä kerran leiriläiset, jotka saatettiin sitten kantosiipialukseen. Palautteesta päätellen leiri oli onnistunut.

Olen hyvin tietoinen, että tämä päiväkirja poikkeaa kovasti normaalista blogitekstistäni, mutta sijoitin sen silti tähän, sillä oletan sen kiinnostavan ainakin nyrkkeilijöitä, jotka olivat ”pelissä mukana” 90-luvulla. Uskon, että täällä tätä tulee muutenkin luettua ennen kuin se hautautuu kokonaan menneisyyden sumuun.

Päiväkäynti Pitkärannassa

Ei tämä käynti nyt niin erikoisen ihmeellinen ollut, mutta ihme olikin sisälläni, sillä paljon olin tuosta tarunhohtoisesta kaupungista kuullut. Jo hyvissä ajoin aamulla olin tankannut auton, ja seurueeseen kuului kaksi venäläistä sekä minun lisäkseni toinenkin suomalainen. Tulkkina toiminut Kaunisto, jonka etunimeä en enää muista. Sama kaveri joka oli minut saanut Neuvostoliittoon tulemaan.

Olin kyllä aikaisemminkin ajanut Viipurin kautta Leningradiin ja ihan mutamaa päivä aikaisemmin Wärtsilästä Sortavalaan. Ne olivat kuitenkin ainoat kokemukseni Karjalan ja Neuvostoliiton teistä, ja muistan hyvin ajatelleeni, että ”eiväthän nämä nyt niin kauheita ole” vaikka eivät toki Suomen teille vertojaan vetäneetkään. Nyt kun nokka osoitti kohden Laatokan pohjoisempia rantoja, aloin ymmärtää asian todellisen laidan. Vasta nyt ajoin aitoa venäläistä tietä, jota opin kyllä myöhemmin kulkemaan. En tiedä mikä olisi oikea sana ilmaisemaan tietä, joten käytän tässä nyt sanavarastoni lievimmästä päästä olevaa ilmaisua. Tiet olivat suorastaan surkeita. Suomessa tuo olisi soveltunut korkeintaan hevostieksi, ja sekin vain sillä edellytyksellä, että ei kärryjä olisi ollut mukana. Kyllä siinnä Sunny joutui koetukselle, mutta into päästä lopulta synnyinkaupunkiini Pitkärantaan helpotti matkantekoa huomattavasti. 

 

Kai minä aikaisemminkin olen sanonut, että en minä niinkään katkeruutta tuntenut siitä, että nuo maat oli meiltä viety, mutta siitä olin hieman pahoillani, että ei ryssä ollut vaivautunut vähääkään pitämään huolta tuosta kauniista Karjalastamme. Tuntui kuin olisivat ryöstäneet ja jättäneet sitten heitteille.

Melkoisen seikkailun jälkeen tultiin tienhaaraan, johon oli asetettu viitta ”Impilahti”. Kyllä täytyy myöntää, että sydämessä jotenkin kummasti liikkui, olihan tuo minun syntymäpitäjäni nimi. Pitkäranta oli silloin vain Impilahden taajama, josta neuvostoaikana oli tullut kaupunki sinne syntyneen teollisuuden ja kaivostoiminnan ansiosta. Karjalan luonnonvaroja olivat venäläiset kyllä pyrkineet hyödyntämään, vaikka suurin osa teollisuudesta oli saanut alkunsa jo suomalaisten aikana.

 

Aina olen ollut positiivisesti suhtautuva kaikkia ulkomaalaisia kohtaan, enkä erikoisen negatiivisesti suhtautunut myöskään Venäläisiin, sillä olen aina tuntenut paremminkin sääliä noita puutteessa eläviä heimolaisia kohtaan. Siihen aikaan Neuvostoliitto piti vielä rajojaan melko suljettuina nimenomaan omilta kansalaisiltaan, etteivät nämä näkisi länsimaista hyvinvointia. Nyt näin vuosien jälkeen voin tunnustaa, että lähestyessämme Pitkärantaa ja nähdessäni kohti Suomea suunnattuja tykkejä, pieni kiukunpuuska nousi sisimmässäni. 

Toki minä ymmärsin, että ne olivat muistomerkkejä, mutta pian piti kuitenkin mennä rauhoittumaan ortodoksiseen kirkkoon, joka oli tien varressa juuri ennen Pitkärannan kaupunkia. Vanhempi nainen oli kirkon palvelijana ja hän oli todella ystävällinen. En ole varma ymmärsinkö oikein, mutta heikolla suomen kielen taidollaan hän koetti kertoa olevansa kotoisin Salmista ja syntyperältään suomalainen, vaikka olikin syntynyt neuvostoaikana ja elänyt aina täällä. Näitä suomalaisperäisiä oli kuulemma kaupungissa muutamia, vaikka useimmat olivatkin tulleet venäjänkielisiltä alueilta, eivätkä uskaltaneet julkisesti suomea puhua. Alkuperäiset pitkärantalaiset oivat joko paenneet Suomeen tai viety venäläisten toimesta Siperiaan, josta joitakin oli vuosia myöhemmin palannut. Nämä palanneet olivat kuitenkin pääosin suuremmissa kaupungeissa tai Inkerinmaalla, joka sijaitsi jossakin Leningradin liepeillä.

