Sodat hävittiin sodan jälkeen

Monessa olen ollut mukana, ja ehkä rohkeimmat muistoni liittyvätkin tosi suojeltuihin paikkoihin viime vuosisadalla. Eräs näistä oli Tasavallan presidentin arkistosäätiön Orimattilaan arkistoimat presidentti Kekkosen salaiset muistiinpanot. Työni puolesta minulla oli silloin mahdollisuus päästä tiloihin, joihin juuri niihin aikoihin tuotiin materiaalia Helsingistä. Tämä tapahtui kai joskus 70-luvun alkupuoliskolla. En minä niitä vanhoja arkistoja penkonut, enkä kai olisi uskaltanutkaan rikkoa turvallisuusmääräyksiä, mutta kieltämättä ne herättivät uteliaisuuteni. Kun olin yksi niistä sadoista tuhansista, jotka olivat menettäneet kotinsa Karjalassa, ei liene ihme että kiinnostuin asioista, joista vanhempani olivat kertoneet ja joista uskoin tietoa olevan myös noissa asiakirjoissa. Kyllä se tieto jäi noihin asiakirjoihin silläkin kertaa, mutta kaiken julkisen tiedon ammensin. Yhdistin sen isäni kertomuksiin ja ”viralliseen” historiaan, enkä voi välttyä ajatukselta, että paljon on kansalta salattu.

  

Vuonna.1944 oli kai jo ryssällekin tullut selväksi, ettei Suomea voi asein valloittaa, mutta sota piti saada loppumaan ”kasvoja menettämättä”. Suomi oli paras jättää rauhaan, sillä nyt alkoi tekemistä olla jo ihan tarpeeksi muilla rintamilla. Suomi odotti Saksan lisäävän sotilaallista apua, eikä suinkaan ollut kirkossa kuulutettu, ettei sota vielä kerran kääntyisi toisin päin. Neuvostoliitossa riemuittiin Suomen ehdotuksesta rauhanneuvottelujen aloittamisesta, mutta kuin koettaakseen kepillä jäätä ryssät asettivat kovat ennakkoehdot neuvottelujen aloittamiselle. Kun Suomi lopulta, tosin hyvin vastenmielisesti, suostui noihin ehtoihin, iski Neuvostoliitolle ahneuden peikko. ”Miksi ei vaadittu enemmän, sillä luultavasti suomalaiset olisivat suostuneet kovempiinkin ehtoihin.” Niinpä sitten varsinaisissa rauhanneuvotteluissa noita ehtoja vielä kovennettiin ja rajaa siirrettiin lähemmäksi länttä niiltäkin linjoilta, joihin neuvostojoukot olivat joutuneet pysähtymään. Suurimmat maa-alueet menetettiinkin sodanjälkeisissä rajaneuvotteluissa, joissa nämä ”munattomat” neuvottelijat suostuivat lähes kaikkeen. Sotakorvaukset, maa-alueiden menetykset ja saksalaisjoukkojen väkivaltaiset karkotukset olivat kai näistä ehdoista kovimpia. Helsingissä hotelli Tornissa istui Neuvostoliiton asettama valvontakomissio, joka valvoi, että suomalaiset todella noudattivat noita ehtoja. Monet valvontakomission jäsenet saivat kännipäissään ajatuksia lisäehdoista, joita sitten vaadittiin ja suomalaiset tottelivat.

Kokonaan oma näytelmänsä oli ns. sotasyyllisyysoikeudenkäynnit, jossa täysin sattumanvaraisesti tuomittiin ihmisiä, jotka olivat tehneet vain velvollisuutensa. Jostakin, minulle tuntemattomasta syystä marsalkka Mannerheim jätettiin näiden syytteiden ulkopuolelle, vaikka ehkä juuri hän oli syyllinen Neuvostoliiton suuriin miestappioihin.

Mitä olisi tapahtunut, jos Suomi ei olisikaan suostunut noihin Neuvostoliiton asettamiin ehtoihin? Todennäköisesti ei mitään. Molemmat osapuolet olivat väsyneet sotimaan, ja Neuvostoliittokin olisi niellyt ylpeytensä. Raja noudattelisivat nyt suunnilleen niitä linjoja, joihin neuvostojoukot olivat edenneet, ja puheet Karjalan palauttamisesta kävisivät hieman pienemmällä liekillä. Kyse olisi todella sodassa menetetyistä alueista, eikä ”munattomien” rauhanneuvottelijoiden antamista lahjuksista.

