Simolan pommitus

Ikään kuin osoittaakseen mitä tuleman pitää suorittivat Neuvostoliiton ilmavoimat kenraaliharjoituksena Suomen historian toiseksi tuhoisimman pommi-iskun. Simolan pommituksista kirjoittivat Heikki Kauranne ja Jukka Vesen kirjan. Heidän keräämiensä tietojen mukaan tässä pommituksessa kuoli 94 ihmistä. Tämä on liki virallinen luku, mutta valistuneen arvion mukaan uhreja oli yli sata. Paitsi että kuolonuhreja oli huomattavasti vähemmän kuin seuraavana päivänä Elisenvaarassa, näistä uhreista hyvin suuri osa oli Viipurin suuntaan meneviä sotilaita, joille tavallaan kuului kuolla. Asemalla ja maastossa sen läheisyydessä oli kuitenkin myös suuri määrä pakolaisia, jotka pyrkivät turvaan puna-armeijan mahtavien vyörytysten alta. Olihan vihollinen jo kolkuttelemassa Viipurin portteja, ja Simola oli se asema, jonka kautta myöskin toimitettiin Suomen armeijalle vahvistuksia ja siviilit pääsivät pakenemaan länteen.  Periaatteessa evakuoinnit tapahtuivat, tai ainakin niiden olisi pitänyt tapahtua, varsin järjestäytyneesti, mutta hyvin monet olivat paenneet kotoaan jo hyvissä ajoin, eivätkä osallistuneet varsinaisiin evakkojen kuljetuksiin. Näitä pakolaisia oli myös joukoittain pyrkimässä Kanta-Suomeen palaavien junien kyytiin, ja monien pakomatka katkesi nyt Simolaan. Tuo suhteellisen suuri sotilaiden määrä aiheutti sen, että Simolan pommituksista ei kohistu läheskään niin paljon kun Elisenvaaran tapahtumista sitten, kun niistä yleensä puhuttiin. 

 Simola sijaitsee itärajalla. 

Rauni Kontu oli 15 vuotias noihin aikoihin, ja hän touhusi noin kilometrin päässä asemalta sijaitsevan Ellosen talon pihamaalla, kun talon koira alkoi liikahdella levottomasti. Se oli kuullut idästä lähestyvien koneiden äänet, mutta maaston vuoksi koneet ilmestyivät näkyviin vasta hetkeä ennen pommitusta.  Koneet pudottivat pommeja huomattavasti ennen asemaa, ja suurin osa niistä putosi pienen matkan päässä olevan pellon ja metsikön laitaan. Talon väki ja paikalla olleet evakot hakivat turvaa graniittisesta maakellarista joka tärähteli pommituksen voimasta.

Pommeja ryskyi lähistölle taukoamatta, eikä kukaan uskaltautunut sulkemaan kunnolla avoimeksi jäänyttä kellarin ovea. Kaksi turvaa hakenutta haavoittunutta sotilasta tuli kellariin kesken kaiken ja kertoi väen pakenevan suin päin joen yli metsiin.  Poikkeuksellisen raju pommitus ei tuntunut päättyvän lainkaan, ja kun se lopulta päättyi ja väki uskaltautui ulos kellarista, paljastui tuhon laajuus.

Pommitus oli siihenastisen sodan kauhein näytelmä, mutta seuraavana päivänä Suomi sai kokea vielä enemmän. Varmuudella ei tiedetä, oliko näiden kahden aseman tuhoamiselle asetettu tärkeysjärjestystä ja oliko pääasiallisena maalina asemalla olevat junat vaiko asemat sinänsä. Simolan asemalla oli kuitenkin ilmatorjuntaa, joka aiheutti sen, etteivät vihollisen pommikoneet uskaltautuneet yhtä matalalle kuin seuraavana päivänä Elisenvaarassa. Tästä syystä ei pommien tarkkuus ollut myöskään samaa luokkaa, vaikka tuhot olivat myös täällä mahtavat.

”Simolan suurpommitus ei näyttäydy pommittaneiden ilmayksiköiden sotapäiväkirjoissa aivan yhtä paatoksellisena draamana kuin mitä joukko-osastojen historiateoksissa on kuvattu. Lakonisen raportoinnin takana ovat kuitenkin järkyttävät menetykset ratapihalla.” 