Ollakseen kaupunki Impilahti oli kyläpahanen, jossa oli kyllä runsaasti sodasta kertovia muistomerkkejä, ja löytyipä sieltä toki sodassa kaatuneitten vainajien muistolaattojakin. Tällä ensimmäisellä matkaltani jäi päällimmäiseksi tunteeksi vain ihmettely, miten täällä on voinut kukaan syntyä. Kaupunki vaikutti melkein kuolleelta, eikä kirkonpalvelijaa lukuun ottamatta nähty tai kuultu yhtään suomen sanaa. Ehkä kuitenkin nähtiin, sillä erään vanhan rakennuksen ovessa oli postiluukku jossa sanat ”Kirjeitä ja sanomia”. Nämä pari sanaa kertoivat sen, että kyllä täällä varmaan on ollut suomalaisasutusta.

Pitkärannassa toki olen käynyt myöhemminkin ja saanut siitä myös toisenlaisen kuvan, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, enkä oikein edes tiennyt mitä odottaa. Ehkäpä odotukset olivat jotenkin romanttisemmat, varsinkin kun vertasin kokemuksia Sortavalaan.

Siirtolaiselämää

Varmaan olen jo moneenkin kertaan kertonut, että olen syntyperäinen Karjalan pakolainen Pitkärannasta.  Tämä nyt ei kuitenkaan Pitkärantaa liippaa edes läheltä, mutta kertoopa sitä historiaa, jonka monet siirtolaiset ovat eläneet kuka mistäkin syystä. Kaikkein suurin syy on kai ollut tuo muuttokynnyksen aleneminen, niin ettei sillä juurikaan ole suurta väliä missä elää, kunhan elää. Siinä ne 10 vuoden paikkeilla ovat ne pisimmät yhtämittaiset asuinseudut ja eiköhän opiskelu- ja työsuhteetkin rajoitu 1 – 10 vuoden tietämiin. Ei se muutto aina tyytymättömyyden ilmauskaan ole, vaikka joskus kai se sitäkin on ollut. Kyllä minä epäilen, että en ole ainut siirtolainen, jolla on samantapaisia kokemuksia, jos vain nousisivat kertomaan niistä. Jopa minäkin tunnen muutamia, joten kovasti epäilen, että se kaiken ”pahan” juuri löytyy Karjalasta. Suurin osahan tuolta sotatoimialueelta paenneista on jo saanut multaa peitokseen, joten autenttiset kertomukset alkavat olla vähissä. En aio minäkään ihan yksityiskohtaisesti jokaista asuntoani tai asuinpaikkani kuvata, sillä tuskinpa se edes ihmisiä kiinnostaa. Tässä yhteydessä lienee riittävää, kun kerron, että niitä asuinpaikkakuntia on ollut parikymmentä ja asuntoja ehkä kymmenkunta lisää.

Ensimmäiset elinvuoteni kuljin vanhempieni mukana enkä niistä juuri mitään muista. Kuulopuheina olen kuullut mainittavan ainakin Veitsiluodon ja Suolahden, mutta oletettavasti noihin välittömästi sodan jälkeisiin vuosiin sopii joitain muitakin pysähdyspaikkoja. Pysähdyspaikkoina minä noita paikkoja pidän enkä ihan asunnoksikaan luokittele jokaista repunsäilytyspaikkaa. Elämä vain oli silloin sellaista, ja jälkensähän se jätti myöhempäänkin elämään.

Ensimmäiset muistikuvat elämästäni alkoivat hahmottua Jyväskylän maalaiskunnan Vaajakoskelta, jossa aloitin kouluni ja jossa ehkä muutenkin muokattiin niitä elämän ensimmäisiä aakkosia. Koin ensimmäiset ”hukkumistapaukseni” sekä omakohtaisina ”läheltä piti” tapauksina, että kaverieni todellisina menehtymisinä. Järvien rannalla kun asuttiin ja hyvin monet leikeistä liittyivät veteen ja jäähän. Vaajakoskella sai alkunsa myös moni urheiluharrastus, aina nyrkkeilyä myöten. Nyrkkeilystähän minun spesiaalilajini sitten tulikin, vaikka luultavaa on, että myös monessa palloilulajissa olisin ollut vähintään kohtalainen, josta kiitos pitkän ja sopusuhtaisen kropan. Kaipa sitä ruokaa oli riittänyt evakkotaipaleesta huolimatta.