Kyllä nämä kynällä menetetyt alueet jotenkin loukkaavat ja jopa häpäisevät niiden miesten muistoa, jotka henkensä uhallakin noudattivat Mannerheimin käskyä: ”Linjat on pidettävä, hintaan mihin hyvänsä.” Linjat kestivät, mutta rintaman takana pakoilleet ”munattomat” miehet eivät.

Näin joutui taas osa Karjalan kansasta jättämään kotiseutunsa saadakseen kokea vain syrjintää ja pilkkaa täällä Kanta-Suomessa niiden ihmisten taholta, joita sota kosketti mahdollisimman vähän.

Totta on, että sota hävittiin vasta sodan jälkeen. Vai hävittiinkö sittenkään? Voihan sen nähdä niinkin, että voittaja on se, joka pääsee tavoitteeseensa. Neuvostoliiton tavoite oli valloittaa koko Suomi. Se ei onnistunut. Suomen tavoite oli säilyttää itsenäisyys. Se onnistui.

Menetettiinkö itsenäisyys nyt samalla tavalla kuin sodan suurimmat tappiotkin saatiin syntymään? Jälleen kerran kynällä, kun ei ollenkaan osata neuvotella.

Karjalan heimo

Epäilemättä vuosituhansien kuluessa karjalaiset ovat muodostuneen omaksi heimokseen, vaikka varsin totta on, että Karjalan asutuksesta ja karjalaisuudesta tiedetään varsin vähän. Noin tuhannen vuoden ajalta osataan sanoa edes jotain, mutta loppu on paljolti kansantarujen varassa. Kansalliseepoksemme Kalevala on runojen ja tarinoiden kautta onnistunut kuvamaan tätä kansaa niin, että me karjaiset tunnemme nuo kuvaukset omiksemme. Olemme ihan itse nimittäneet itsemme kalevalaiseksi kansaksi. Varmaan se osittain onkin totta, sillä kaipa Elias Lönnrotilla oli jonkinlainen kuva niistä ihmisistä, jota hänen kirjoittamansa Kalevala käsitteli.

Venäläiset historioitsijat ovat sijoittaneet Karjalan kansan alkujuuret jonnekin Venäjälle, ja virolaiset mieltävät taas karjalaiset ja virolaiset yhteiseksi osaksi sitä kantasuomalaista kansaa, joka tuli aikanaan Virosta jakautuneena suomalaisena ryhmänä.

Suomalaiset tutkijat ovat taas todenneet, että osa suomalaisista tuli Mäntyharjun reittiä ja Saimaan vesistöjä pitkin nykyisen Karjalan alueelle ja perusti sinne asutusta. Näin siis eräs koulukunta. Kun nyt kuitenkin otetaan tuo tuhannen vuoden periodi, voi hyvinkin olla, että nuo kaikki ovat oikeassa ja tuosta monikulttuurisuudesta on aikojen kuluessa kasvanut karjalainen heimo. Toki tämäkin ajattelutapa on saanut kritiikkiä, sillä hyvin monet meistä haluaisivat uskoa yhteiseksi esi-isäksemme Väinämöisen ja olisivat valmiit vannomaan puhtaan karjalaisen rodun nimiin. Minun mielestäni kuitenkin tuo tuhat vuotta on jo ajanjakso, jona aikana intiaanin ja neekerin jälkeläisestäkin on tullut valkoihoinen.

 

Karjalaiset ovat selkeästi yksi itämerensuomalaisista kansoista.

Kun mennään ajassa muutama sata vuotta taaksepäin, asuttivat ihmiset pääosin alueita, jotka tarjosivat elämälle mahdollisimman hyvät mahdollisuudet. Niinpä ei ollut ihme, että Laatokan meri veti asukaita rannoilleen etelästä alkaen, mutta melko pian myös pohjoiset rannat asutettiin. Laatokka tarjosi hyvät kulkureitit eri puolille Karjalaa. Vesistö tarjosi myös elinkeinoja kalastajille, ja asumuksista alkavat erämaat olivat loistavia metsästysmaita. Kun viljely opittiin, olivat Karjalan kankaat myös viljavia viljelysmaita. Vuosien varrella asutus laajeni. Syntyi teollisuutta, ja sen seurauksena alettiin käydä myös kauppaa Suomeen, Viroon ja myöskin Venäjälle. Venäläiset arkeologit ovat löytäneet myös jäänteitä kulttuurikeskuksista, joten on luultavaa, että karjalainen kulttuurielämäkin on hieman vanhempaa kuin täällä Kanta-Suomessa.

