Pusunsaari

Näin Suomen historiaa tutkittaessa ei Pusunsaari muodosta mitään nimenä merkittävää aluetta, ja minäkin kirjoitan nyt pätkän siitä vain siksi, että vanhemmalta veljeltäni kuulin, että ”sinä synnyit Pusunsaaren puolella”. Käsitykseni mukaan Pusunsaari oli nimensä mukaisesti saari Laatokan pohjoisella rannalla ja kuului nimenomaan Pitkärannan kylään. Impilahti oli siis silloin emäpitäjä ja Pitkäranta vain eräs sen kylistä, johon Pusunsaari sitten sen osana kuului. 

  

Historiallisista kuvista olen saanut todeta, että jo silloin saari oli varsin lähellä mannerta, ja puurakenteinen silta yhdisti sen varsinaiseen kylään. Kun nyt myöhemmin olen käynyt kaupungiksi muuttuneessa kylässä, olen saanut todeta, että edelleen näin on. Siltaa on varmasti kunnostettu, sillä tarjoaahan se yhteydet kaupunkiin ja on tehtaiden kannalta erittäin merkittävä.

 Pusunsaaren silta ennen sotia

 

 Pusunsaaren silta nykyisin

Pitkärannan kehitys kaupungiksi olikin varmasti osittain noiden tehtaiden ansiota, ja Pitkäranta onkin niitä harvoja paikkoja itäisessä Karjalassa, joka on kehittynyt senkin jälkeen, kun se joutui Neuvostoliiton haltuun. Jo Suomelle kuuluessaan Pitkäranta oli Impilahden omaleimaisin kylä, kaivoksineen ja tehtaineen. Myös ihmisten välinen kanssakäyminen oli silloin vilkasta, ja vuosittain kokoonnuttiin Pitkärannan pruasniekoille. Juuri Pusunsaaressa eli se yhteisö, joka sotien jälkeenkin piti yhteyttä, ja minun tietämäni mukaan osallistui myös karjalaisen kulttuurin kehittämiseen nyt myöhempinäkin vuosina. Valitettavaa on, että aika kuitenkin on tehnyt tehtävänsä ja karjalainen kulttuuri kuolee, ellei sen vaalimiseen todella paneuduta.

Jo ennen sotia oli käyty keskusteluja Pitkärannan irtautumisesta Impilahdesta ja sen kehittämisestä kaupungiksi. Minä oletankin, että kehittynyt elinkeinoelämä ja luonnonrikkaudet saivat Neuvostoliiton pitämään Pitkärannan valtausta eräänä sodan tärkeistä päämääristä. En usko palaakaan Neuvostoliiton johdon teoriasta, jonka mukaan tarvittiin rajalle pitkä matka suurkaupunki Leningradista, vaikka lähes täydellinen alueiden heitteillejättö tukisikin tuota ajatusta.

Pitkärannan tehtaineen Neuvostoliitto siis onnistui valtaamaan, ja sen jälkeisissä rauhanneuvotteluissa menetettiin muutenkin paljon Karjalaa. En kuulunut Neuvostoliiton sodan johtoon, mutta historiaa olen tutkinut paljonkin sen jälkeen ja tehnyt asioista omia johtopäätöksiäni.

Minun johtopäätökseni on, että itäinen naapurimme ei ole koskaan ollut erityisen rauhaa rakastava kansakunta, vaikka sen yksittäiset asukkaat saattavatkin sitä olla. Sotilaallinen pullistelu aivan Suomen rajan tuntumassa kertoo kyllä aivan muusta.

Sotien aikoihin Neuvostoliiton tavoitteet Suomen suhteen olivat kansakuntamme täydellinen valloitus ja alistaminen neuvostovaltaan, sekä sivutuotteena suurimpien luonnonvarojen haltuun otto. Kun ensimmäisessä tavoitteessa ei onnistuttu, koetettiin tavalla tai toisella päästä käsiksi ainakin rikkauksiin. Kun Neuvostoliitto sitten sortui omaan ahneuteensa, oli Suomellakin Venäjän suhteen pieniä toiveita vääryyksien oikaisemiseksi. Suomen poliittinen johto oli kuitenkin liikaa turkulaistunut, eikä itäisten maakuntien asiat meitä sen vertaa kiinnostaneet, että olisimme tarttuneet tuohon puolittain ojennettuun käteen.

Taidan olla viimeinen valloitetussa Pitkärannassa syntynyt ja vielä elossa oleva suomalainen. Ennustettu on, että minun kuolemani jälkeen Karjala saadaan takaisin, joten levollisin mielin odotan kuolemaani. Ehkä kuitenkin Vladimir Putinin kuolema ennen minua saattaisi tarjota tuon saman mahdollisuuden. Kyllä niin on, että sotahullumpaa ja ahneempaa miestä en ole eläessäni nähnyt.

Olen aina ollut sitä mieltä, että eivät köyhät kärsi puutteesta, vaan rikkaat. Kyllä tämä pätee myös valtioihin.