Jouluaatto 1953 jäi mieleen erityisen surullisena tapauksena, sillä isä menehtyi silloin sydäninfarktiin, jonka juuret olivat epäilemättä sodan seurauksia, vaikkei sitä sellaiseksi luokiteltukaan. Niinpä me lapsetkaan emme jääneet sotaorvoiksi, eikä äidistä tullut sotaleskeä. Jotain korvauksia kai olisi saatu, mutta kun isä kuoli ”liian myöhään”.

Pari vuotta isän kuoleman jälkeen muutimme sitten Jyväskylän kaupunkiin, ja minä aloitin tosi pitkän opintotaipaleeni. Ammattikoulu, sen jälkeen kaupungin palveluksessa armeijaan asti. Sotaväen suoritin Obbnäsissa, johon silloin perustetuista urheilujoukoista osa oli sijoitettu. Olihan se pala historiaa sekin, sillä sain olla ensimmäisten urheilujoukkojen ensimmäisessä saapumiserässä.

Pitkä loikka olikin sitten Kirkkonummelta Ouluun, jossa aloitin Teknillisen koulun heti armeijan jälkeen. Siihen aikaan ”tekuja” ei vielä ollut joka kylässä, joten niihin oli vaikea päästä ja ne olivat usein kaukana kodista. Oulusta tulikin sitten eräs pitkäaikaisemmista asuinpaikoistani, joskin sielläkin olo hieman pätkittyi erilaisten komennusten myötä. Jopa Ruotsissakin oli pari vuotta, niin kuin niin moni muukin 60- luvulla. Kassin paikka Oulussa kuitenkin oli useita vuosia, ja ehkä se on eräs niistä kylistä, joka on jälkensä jättänyt. Sellaisia parin kolmen vuoden työpaikkoja on sitten ollut useitakin, joista minulle merkittävin oli Hämeenlinnalainen Skogster oy, jonka teknillisen osaston päällikkönä sain työskennellä 70- luvulla useita vuosia ja olisin kai vieläkin, ellei firmaa joskus vuosikymmenen lopussa olisi myyty Keskolle. Hämeenlinnasta sitten Rovaniemen kautta taas takaisin Ouluun, jossa itseni työllistämisen ohella suoritin myös insinöörin tutkinnon. Tosin nyt oli tutkinnon fyysinen suorituspaikka sekä Raahessa että Ylivieskassa, perättäisinä vuosina. Molemmille paikkakunnille olin onnistunut hankkimaan kassille säilytyspaikan, vaikka kotipaikkani olikin edelleen Oulu. Virallinen kotipaikka oli Oulu silloinkin, kun työskentelin vuoden verran Virossa, jossa työt loppuivat Venäjän valankumoukseen. Osa historiaa sekin, vaikka melko varmaa on, että minua ei noissa historiankirjoituksissa mainita, mutta niiltä ajoilta on kirja valmistumassa.

90-luvulla ei töitä Suomessa juurikaan tarjottu enempää teknikoille kuin insinöörillekään, joten katsoin järkeväksi jatkaa vielä kerran opintojani. Suoritin kursseja sekä Oulun yliopistossa että Tampereen teknillisessä korkeakoulussa, josta sitten valmistuinkin diplomi-insinööriksi.

Tämän jälkeen ei sitten työhistoriani juurikaan karttunut. Hetken toki pyöritin ihan päätoimisesti jo aiemmin perustamaani Insinööritoimistoa, mutta melko pian tutkinnon suorittamisen jälkeen siirryin opettajaksi, ensin vuodeksi Kokkolaan ja sitten Jalasjärvelle, jossa olin eläkkeelle siirtymiseeni asti. Asuinpaikka toki tälläkin periodilla vaihtui Kokkolasta Jalasjärvelle ja sieltä Ähtäriin.

Ähtäristä muutin tänne Kalajoelle eläkepäiviä viettämään, mutta jotainhan minun on aina pitänyt tehdä. Kun nyt tuntuu siltä, että tuo opiskelu oli loppuun katsottu ja motiivi hävinnyt, niin rakennettiin kirkko. Kuluihan se aika siinäkin, vaikka kaipa taustalla oli myös kiitollisuus siitä, että olen saanut elää ja nähdä maailmaa ehkä keskivertoa enemmän. Sekään ei aina ihan itsestään selvä ole ollut, sillä niitä ”läheltä piti” -tilanteita on ollut useita.

Mahtaisinkohan minäkin kivitellä pakolaisia ja ”mamuja”, ellen itse olisi mitään kokenut. Tuskinpa, sillä pidän itseäni myös kristittynä.