Aluksi asutus levisi Laatokan länsirannalla Etelästä Sortavalan seuduille ja sieltä vähän kerrassaan Impilahdelle ja Salmiin, jossa alkoi tulla vastaan jo osittain Venäjän karjalaisten asutus.

Kaikki tämä tapahtui siis suunnilleen samoihin aikoihin kuin Savon eteläisten osien asuttaminen. Puhtaana pitämäni Karjalan heimo onkin sekoittunut Suomen puolella eteläsavolaisiin ja Laatokan Itäpuolella Venäjän karjalaisiin.

Tämä ”sekasiittoisuus” aiheutti myös uskontojen sekoamisen, jolloin osasta tuli idänuskontojen mukaan ortodokseja ja osasta Ruotsin kuninkaan määräystä tottelevia luterilaisia. Ortodoksinen uskonto sai Laatokan rannoilla pysyvän jalansijan, kun Sergei ja Herman Valamolainen perustivat luostarin Laatokan saarelle. Sieltä käsin munkit vierailivat Laatokan rantapitäjissä pitäen silloin tällöin myös hartaustilaisuuksia, joihin osallistui usein myös luterilaisia.

Tässä siis tämä ekumenian alku. Täällä kotikaupungissani Kalajoella on nyt myös ortodoksinen tsasouna, joka tarjoaa jatkoa tälle perinteelle.

Pitkä matka Karjalasta

Tämä kaikki mitä nyt kirjoitan, ei välttämättä ole totta, mutta näin minä tämän muistan ja näin se on minulle kerrottu. Niin, tai oikeammin täytyy sanoa, että muistan minulle kerrotun, sillä itse tapahtumasta, siis Karjalasta pakenemisesta, en voi muistaa mitään, sillä olinhan silloin vasta yhdeksän päivän ikäinen. Minä puhun pakenemisesta, en siirtolaisuudesta. Surin osa siirtolaisista menetti kotinsa rauhansopimuksen seurauksena, jossa määrättiin raja kulkemaan jostakin ihan muualta, mihin se sotatoimin oli asettunut. Nämä olivat siirtolaisia, mutta neuvostojoukkojen hyökkäysten alta paenneet olivat pakolaisia. Joskus olen sanonut olevani ”viimeinen mohikaani”, jolla tietysti tarkoitan viimeistä sotatoimialueella syntynyttä suomalaista. En voi olla tästäkään varma, sillä taisi silloin olla tilastojen pitäminen melko hektistä puuhaa. Vain Karjalan itäisimmät osat olivat sotatoimialuetta. Läntinen Karjala menetettiin raskaitten rauhanehtojen seurauksena, eikä sitä koskaan vallattu.

Monet näistä kertomuksista ovat isäni suusta, sillä vaikka olin alle kymmenvuotias isäni kuoltua, olin ennättänyt jo istumaan monet kesät veneen kokassa isän yrittäessä narrata kaloja. Taisi hän siinä kohtuullisen hyvin onnistuakin, sillä eräs lapsuuteni muistoista oli se, että vein kaloja naapuriin, kun niitä ei kotona ehditty kaikkia syömään. 

 

Kun minä synnyin 9.6.1944 Pitkärannassa, joka siihen aikaan oli Impilahden kuntaa, alkoi venäläisten suurhyökkäys. Pitkärannan länsipuolelle oli rakennettu joku suomalaisten puolustuslinja, jonka piti kestää venäläisten pahimmatkin rynnistykset. Koko Pitkärannan kylä määrättiin evakuoitavaksi sen linjan taakse. Mieluummin mahdollisimman kauaksi, aina Sortavalaan ja kenties jonnekin vielä syvemmälle Suomeen.

