Pusunsaari

Näin Suomen historiaa tutkittaessa ei Pusunsaari muodosta mitään nimenä merkittävää aluetta, ja minäkin kirjoitan nyt pätkän siitä vain siksi, että vanhemmalta veljeltäni kuulin, että ”sinä synnyit Pusunsaaren puolella”. Käsitykseni mukaan Pusunsaari oli nimensä mukaisesti saari Laatokan pohjoisella rannalla ja kuului nimenomaan Pitkärannan kylään. Impilahti oli siis silloin emäpitäjä ja Pitkäranta vain eräs sen kylistä, johon Pusunsaari sitten sen osana kuului. 

  

Historiallisista kuvista olen saanut todeta, että jo silloin saari oli varsin lähellä mannerta, ja puurakenteinen silta yhdisti sen varsinaiseen kylään. Kun nyt myöhemmin olen käynyt kaupungiksi muuttuneessa kylässä, olen saanut todeta, että edelleen näin on. Siltaa on varmasti kunnostettu, sillä tarjoaahan se yhteydet kaupunkiin ja on tehtaiden kannalta erittäin merkittävä.

 Pusunsaaren silta ennen sotia

 

 Pusunsaaren silta nykyisin

Pitkärannan kehitys kaupungiksi olikin varmasti osittain noiden tehtaiden ansiota, ja Pitkäranta onkin niitä harvoja paikkoja itäisessä Karjalassa, joka on kehittynyt senkin jälkeen, kun se joutui Neuvostoliiton haltuun. Jo Suomelle kuuluessaan Pitkäranta oli Impilahden omaleimaisin kylä, kaivoksineen ja tehtaineen. Myös ihmisten välinen kanssakäyminen oli silloin vilkasta, ja vuosittain kokoonnuttiin Pitkärannan pruasniekoille. Juuri Pusunsaaressa eli se yhteisö, joka sotien jälkeenkin piti yhteyttä, ja minun tietämäni mukaan osallistui myös karjalaisen kulttuurin kehittämiseen nyt myöhempinäkin vuosina. Valitettavaa on, että aika kuitenkin on tehnyt tehtävänsä ja karjalainen kulttuuri kuolee, ellei sen vaalimiseen todella paneuduta.

Jo ennen sotia oli käyty keskusteluja Pitkärannan irtautumisesta Impilahdesta ja sen kehittämisestä kaupungiksi. Minä oletankin, että kehittynyt elinkeinoelämä ja luonnonrikkaudet saivat Neuvostoliiton pitämään Pitkärannan valtausta eräänä sodan tärkeistä päämääristä. En usko palaakaan Neuvostoliiton johdon teoriasta, jonka mukaan tarvittiin rajalle pitkä matka suurkaupunki Leningradista, vaikka lähes täydellinen alueiden heitteillejättö tukisikin tuota ajatusta.

Pitkärannan tehtaineen Neuvostoliitto siis onnistui valtaamaan, ja sen jälkeisissä rauhanneuvotteluissa menetettiin muutenkin paljon Karjalaa. En kuulunut Neuvostoliiton sodan johtoon, mutta historiaa olen tutkinut paljonkin sen jälkeen ja tehnyt asioista omia johtopäätöksiäni.

Minun johtopäätökseni on, että itäinen naapurimme ei ole koskaan ollut erityisen rauhaa rakastava kansakunta, vaikka sen yksittäiset asukkaat saattavatkin sitä olla. Sotilaallinen pullistelu aivan Suomen rajan tuntumassa kertoo kyllä aivan muusta.

Sotien aikoihin Neuvostoliiton tavoitteet Suomen suhteen olivat kansakuntamme täydellinen valloitus ja alistaminen neuvostovaltaan, sekä sivutuotteena suurimpien luonnonvarojen haltuun otto. Kun ensimmäisessä tavoitteessa ei onnistuttu, koetettiin tavalla tai toisella päästä käsiksi ainakin rikkauksiin. Kun Neuvostoliitto sitten sortui omaan ahneuteensa, oli Suomellakin Venäjän suhteen pieniä toiveita vääryyksien oikaisemiseksi. Suomen poliittinen johto oli kuitenkin liikaa turkulaistunut, eikä itäisten maakuntien asiat meitä sen vertaa kiinnostaneet, että olisimme tarttuneet tuohon puolittain ojennettuun käteen.