Vaiettu Elisenvaaran pommitus

Erkki Rahkola ja Carl-Fredrik Geust ovat kirjoittaneet tuon nimisen kirjan, joka kertoo Elisenvaaran risteysaseman tärkeydestä ja siihen kaikkien sotatoimien aikana kohdistetuista vainoista. Se oli tärkeä rautatien solmukohta sen aikaisessa Karjalassa, joten siihen kohdistui myös voimakkaita vihollisuuksia kaikissa sodissa.

Koska historian ja nimenomaan sotahistorian kiinnostukseni on yleisesti tunnettua, on luultavaa, että myös Joulupukki on asiasta kuullut, koska osasi tuoda minulle joululahjaksi juuri tämän kirjan.

Toki minä tämän kirjan tapahtumat pääpiirteittäin tunsin, mutta monet yksityiskohdat tässäkin teoksessa vahvistivat minun käsityksiäni siitä, että normaalisti evakoitujen ihmisten lisäksi Karjalasta tuli myös suuri joukko pakolaisia tänne Kanta-Suomeen. He olivat siis aidosti pakolaisia, monet heistä täysin verrattavissa Syyrian, Irakin ja Somalian pakolaisiin. En minä voi muuta kuin ihmetellä nykyisen sukupolven väitteitä, että ei Karjalasta tullut pakolaisia. No ihan varmasti tuli, ja minä olen yksi heistä, vaikka en aivan vielä omin voimin kävellyt, kun olin vasta muutaman päivän ikäinen.

Synnyin 9.kesäkuuta 1944 Pitkärannassa, josta äitini toi minut sotaa pakoon. Pitkärannasta lähdetiin 18. kesäkuuta, koska elämä siellä ei enää ollut mahdollista ja ”ryssä” kolkutteli jo kaupungin portteja. Näihin aikoihin siellä ei juuri suomalaisia enää ollut, sillä ihmiset olivat paenneet kuka milläkin keinoilla. Me onneksi pääsimme alkumatkan sotilasajoneuvon kyydissä, josta varmaankin lankesi kiitos minun avuttomuudelleni.

En tiedä, mitä pitäisi ajatella suomalaisten historiantutkijoiden avuttomuudesta, koska eivät millään tavoin ole pyrkineet korjaamaan sitä hyvin yleistä väärinkäsitystä, että ei Karjalasta tullut pakolaisia. Heille voin sanoa vain, että lukekaa tuo mainitsemani kirja, samoin kuin Pentti Oksasen kirja nimeltä Laatokan pakolaiset, niin saatte tutustua todellisiin seikkailuihin. 

 

Painotan sanaa todellisiin, sillä näin on todella tapahtunut, vaikka näitä tapahtumia ei minun muistiini olekaan tallentunut. Ei historian tutkiminen ole kielletty myöskään historian tutkijoilta. Tarkempi syventyminen evakkokysymykseen paljastaisi varmasti ”ihmeellisyyksiä” tästäkin asiasta. Jopa minäkin olen saanut selville, että sana ”evakko” pitää sisällään vähintään kolmenlaisia ihmisiä. Ensinnäkin ihmisiä, jotka saivat evakuointikäskyn hyvissä ajoin ennen kuin sotatoimet edes olivat lähelläkään heidän kotiseutujaan. Toinen hyvin vähällä päässyt porukka oli rajaneuvottelujen jälkeen siirtymään määrätyt ihmiset, jotka menettivät kotinsa vain ”munattomien” rajaneuvottelijoiden takia. Pahimmassa asemassa olimme me, todelliset pakolaiset. Ihmiset, jotka jättivät kotinsa vasta silloin, kun todella henki oli uhattuna.

Pakolaisten pakomatka ei ollut mitenkään järjestettyä eikä järjestelmällistä. Kukin tuli miten pääsi ja mistä pääsi. Hyvin suuren osan matkaa henki oli todella uhattuna, ja satoja todella myös kuoli tuolla matkalla. Ehkä suurin yksittäin kuolleiden joukko olivat nimenomaan Elisenvaaran pommituksissa kuolleet. He olivat siviilejä, jotka eivät kerenneet ajoissa pois sodan jaloista. 