Ainahan käskyt kulkevat viiveellä, joten ihan silloin vielä hyökkäyspäivänä ei tätä käskyä kukaan edes äidille välittänyt, mutta tuskinpa siitä lähdöstä mitään oli tullutkaan, sillä jo silloin osasin olla väärään aikaan väärässä paikassa. Olin nimittäin syntymässä, eikä sellaisessa tilanteessa voi minkäänlaista vihollista paeta. Ehkä isänkään kertomukset eivät ihan varmoja ole, sillä ei hän käsittääkseni ollut paikalla, vaan kiivaasti torjumassa vihollista. Siksi olen koettanut koota näistä tapauksista jonkinlaisen kokonaiskuvan erilaisten lähdekirjojen avulla. Yksi näistä on Impilahden sotilaspiirin päiväkäsky, jossa kuvataan suunnilleen tuo kaikki mitä tässä nyt kerron.

Olen aiemmin kertonut, että olisimme olleet äidin kanssa kahden, silloin kun suomalaiset sotilaat tulivat tarkastamaan taloja ja polttamaan niitä, että ne eivät joutuisi vihollisen haltuun. Minua kymmenisen vuotta vanhempi veljeni Reijo kertoi kuitenkin, että myös hän ja vanhin veljemme Ahti olisivat olleet vielä silloin paikalla. Minun käsitykseni mukaan he kuitenkin olivat Ruotsissa, johon heidät ainakin johonkin aikaa oli viety sotaa pakoon. Olipa miten tahansa, kiire siinä kuitenkin on pakko olla, sillä naapuri ei käynyt mitään leikkisotaa, vaan pitkiä evakkojonoja oli pommitettu päivien kuluessa useita, eikä se tuntunut paljon häiritsevän, että venäläistenkin on täytynyt tietää, että kyse on siviileistä.

En minä paljoa tässä elämässä voi ansioikseni laskea, mutta kai se jotenkin minun ansiotani oli, että nyt pääsimme äidin kanssa sotilaiden kuorma-auton koppiin, jossa sitten matkustimme Sortavalaan ilman isompia välikohtauksia. Äiti ei koskaan kertonut tuosta matkasta, mutta ehkä vielä joskus kyselen veljiltäni mitä he muistavat, jos olivat mukana ja muistavat. Monet näistä ihmisten kertomista tarinoista on hyvin hataralla pohjalla, sillä hiemankin eri kantilta tilanne vaikuttaa hyvin erilaiselta ja ajalla tuntuu olevan tapana muokata myös menneitä tapahtumia. Vaikka totisesti olin mukana, en voi sanoa niin kuin vänrikki Ståhl: ”Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin.”

Tämä kiertolaisen elämä alkoi siis jo reilun viikon ikäisenä, ja parin ensimmäisen elinvuoteni aikana olinkin ehtinyt asumaan jo hyvin monilla paikkakunnilla. Ensimmäiset todelliset muistot alkavat hahmottua Vaajakoskelta, johon joskus sodan jälkeen oli perheen kanssa päädytty. Jyväskylän seudulla vietinkin sitten parikymmentä vuotta sieltä elämäni alkupäästä.

Vaienneet seurakunnat

Impilahden sijainti

Nyt tulen alueelle, josta ei minulla luonnollisestikaan voi olla omakohtaista kokemusta, koska sotapakolaisena jouduin poistumaan Karjalasta heti synnyttyäni, joten kaikki mitä nyt kirjoitan, perustuu myöhempiin matkoihini, vanhempieni kertomuksiin ja kirjoitettuun historiaan.

 Impilahden ortodoksinen kirkko. Maalaus Pitkärannan hotellin seinällä. 

 Pitkärannan ortodoksinen kirkko. Jälleenrakennettu, kuva vuodelta 2013.

Historia kertoo, että osa ”Karjalan meren” rantojen asukkaista koki tulleensa venäläisten taholta epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, joten, rajaseudulla kun oltiin, tehtiin Venäjän puolelle ryöstöretkiä. Myös impilahtelaiset miehet olivat näissä retkissä osallisina, sillä aluetta kokonaisuudessaan pidettiin Karjalan-heimon ikiaikaisena asuma-alueena.