Taidan olla viimeinen valloitetussa Pitkärannassa syntynyt ja vielä elossa oleva suomalainen. Ennustettu on, että minun kuolemani jälkeen Karjala saadaan takaisin, joten levollisin mielin odotan kuolemaani. Ehkä kuitenkin Vladimir Putinin kuolema ennen minua saattaisi tarjota tuon saman mahdollisuuden. Kyllä niin on, että sotahullumpaa ja ahneempaa miestä en ole eläessäni nähnyt.

Olen aina ollut sitä mieltä, että eivät köyhät kärsi puutteesta, vaan rikkaat. Kyllä tämä pätee myös valtioihin.

Pitkäranta sodan jaloissa

Kuten muutkin Karjalan kylät ja kaupungit sai Pitkärantakin sodasta oman osuutensa. Itse asiassa vähän inhimmillisen sietokyvyn ylikin. Sotien suurimmat taistelut Pitkärannassa ajoittuvat talvisodan viimeisiin viikkoihin, jolloin satoja kaatuneita syntyi molemmilla osapuolilla.

Tämä blogi ajoittuu siis talveen 1940, jolloin en ollut edes syntynyt, joten kertomukset eivät ole aivan omakohtaisia. Asiat on kuitenkin poimittu luotettavista lähteistä. Luotettaviksi lähteiksi luen myös omat vanhempani, jotka siihen aikaan asuivat Pitkärannassa. Ja vaikka eivät päivämäärät heidän kertomuksissaan aivan täsmääkään, ovat he onnistuneet kuvaamaan sodan hengen erinomaisesti, vaikka ei sota ihan jokapäiväinen aihe lapsuudessani ollutkaan.

 

Venäläisten miesylivoima oli murskaava, ja siellä missä puhuttiin sadoista suomalaisista, puhuttiin samaan hengenvetoon tuhansista, jopa kymmenistä tuhansista venäläisistä. Pitkärannan seudulla ja ennen kaikkea sen saaristossa osallistui taisteluihin pelkästään neuvostoliittolaisten hevosia enemmän kuin suomen sotilaita.

Kaikesta tästä huolimatta suomalaiset onnistuivat saartamaan monin paikoin venäläisiä joukkoja. Kitilän Koirinojalla onnistuttiin motittamaan arviolta noin 20.000 venäläistä, ja ainoa puna-armeijan huoltotie kulki Laatokan jäätä pitkin.

Kenraali Hägglund määräsi silloin Koirinojan lahden saaret miehitettäväksi ja halusi siten katkaista neuvostoliittolaisten huoltotiet. Osittain tämä onnistuikin, sillä muutama sata suomalaista kaivautui asemiin saarille, ja pioneerit sahasivat railoja huoltoreitille. Jo pelkästään yhtenä yönä upposi Laatokan jäihin 450 miestä ja lähes 400 hevosta. Kauas Pitkärannan alueelle kuuluivat riipaisevat huudot, jotka säestivät tätä joukkoteurastusta.

Suomalaisten mittapuun mukaan neuvosto-armeija oli lähes loppumaton. Kun Neuvostoliitto vyörytti Pitkärannan alueelle 80.000 miestä ja 10.000 hevosta vallatakseen ensin Pitkärannan ja sen jälkeen Sortavalan, alkoi suomalaisten usko horjua. Saarten puolustuksesta vastaavat upseerit lähettävät pyyntöjä perääntymisluvasta, mutta ”viimeiseen mieheen” oli ainut vastaus, joka kenraali Hägglundilta saatiin.