Paljon puhutaan historiallisista vääryyksistä, mutta ihan niin suomettuneita meidän ei sentään tulisi olla, että tätä vääryyksien ketjua jatketaan silloinkin, kun se ei mitenkään ole välttämätöntä. Eikö todella olisi aika myöntää, että osa näistä Karjalan evakoista on todella pakolaisia? On aivan turha vedota siihen, että pakolainen määritellään siten ja siten. Eivät tosiasiat määrittelemällä miksikään muutu eikä valtakunnan rajoilla todellakaan ole mitään merkitystä tässä asiassa.

Kirkkoherra Arvi Kujala siunaa Elisenvaaran pommituksen uhreja Otsanlahden uudella hautausmaalla 25.6.1944. SA-kuva

 

Pakolainen on se, joka pakenee jostakin paikasta pelätessään jotakin ja hakeutuu paikkaan jossa luulee olevansa turvassa.

Ostakaa nuo kirjat… suosittelen.

P.S. Minä, ”ryssän lapsi”, olen antanut kertoa itselleni, että lähes nykyisen kaltainen ”rasismi” kohdistui aikoinaan myös meihin muulta tulleisiin toisuskoisiin. Rasismi Suomessa ei siis ole ollenkaan uusi asia. Erona nykyiseen on vain se, että suurin osa noista banderollien kantajista oli silloin rintamalla. Kun itärajallakin oli kiirettä, ei keretty länsirajoja sulkemaan. Toisaalta meidät oli kai pakko ottaa vastaan, koska olimme kaikesta huolimatta suomalaisia. On kai niin, että juuri tästä syystä me pakolaiset emme joidenkin mielestä ole pakolaisia. Jos se tosia-asia myönnettäisiin, että Karjalasta tuli massoittain ihan oikeita pakolaisia, ei enää voitaisikaan puhua ennennäkemättömästä pakolaistulvasta. Eiväthän sotien jälkeen syntyneet ikäluokat tosin paljon ole nähneetkään, ja heille kai tilanne on ”ennennäkemätön”.

Varmaa on, että sen verran paljon näitä pakolaisia nytkin on, että ihan sanoja vääristelemällä ei tästäkään asiasta selvitä.

Sotamuisto. Lähtö Karjalasta

Kun kirjoitin aikoinani oman käsitykseni omasta syntymästäni, sain kirjeitä joiltakin lukijoiltani. 

Julkaisen tässä blogissani nyt ainakin pari niistä. Ehkä useammankin, jos saan siihen asianosaisten luvan. 

 Kuva: Karjalan Liitto, http://www.karjalanliitto.fi/siirtokarjalaisuus

………………………………………………………..

Sotamuisto

Lähtö kotoa Karjalasta

Talvinen päivä pimeni illaksi. Luoteinen taivaanranta tumman metsänrajan yllä oli kuin juhlavalaistu. Muta eipä ollut mitään juhlaa – ei. Oli pelko, suru, oli suuri huoli. Oli syttynyt sota. Viipurissa paloi ja sen kajastus näkyi meille.

Koko syksyn Suomi oli elänyt jännityksen vallassa. Sodan uhka leijui ilmassa. Miehet kautta maan kutsuttiin kertausharjoituksiin ja linnoitustöihin. Me, jotka asuivat lähempänä rajaa ja varsinkin Kannaksella, koimme kaikki kouriintuntuvammin. Sotilaita oli kaikkialla, lähimetsä, kangasmaasto, telttoja täynnä. Mekin tunsimme olevamme reservissä. Sitä kesti yhdeksän viikkoa.

Oli marraskuun 30. päivä vuonna 1939. Silloin se tapahtui: syttyi sota. Neuvottelut Suomen ja Neuvostoliiton välillä olivat kariutuneet. Sinä päivänä – siis 30.11. – lensivät naapurimaan koneet ylitsemme pommittamaan Viipuria. Palatessaan venäläiset ampuivat konekivääreillään niin, että metsä rapisi. Myös meidän piti pysyä sisällä ja suojautua seinien vierille. Tiesimme, että meidän on pian lähdettävä pois sodan jaloista.

Kului kolme päivää ja pommitukset jatkuivat. Sitten sunnuntaiaamuna, ensimmäisenä adventtina, 3. päivä joulukuuta aamulla kello 7 kävi käsky, että kahden tunnin sisällä oli lähdettävä Huumolaan, 6 km päähän. Siihen matkaan kului kolmas tunti. Mukaan sai ottaa sen verran tavaraa, mitä itse jaksoi kantaa ja siihen piti sisältyä kolmen päivän muona.