Suurin osa karjalaisista oli kuitenkin rauhaa rakastavaa ja ahkeraa kansaa, joka palveli uskollisesti sekä maallista että taivaallista esivaltaa. Niinpä pääosin ortodoksinen kansa hyväksyi ilman suurempaa protestointia Ruotsin kuninkaan määräyksen, jonka mukaan koko valtakunnan oli otettava uusi uskonto, luterilaisuus, valtakunnan uskonnoksi. Varmuuden vuoksi ortodoksisuus kiellettiin kokonaan ja kansaa alettiin kasvattamaan luterilaisuuteen. Tämän seurauksena ortodoksiset kirkot ja tsasounat jäivät tyhjiksi ja rapistuivat osittain. Osa ortodokseista piti oman uskontonsa salassa ja ortodoksisia tilaisuuksia järjestettiin lähinnä yksityisten kodeissa. Ruotsin kuningas ei kuitenkaan onnistunut valvomaan näitä valtakunnan itäisiä alueita niin tarkoin, että olisi onnistunut tappamaan koko uskonnon.

Stolbovan rauhan v.1617 jälkeen alettiin perustaa Raja-Karjalaan luterilaisia seurakuntia, Impilahden luterilainen seurakunta syntyi vuonna 1638. Tällöin nimitettiin myös seurakunnan ensimmäinen kirkkoherra. Impilahden ensimmäistä luterilaista kirkkoa ruvettiin rakentamaan 1670-luvun puolivälissä ja se valmistui vuosikymmenen vaihteessa. Karjalan kansan hengellinen elämä elpyi, mutta tällä kertaa luterilaisin voimin. Ensimmäisen kirkon paikalle rakennettiin noin 100 vuotta myöhemmin uusi kirkko, joka päätettiin purkaa 1800-luvulla. Sen paikalle rakennettiin sitten Impilahden kolmas kirkko, jonka torniin sitten hankittiin kaksi kelloa ja pyhäkköön tuotiin Lahden urkutehtaan valmistamat urut.

  Impilahden kirkkoja ennen sotia. 

Impilahden luterilaisen kirkon koristeeksi saatiin myös alttaritaulu, joka oli Eva Ingmannin maalaama jäljennös Sebastian del Plomban maalauksesta ”Kristus vaipuu ristiä kantaessaan”. 

 

1800-luvun jälkeen historiassa tapahtui paljon. Suomen hallinnollinen isäntä oli vaihtunut, ja kun 1923 tuli voimaan uskonnonvapauslaki, alkoivat Karjalan vaienneet ortodoksiset seurakunnat toipua. Suomi julistautui itsenäiseksi vuonna 1917, ja noihin aikoihin tiedettiin Karjalan väestön jakautuneen melko tarkoin kahtia luterilaisten ja ortodoksien suhteen. Ortodoksisimpia alueita olivat venäjänkieliset kunnat kuten Kyyrölä, mutta myös Impilahdella ja etenkin Salmissa oli ja on edelleen vahva ortodoksinen kirkko, jota ei onnistunut hävittämään edes Neuvostoliiton ateistinen kommunismi.

Jälleen kerran oli Karjalan kanssa pystynyt säilyttämään oman uskonsa vainoista huolimatta. Kommunistisessa Neuvostoliitossa oli kirkot valjastettu muihin tarkoituksiin ja osa todella arvokkaista ikoneista hävitetty, mutta kansa oli säilyttänyt uskonsa ja Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen vaienneet seurakunnat heräsivät eloon, osittain vahvan luostarikulttuurin tukemana.

 Sergei valamolainen ja Herman valamolainen, Valamon luostarin perustajat

Karjalan kansa on aina ollut keskimääräistä uskonnollisempaa, joten ei liene ihme, että se toi siirtolaisten mukana myös oman uskontonsa tänne Länsi-Suomeenkin. Ympäristön painostuksesta ja osittain avioliittojen seurauksena monet ortodoksit tosin ovat luterilaistuneet, mutta ortodoksinen kulttuuri elää ja voi hyvin. Tästä kertovat yhä useammat Kanta-Suomeen nousevat tsasounat, jotka ortodoksit ovat ihan itse rakentaneet.

Ekumeenisuus luterilaisen ja ortodoksisen kirkon välillä toimii hyvin, sillä ainakin ortodoksien tiedän tunnustavan Raamatun opit. Yksi niistä on Jumalan sana”ei yksikään joka minuus uskoo, huku.” Tuolle sanomalleen Jumala ei asettanut ehtoja, joten on hyvin todennäköistä, että ku  taivaassa tavataan, on siellä monen sortin uskovaisia.