Maaliskuun 6. päivä sitten kymmenet lentokoneet ja panssarivaunut vyöryvät Suomen puolustuksen yli, ja neuvostosotilaat tuhoavat lähes koko saaria puolustaneen osaston. Tappamisen hurmiossaan venäläiset teloittivat myös 12 sotavankia, joka hyvin kuvaa neuvostoarmeijan silloista moraalia ja piittaamattomuutta kansainvälisistä sopimuksista.

Näihin aikoihin Suomen pääministeri oli saanut tarjouksia sotilaallisesta avusta sekä Englannilta että myöskin Ranskalta. Tästä hätääntyneenä myös Neuvostoliiton silloinen liittolainen Saksa heitti lusikkansa tähän soppaan kehottaen Suomea solmimaan rauhan Neuvostoliiton kanssa ja suostumaan kaikkiin rauhanehtoihin. Hitlerin Saksa antoi salaisen lupauksen siitä, että he parin viikon kuluttua aloittavat sodan Neuvostoliittoa vastaan ja sen sodan seurauksena Suomi saa takaisin kaikki mahdollisesti menettämänsä alueet. Saksan lupauksiin luottaen Suomen hallitus katsoi nuo lupaukset arvokkaammaksi kuin liittoutuneiden aputarjouksen, sillä vielä silloin pidettiin Saksan armeijaa lähes voittamattomana. Tuo Suomen kannalta huono rauha saatiin siis aikaan vain pari viikkoa Pitkärannan taistelujen jälkeen.

Lupaustensa mukaan Saksa aloittikin sodan Neuvostoliittoa vastaan, mutta kaikki ei mennyt ihan lupausten mukaan. Kun Suomi yhtyi tuohon sotaan, tarkoitti se sitä, että seuraavasta rauhasta tuli Suomelle edellistäkin raskaampi, sillä liittoutuneiden armeijat, yhdessä Neuvostoliiton kanssa, kukistivat Saksan ja Neuvostoliitto sai melkeinpä sanella rauhanehdot Suomelle.  

Sotavuodet

Kovin tuo otsake on harhaan johtava, sillä en todellakaan aio käsitellä sotavuosia, vaan lähinnä tuon näkemykseni siitä, miten Suomi ylipäätään joutui sotaan. Virallisena lähdekirjana olen kyllä käyttänyt Alpo Rusin kirjaa ”Etupiirin ote”, mutta en ole sitä missään kohden kopioinut, vaan kerron ihan omia käsityksiä ja niitä asioita, joita sodan jälkeisinä vuosina vanhemmilta ihmisiltä kuulin.

Väinö Linna kertoi suurteoksessaan ”Täällä pohjantähden alla” Pentinkulman opettajasta, joka varoitti oppilaitaan tulevasta sodasta ja kehotti heitä päättäväisyyteen ja uhrautuvaisuuteen. Tämä opettaja oli tietysti mielikuvitushahmo, mutta oikeasti tällaisia opettajia olisi voinut olla ja ehkä olikin.

Virallinen Suomi jaksoi uskoa, että Suomi ei ajaudu sotaan, varsinkin kun länsimaiset viestit olivat vahvistaneet tätä käsitystä. Tilanne vaikuttaa juuri tällä hetkellä hyvin samankaltaiselta.

Suomi ei usko sotaan, vaikka Venäjän nykyinen ”keisari” on aivan yhtä sotainen ja vallanhimoinen kuin silloisen Neuvostoliiton hallitsijat. Niinpä kävikin, että talvisota syttyi 30.11.1939. Tosiasiassa se ei tullut yllättäen, vaikka tapahtumiin ei uskonut muut kuin silloinen puolustusvoimien komentaja Mannerheim ja muutamat sotilasasiantuntijat.