Keksintö vie Karjalaan

Maailma tarjoaa kaikenlaisia tilaisuuksia, kuhan niistä osaa ottaa kiinni. Minäkin olin halunnut tutustua syntymä paikkaani Pitkärataan siitä alkaen, kun sen olemassaolon olin tajunnut ja mieltänyt sen osaksi karjalaista identiteettiäni. Myönteisessä mielessä tuon karjalaisuuden oivalsin aloittaessani opiskelut ”tekulla” Oulussa vuonna 1965. Luin lehdestä nimittäin Impiranta-säätiön stipendistä, joita myönnettiin vähävaraisille opiskelijoille, joiden juuret olivat Impilahden pitäjässä Laatokan Karjalassa. Tuskinpa minä nyt merkittävästi muita vähävaraisempi olin, mutta en erityisen varakaskaan. Suoraan sotaväen jälkeen ei kyllä mitään säästöjä ollut olemassa, joten kaivelin tuonkin oljenkorren esille. Olihan Pitkäranta syntymäni aikoihin yksi Impilahden kylistä, joten toki olin oikeutettu ainakin hakemaan tuota stipendiä. Hain sitä, ja sainkin. Siinä ohessa sitten sain paljon muutakin tietoa sodasta ja sodanjälkeisestä Karjalasta.
 

Liekö yhteensattuma, mutta tilaisuuden Pitkärantaan tutustumiseen sain jälleen opiskelujen seurauksena. Suomessa elettiin nimittäin yhtä lama-aikaa 90-luvulla, ja insinöörien työtilanne oli vähän sitä sun tätä. Minäkin olin hakeutunut ”työttömyyspakolaiseksi” teknilliseen korkeakouluun ja tehnyt diplomityönäni biohajoaviin muoveihin liittyvän keksinnön, josta olin luennoinut monessakin paikassa Suomessa. Seurauksena tästä sain yllättäen kutsun myös Neuvosto-Karjalaan esittelemään tätä tuotetta. Se oli joskus 90- luvun loppupuolella, kun olin Sortavalassa kaupungin vieraana. Ehdotin suomalaiselle tulkilleni, että varataan yksi päivä Pitkärannassa vierailuun nyt, kun lähellä ollaan. Niin sitten sain vihdoinkin sen mahdollisuuden nähdä ihan omin silmin tuon syntymäkaupunkini.

Magic carpet

Näin jälkeenpäin olen määritellyt tapahtuma-aikoja vähän sen mukaan, millainen auto minulla on ollut milloinkin, sillä jonkinasteisena autofriikkinä muistan kulloinkin omistamieni autojen merkin ja vuosimallin. Merkin joltisellakin varmuudella silloinen autoni oli Nissan Sunny, joten vuoden täytyi olla 1998. ”Sanilla” ajelin Wärtsilän rajanylityspaikalle, jossa minua oltiinkin jo vastassa. Iltahämärissä saavuimme sitten Sortavalaan, jossa minut majoitettiin sitä varten tyhjennettyyn yksityisasuntoon. En tiedä, mihin varsinainen asukas oli siksi ajaksi majoitettu, mutta sen verran Neuvostoliiton jälkeisessä ajassa vielä elettiin, että lähes kaikki oli mahdollista. Isäntäväen kissan kanssa me sitten kahdestaan hallitsimme tuota parin huoneen huoneistoa viikon verran. Kissa osasi tehdä tarpeensa vessaan, kunhan jätin oven päiväksi auki, joten hyvin pärjättiin. Kissaa en viereeni illalla huolinut, mutta ilmeisesti oli sen verran hemmotteluun tottunut, että joka aamu herätessäni tuo kolli oli vieressäni.

 

 Sortavala.

Sortavalasta en nyt aio enempää kertoa, vaan omistan molemmille kaupungeille Pitkärannalle ja Sortavalalle ihan oman bloginsa, sillä sen ne totisesti ovat ansainneet. Tässä yhteydessä täytyy kuitenkin sanoa, että olipa kyseessä sitten venäläiset tai karjalaiset, niin missään ei minua ole kohdeltu niin ylenpalttisen ystävällisesti kuin juuri Sortavalassa, jossa kaupungin johtajakin näki asiakseen tarjota minulle lounaan. 

 

Vaikka silloinen ”Taikamatto” -projekti kuivuikin venäläisten osalta kokoon, olen silti vieraillut muutaman kerran sekä Sortavalassa että Pitkärannassa, ja näistä reissuista aion kirjoittaa ihan ikioman blogin. Näin tapahtunee myös muista Karjalan paikkakunnista, jota toistaiseksi ovat ainakin Koivisto, Johannes, Kyyrölä, Suojärvi, Lahdenpohja, Veskelys, Terijoki, Aunus, Wärtsilä ja muutamat muut. Viipuri on varmaan monille se kaikkein tutuin paikka, mutta kyllä siitäkin juttua löytyy.