Niin sitten oli ruvettava kiireesti kokoamaan se tarpeellinen, mitä aikoi ja voi mukaan ottaa. Valmisteluja oli kyllä tehty, selvähän se. Eväsleivät oli leivottu ja särvintä mukaan otettavaksi katsottu. Puimme päällemme useampia vaatekertoja. Näin saimme pitovaatetta paremmin mukaan. Kellariin, joka oli mäen rinteessä heinäladon alla, olimme kätkeneet monenlaista tavaraa ja lopuksi se naamioitiin se kantokasaksi. (Luulimme löytävämme ne sieltä palatessamme, mutta jälkellä oli vain iso kuoppa pommin jäljeltä.)

isä valjasti hevosen suuren reen eteen. Niinpä hyvästelimme meillä asuneet sotilaat, jotka jo olivat tulleet tutuiksi. Useimmat olivat Länsi-Suomesta. Sotilaat lupasivat huolehtia karjastamme, teurastaa ja käyttää hyväkseen, mitä voivat. Eivät ainakaan jättäisi eläimiä kärsimään. Karjan kuljettamiseen sieltä ei ollut mahdollisuutta.

Niin sitten asetuimme rekeen laukkuinemme ja laatikkoinemme. Meitä oli seitsemän henkeä. Isä lähti meitä tuomaan Huumolaan ja palasi itse vielä takaisin ja päätti tulla hevosella perästä. Mihin? Siihen ei ollut vastausta silloin.

Sillä tavoin jätimme tuon tutun pihapiirin viimeisen kerran sellaisena.. Hevonen kääntyi pihasta rinnettä alas peltotielle. Peltoaukeaa oli n. 2 km siihen suuntaan. Koko sen matkan näimme vielä kotimme. Siellä se oli kaikkine rakennuksineen mäellä metsä taustanaan. Mäen alla, ennen peltoja oli koko pihapiirin kohdalla suuria kauniita koivuja. Kesäisin ne melkein peittivät katseilta rakennukset, mutta nyt olivat koivut paljaina, oksat tyhjinä.

Ne sallivat lähtijöiden katsella tuota rakasta ja tuttua maisemaa mahdollisimman kauan. Eivät siinä enää silmien sulut kestäneet. Jokainen tiesi, että vaikka palaisimmekin takaisin, emme näitä seutuja tällaisina enää tapaisi.

Se oli hyvästijättö koko meidän hyvälle pienelle kotikylällemme, Jokelalle.

Niin päättyi eläs luku elämässämme.

Niin päättyi eräs lapsuus.

     Elina Kuusisto os. Iivonen
     Huumolan Jokela
     Kuolemanjärven pitäjä
     nykyisin Raumalla


 

Välirauhan aikoihin

En todellakaan ollut vielä syntynyt välirauhan aikoihin, joten kaikki mitä nyt kirjoitan, perustuu historiaan ja ennen kaikkea veljeni Reijon kertomuksiin. Reijo sentään muistaa jotakin niiltä ajoilta, sillä aloittihan hän koulunsa jo silloin. 

  

Meillä oli kyllä ollut omakotitalo, josta oli vielä kivijalka jäljellä, kun Reijo vieraili siellä edesmenneen äitini kanssa. Me vaimoni Pirjon kanssa vierailimme siellä hieman myöhemmin, emmekä löytäneet edes sitä kivijalkaa, vaikka olimme toki saaneet suhteellisen tarkat ohjeet. Voihan se olla niin, että rauniotkin oli hävitetty, tai sitten olimme vain eksyksissä. Ei löytynyt vanhaa suojeluskuntataloakaan, joka joskus oli ollut meidän ompelukoneliikettä vastapäätä ja jossa joskus oli toiminut koulu. Saattaa olla, että tuon suojeluskuntatalon olivat venäläiset hävittäneet ensi töikseen, sillä olihan se melkein ”paholaisen” pesäpaikka.