Pari päivää ennen sotatoimia Suomi sai jo varoituksen Neuvostoliitolta. Pravda kirjoitti hyvin pahaenteisesti silloisesta pääministeristämme Cajanderista, että hän on kuin variksenpelätin pääministerin paikalla. Neuvostoliitto oli esittänyt monia vaatimuksia Suomelle ja uhkaillut Suomea jopa Puolan kohtalolla, joka olisi käytännössä merkinnyt laajoja puhdistuksia sekä itsenäisyyden täydellistä menetystä. Kun Suomen hallitus edelleen pysyi passiivisena, teki marsalkka Mannerheim omat johtopäätöksensä ja anoi eroa komentajan tehtävästä, valmistautuen Ruotsiin muuttoon. J.K.Paasikivi piti kuitenkin komentajan läsnäoloa välttämättömänä ja sai estettyä Mannerheimin eroaikeet.

Kun vaikutti siltä, että Suomi ei aloita sotaa Neuvostoliiton uhittelusta huolimatta, piti neuvostoliiton keksiä joku keino, millä sota saataisiin näyttämään itsepuolustukselta. Tässä otettiin nyt julkinen propaganda avuksi. 26.11. ilmoitti Moskovan radio, että Suomen tykistö oli ampunut Neuvostoliiton puolelle Mainilan kylässä ja että tämän seurauksena oli kuollut neljä neuvostosotilasta. Pääministeri Molotov luovutti nootin Suomelle. jossa ilmoitettiin, että kyse oli Neuvostoliiton vastaisesta toimesta. Tosiasiassa ei koskaan saatu tietää, oliko ylipäätään kukaan kuollut ja jos oli, oliko kuolinsyynä ollut hinkuyskä, jota siihen aikaa pidettiin varsin tappavana tautina. Suomessa tiedettiin varmuudella, että mitään laukauksia ei koskaan oltu ammuttu. Suomeen hyökkäsi Leningradin sotilaspiirille annetun tehtävän mukaisesti ensin noin 200 000 miestä Karjalan kannakselle ja lisäksi muille Karjalan alueille 130 000 miestä, sekä Suomen vyötärön kohdalle noin 65000 miestä. Ylivoima vaikutti todella murskaavalta, varsinkin kun Suomi oli sinisilmäisyydessään uskonut, ettei suuri neuvostoarmeija hyökkää pienen Suomen kimppuun. Toisin kuitenkin kävi.

Neuvostoliiton oli tarkoitus katkaista Suomi keskeltä ja edetä muutamassa päivässä Ruotsin rajalle. Näin ei tietenkään käynyt, sillä Suomen puolustustahto oli uskomaton ja Neuvostoliitto sai todeta, että vähintään housut kastuvat, jos tänne yrittää ilman viisumia. Kaikki hyökkäykset torjuttiin, joskin joitakin alueluovutuksia jouduttiin tekemään. Luultavaa on, että juuri nämä alueluovutukset johtivat sitten jatkosotaan.

Jatkosotaan olimme jo paremmin valmistautuneet, ja aika pian myös puna-armeija sai tämän todeta. Saimme apua sekä Saksalta että myös muilta mailta, ja joukot etenivät melko nopeaa tahtia. Minun mielestäni Suomi sortui kuitenkin omaan ahneuteensa. Jos joukot olisivat pysähtyneet vanhalle rajalle, olisi rauhanneuvotteluille ollut aivan toisenlainen pohja kuin nyt tapahtuneen ”Suur-Suomen” valtausyrityksen jälkeen.

Kyllä minä sitä mieltä olen, että pysähtyminen vanhalle rajalle olisi ollut teko, jota ”ryssäkin” olisi arvostanut, eikä meidän tarvitsisi huokailla menetettyä Karjalaa.

Kyllä nämä ovat asioita jotka minua, syntyperäistä Karjalan poikaa, yhä edelleen kiinnostavat, vaikka eivät kai ne asiat miksikään muutu. Varmaa kuitenkin on, että Ukrainan valtauksen jälkeen aggressiivisen ja vallanhimoisen Putinin ruokalistalla on myös Suomi.

Ukrainaa koskeva valhepropaganda on kuin Mainilan laukaukset.