Kyllä tämä viimeisiä aikoja alkaa olla, jos näitä asioita vielä muistiin merkitään, sillä kovasti näyttävät tiedot olevan hataria. En siis syntynytkään keskellä kaupunkia ompelukoneliikkeen ”takahuoneessa”, kuten aiemmin olin muistellut. Ehkä en näin ollut koskaan väittänytkään, mutta sellainen mielikuva minulla oli. Ompelukoneliike oli luultavasti tuhottu jo talvisodan aikana. Olen aina luullut, että äitini oli pitänyt tuota liikettä, mutta Reijo kertoi. että isä oli varsinainen liikkeenharjoittaja. Ehkä kuitenkin oli niin, että äiti tuota liikettä pyöritti ja samalla ompeli liikkeen takahuoneessa. Muistan hyvin, kuinka hän kertoi ihmisten halusta ostaa juuri se ompelukone, jonka hän oli ottanut omaan käyttöönsä aivan sattumanvaraisesti liikkeen varastosta. Jotenkin vain ihmiset uskoivat, että se on jotenkin muita koneita parempi, koska ompelija itse oli sen valinnut.

Välirauhan aikana perheemme oli asunut Pusunsaaressa, jossa sijaitsi myös paperitehdas, ja sen tehtaan konepajan työnjohtajana isä oli. Asuttiin kuulemma isossa keltaisessa talossa, jota vastapäätä oli toinen iso keltainen talo. Siinä toisessa isossa keltaisessa talossa asui kuulemma muutamia veljieni parhaista kavereista. Nimiäkin Reijo muisti. Ainakin metsänhoitaja Lehtisen perheen lapsineen, sekä Markkulan Marjaleenan.

Lasten koulumatka kulki sotavankileirin aidan vierustaa ja siltaa pitkin aseman kohdalle, josta pojat oikaisivat sitten ”sumppimäen” yli koululle. Eiväthän pojat silloinkaan olleet niin tarkkoja mistä oikaistiin, kunhan oikaistiin. Pusunsaaressa sijaitsi myös venäläisten kaatuneiden sotilashauta metrin korkuisine kumpuineen. Myös näistä kummuista nuoret menivät yli päästäkseen paikkakunnan parhaaseen uintipaikkaan Elolahteen. Tuo senaikainen koulurakennus on yhä vielä kunnossa, ja siinä toimii jonkinlainen ammattioppilaitos. Paikalliset asukkaat ovat nimenneet sen Suomi-taloksi, koska se on huomattavasti paremmin rakennettu kun venäläisten rakentamat kerrostalot, joita kyllä on paikalla.

Ei ihan turvallinen paikka ollut Pitkäranta välirauhan aikanakaan, sillä tavisodan aikaisia ammuksia saattoi vielä lojua metsässä räjähtämättöminä. Asemalla oli nimittäin räjähtänyt ammusjuna, josta nuo räjähteet olivat peräisin. Muutoinkin rajan läheisyys herätti lievää pelkoa, sillä rauhansopimuksesta huolimatta ei oikein luotettu siihen, että puna-armeija olisi vilpittömästi noudattanut tuota sopimusta. Desantteja liikkui aivan rajan pinnassa, ja Pitkärannassakin niitä pelättiin. Kuulemani mukaan myös meidän isällä oli sotilaskivääri oven päällä ikään kuin varmuuden vuoksi.

Jos jollakin on henkilökohtaisia muistoja Pitkärannasta, niin oikein mielelläni otan niitä vastaan. Nimet, valokuvat ja tapahtumat ovat kovasti tervetulleita.

Rajalta rajalle

Taidan olla rajatapaus, sillä jotenkin rajat ovat kolkutelleet mukanani syntymästäni alkaen. Kenellekään ei varmaan ole jäänyt epäselväksi, että olen syntynyt Laatokan rannalla avan silloisen Neuvostoliiton ja Suomen välisen rajan tuntumassa, josta sitten äitini kanssa pakenin viikko sen jälkeen, kun puna-armeijan suurhyökkäys oli alkanut. Sen verran olin pikkuinen, että ihan tarkasti en matkaa sitten muista, mutta kyllä sodan jylinä kuulemma kuului ja kiire oli.