  Mainilan laukaukset ammuttiin tälle pellolle Karjalan kannaksella Mainilan kylässä.
Kuva: Kari Kosonen /Yle

Siirtolaiselämää

Varmaan olen jo moneenkin kertaan kertonut, että olen syntyperäinen Karjalan pakolainen Pitkärannasta. Tämä nyt ei kuitenkaan Pitkärantaa liippaa edes läheltä, mutta kertoopa sitä historiaa, jonka monet siirtolaiset ovat eläneet kuka mistäkin syystä. Kaikkein suurin syy on kai ollut tuo muuttokynnyksen aleneminen, niin ettei sillä juurikaan ole suurta väliä missä elää, kunhan elää. Siinä ne 10 vuoden paikkeilla ovat ne pisimmät yhtämittaiset asuinseudut ja eiköhän opiskelu- ja työsuhteetkin rajoitu 1 – 10 vuoden tietämiin. Ei se muutto aina tyytymättömyyden ilmauskaan ole, vaikka joskus kai se sitäkin on ollut. Kyllä minä epäilen, että en ole ainut siirtolainen, jolla on samantapaisia kokemuksia, jos vain nousisivat kertomaan niistä. Jopa minäkin tunnen muutamia, joten kovasti epäilen, että se kaiken ”pahan” juuri löytyy Karjalasta. Suurin osahan tuolta sotatoimialueelta paenneista on jo saanut multaa peitokseen, joten autenttiset kertomukset alkavat olla vähissä. En aio minäkään ihan yksityiskohtaisesti jokaista asuntoani tai asuinpaikkani kuvata, sillä tuskinpa se edes ihmisiä kiinnostaa. Tässä yhteydessä lienee riittävää, kun kerron, että niitä asuinpaikkakuntia on ollut parikymmentä ja asuntoja ehkä kymmenkunta lisää.

Ensimmäiset elinvuoteni kuljin vanhempieni mukana enkä niistä juuri mitään muista. Kuulopuheina olen kuullut mainittavan ainakin Veitsiluodon ja Suolahden, mutta oletettavasti noihin välittömästi sodan jälkeisiin vuosiin sopii joitain muitakin pysähdyspaikkoja. Pysähdyspaikkoina minä noita paikkoja pidän enkä ihan asunnoksikaan luokittele jokaista repunsäilytyspaikkaa. Elämä vain oli silloin sellaista, ja jälkensähän se jätti myöhempäänkin elämään.

Ensimmäiset muistikuvat elämästäni alkoivat hahmottua Jyväskylän maalaiskunnan Vaajakoskelta, jossa aloitin kouluni ja jossa ehkä muutenkin muokattiin niitä elämän ensimmäisiä aakkosia. Koin ensimmäiset ”hukkumistapaukseni” sekä omakohtaisina ”läheltä piti” tapauksina, että kaverieni todellisina menehtymisinä. Järvien rannalla kun asuttiin ja hyvin monet leikeistä liittyivät veteen ja jäähän. Vaajakoskella sai alkunsa myös moni urheiluharrastus, aina nyrkkeilyä myöten. Nyrkkeilystähän minun spesiaalilajini sitten tulikin, vaikka luultavaa on, että myös monessa palloilulajissa olisin ollut vähintään kohtalainen, josta kiitos pitkän ja sopusuhtaisen kropan. Kaipa sitä ruokaa oli riittänyt evakkotaipaleesta huolimatta.

Jouluaatto 1953 jäi mieleen erityisen surullisena tapauksena, sillä isä menehtyi silloin sydäninfarktiin, jonka juuret olivat epäilemättä sodan seurauksia, vaikkei sitä sellaiseksi luokiteltukaan. Niinpä me lapsetkaan emme jääneet sotaorvoiksi, eikä äidistä tullut sotaleskeä. Jotain korvauksia kai olisi saatu, mutta kun isä kuoli ”liian myöhään”.

Pari vuotta isän kuoleman jälkeen muutimme sitten Jyväskylän kaupunkiin, ja minä aloitin tosi pitkän opintotaipaleeni. Ammattikoulu, sen jälkeen kaupungin palveluksessa armeijaan asti. Sotaväen suoritin Obbnäsissa, johon silloin perustetuista urheilujoukoista osa oli sijoitettu. Olihan se pala historiaa sekin, sillä sain olla ensimmäisten urheilujoukkojen ensimmäisessä saapumiserässä.

Pitkä loikka olikin sitten Kirkkonummelta Ouluun, jossa aloitin Teknillisen koulun heti armeijan jälkeen. Siihen aikaan ”tekuja” ei vielä ollut joka kylässä, joten niihin oli vaikea päästä ja ne olivat usein kaukana kodista. Oulusta tulikin sitten eräs pitkäaikaisemmista asuinpaikoistani, joskin sielläkin olo hieman pätkittyi erilaisten komennusten myötä. Jopa Ruotsissakin oli pari vuotta, niin kuin niin moni muukin 60- luvulla. Kassin paikka Oulussa kuitenkin oli useita vuosia, ja ehkä se on eräs niistä kylistä, joka on jälkensä jättänyt. Sellaisia parin kolmen vuoden työpaikkoja on sitten ollut useitakin, joista minulle merkittävin oli Hämeenlinnalainen Skogster oy, jonka teknillisen osaston päällikkönä sain työskennellä 70- luvulla useita vuosia ja olisin kai vieläkin, ellei firmaa joskus vuosikymmenen lopussa olisi myyty Keskolle. Hämeenlinnasta sitten Rovaniemen kautta taas takaisin Ouluun, jossa itseni työllistämisen ohella suoritin myös insinöörin tutkinnon. Tosin nyt oli tutkinnon fyysinen suorituspaikka sekä Raahessa että Ylivieskassa, perättäisinä vuosina. Molemmille paikkakunnille olin onnistunut hankkimaan kassille säilytyspaikan, vaikka kotipaikkani olikin edelleen Oulu. Virallinen kotipaikka oli Oulu silloinkin, kun työskentelin vuoden verran Virossa, jossa työt loppuivat Venäjän valankumoukseen. Osa historiaa sekin, vaikka melko varmaa on, että minua ei noissa historiankirjoituksissa mainita, mutta niiltä ajoilta on kirja valmistumassa.

90-luvulla ei töitä Suomessa juurikaan tarjottu enempää teknikoille kuin insinöörillekään, joten katsoin järkeväksi jatkaa vielä kerran opintojani. Suoritin kursseja sekä Oulun yliopistossa että Tampereen teknillisessä korkeakoulussa, josta sitten valmistuinkin diplomi-insinööriksi.

Tämän jälkeen ei sitten työhistoriani juurikaan karttunut. Hetken toki pyöritin ihan päätoimisesti jo aiemmin perustamaani Insinööritoimistoa, mutta melko pian tutkinnon suorittamisen jälkeen siirryin opettajaksi, ensin vuodeksi Kokkolaan ja sitten Jalasjärvelle, jossa olin eläkkeelle siirtymiseeni asti. Asuinpaikka toki tälläkin periodilla vaihtui Kokkolasta Jalasjärvelle ja sieltä Ähtäriin.

Ähtäristä muutin tänne Kalajoelle eläkepäiviä viettämään, mutta jotainhan minun on aina pitänyt tehdä. Kun nyt tuntuu siltä, että tuo opiskelu oli loppuun katsottu ja motiivi hävinnyt, niin rakennettiin kirkko. Kuluihan se aika siinäkin, vaikka kaipa taustalla oli myös kiitollisuus siitä, että olen saanut elää ja nähdä maailmaa ehkä keskivertoa enemmän. Sekään ei aina ihan itsestään selvä ole ollut, sillä niitä ”läheltä piti” -tilanteita on ollut useita.

Mahtaisinkohan minäkin kivitellä pakolaisia ja ”mamuja”, ellen itse olisi mitään kokenut. Tuskinpa, sillä pidän itseäni myös kristittynä.