Sisä-Suomeen sitten tultiin kaikessa kiireessä, ja kotipesä löytyi Keski-Suomesta, jossa sainkin viettää ensimmäiset elinvuoteni ja koulunkin käydä. Itse asiassa suurempia elämänmuutoksia alkoi tapahtua vasta sen jälkeen, kun olin käynyt sotaväen ja päätin lähteä opiskelemaan. Sähkövoimatekniikkahan minun erikoisalani silloin oli, ja oikeasti uskoin, että minusta tulisi voimalaitosmies. Ei sitten tullutkaan, vaikka jonkinasteisen erikoistyönkin tein aiheesta ollessani vesivoimalan päivystäjänä Kierikin voimalaitoksella Yli-Iissä. Sen jälkeen tein kyllä monenlaisia sähköalan suunnittelu- ja opetushommia, mutta ei minusta varsinaisesti voimalaitosmiestä tullut, vaikka suunnittelin toki yhden pienen voimalaitoksenkin. Oikeasti minua harmitti, että en onnistunut hankkimaan työpaikkaa edes Loviisan ydinvoimalaitokselta, johon sentään sain tutustua ihan itsensä Imatran Voiman toimitusjohtajan johdolla. En toki työttömänä ollut, mutta kun itseäni niin voimalaitosmiehenä pidin, niin kevyemmät sähköhommat eivät oikein tuntuneet miltään. Leipäni hankin kuitenkin opettamalla milloin mitäkin alaan liittyvää. Se hyvä puoli siinä oli, että paljon oppi samalla itsekin, niin että sitten ihan lopuksi innostuin vielä suorittamaan DI-tutkinnonkin, vaikka ala kyllä sitten vaihtui.

En ihan ensimmäistä kertaa ”pappia kyydissä ollut”, kun sitten eläkkeelle jäätyäni solmin avioliiton nykyisen vaimoni ja entisen kouluttajakollegani Pirjon kanssa. Tämä liitto vei minut jälleen Venäjän rajalle. En ihan asumaan sinne jäänyt, mutta kesämökin me sieltä melkein Venäjältä hankimme, josta syystä olemmekin sitten usein vierailleet kauniissa Karjalassa. Kovasti tarkoin on nyt Karjala koluttu, mutta jotenkin vaan veri vetää sinne yhä edelleen, vaikka sitä teitten kunnossapitovelkaa taitaa naapurilla olla enemmän kun meillä. Ei ainakaan autoa parantanut, kun siellä teitä kolluuteltiin, mutta aina sentään on päästy sinne, minne kulloinkin ollaan oltu menossa.

Tähän ”rajalta rajalle” kirjoitukseen sain idean lähinnä kai siitä, että kun vanhoja historiallisia tapahtumia olen selaillut, päädyin huomaamaan, että jälleen olen päätynyt rajalle. Nyt tosin hyvin vanhalle, sillä silloin kun Suomea ei ollut ja Ruotsi ja Venäjä vähän vuorotellen hallitsivat näitä alueita keskiajalla, 1323 solmittiin kuuluisa Pähkinäsaaren rauha, jonka seurauksena näiden valtioiden raja vedettiin jostakin näiltä seuduilta. Ihan kuin asian todistuksena Pirjo kävi kuvaamassa kolmekin rajapyykkiä, jotka löytyvät lähiseudun metsistä. Voi pyhä yksinkertaisuus. Näinkö minulle taas oli käynyt! Jos olin syntynyt Venäjän rajalla, niin on paljon mahdollista, että myös kuolen vanhalla rajalla. 

Sulevi Juhola esittelee Kruununkiveä, jossa on kolme venäläisten käyttämää rajamerkintäsymbolia eli ristiä. Kruununkivi on tiettävästi läntisen Suomen ainoa kivi, josta on löytynyt tällaiset merkinnät

Sellaistahan se elämä on ollut. Näin mua vietihin rajalta rajalle. Onneksi olen nähnyt jo melkoisen pätkän maailmaa, joten ihan en luule, että edes tämä Kalajoki on maailman napa.

Pitäisiköhän tähän loppuun heittää kulunut vitsi? Olen saanut kulkea muillakin rajoilla kun kenkärajoilla ja nähnyt muutakin maata kun kukkamultaa.

Tämän saavat nyt lukea myös Pitkärannan Paronin ystävät, sillä jotenkin tämä Karjalaa hipaisee. Karjalainen olen ja karjalaisena pysyn. En siis mikään karjapohjalainen enkä savokarjalainen. Puhdasrotuinen karjalainen, niin puhdas kuin nyt suomalainen yleensä voi puhdas olla, ja olen siitä ylpeä.

Jaa… no joo… onhan se mahdollista, että vähän on ryssää livahtanut sekaan. Väliäkös sillä, sillä kyllä meillä kaikilla monikulttuurisilla jostain on sitä vierasta verta tipahtanut. Ei täällä mitään puhdasta kalajokista rotua ole.