Uutta historiaa?

Kun olen saanut seurustella myös nykyisten pakolaisten kanssa, olen ihan omakohtaisesti havainnut, kuinka samankaltaisia olivat ne pakolaiskertomukset, joita sain lapsena kuulla tuntemiltamme karjalaisilta, joista monet olivat todellisia pakolaisia, melkein kuin nämä nykyisetkin. Pakolainenhan toki olin minäkin, vaikka en todellakaan sitä itse muista, koska olin silloin vielä sylivauva. Mistään varsinaisesta evakuoinnista ei äitini ja minun kohdalla ollut kysymys, sillä viimeisten joukossa lähdettiin, kun venäläisten suurhyökkäys oli jo siinä pisteessä, että seuraava vaihe olisi ollut ne paljon puhutut "nahkurin orret".

 Kuva: Museovirasto

 

En tiedä olimmeko viimeiset Pitkärannasta paenneet suomalaiset, mutta seuraavana päivänä siellä puhuttiin jo venäjää.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin niistä väitteistä, että Karjalasta ei muka tullut pakolaisia. Totta kai niitä tuli, olkoonpa historian kirjat ihan mitä mieltä tahansa, eikä tosiasat muutu miksikään, vaikka "suomettaret" vänkäisivät määritelmiä miksi tahansa.

Olen myös pahoillani siitä, että suomalaiset sotahistorioitsijat eivät uskaltaneet puhua totta Karjalan pakolaiskysymyksessä.

Ei kai sillä muuta väliä ole, mutta harmittaahan tuo moinen suomettuminen. Se on aina tiedetty, että Neuvostoliitto vääristeli historiaa, mutta jotenkin minua hävettää, että suomalaiset joutuivat sotien jälkeen myötäilemään noita vääristelijöitä.

Kävin ensimmäisen kerran sotien jälkeen Viipurissa vuonna 1968. Muutama vuosi aikaisemmin oli linnan portilla paljastettu marmorilaatta, johon oli kirjoitettu seuraava lause: "Omistettu Leningradin rintaman 21. armeijan sankarillisille sotilaille, jotka 20. kesäkuuta 1944 vapauttivat ikivanhan venäläisen Viipurin kaupungin."

Suomalaisten silmissä tämä lyhyt teksti kiteyttää koko Neuvostoliiton aikaisen väärän ja vääristellyn historiankirjoituksen Viipurista ja Suomen vaiheista.

Totta on, että maailmansotien valloittajat kertoivat aina vapauttavansa milloin minkin kaupungin. Muutama päivä myöhemmin ei kaupungissa ollut enää ketään vapautettavia, ja paenneiden suomalaisten sijalle alettiin pakkosiirtää neuvostokansalaisia, jotka alistettiin kommunistisen pakkovallan alle.

Neuvostoliittolaisten nimitys ikivanhasta kaupungista selittyy venäjänkielisillä termeillä, joissa vanhaa ja ikivanhaa on vaikea erottaa toisistaan. Venäjän kielen sana "starinnyi" on varsin laaja-alainen vanhuuskäsite. Se voidaan tulkita myös ikivanhaksi.

Viipuri on aina ollut suomalainen kaupunki, mutta totta on, että koko Suomi on joskus ollut osa Venäjää. Suomi on kuitenkin ollut myös osa Ruotsia, ja Ruotsilla oli myös merkittävä osa Viipurin rakentamisessa. Moneen muuhun kaupunkiin verrattuna Viipuri ei edes ole ikivanha kaupunki. Uskon että niin turkulaiset kuin hämeenlinnalaisetkin närkästyisivät, jos näitä kaupunkeja alettaisiin nimittää ikivanhoiksi venäläisiksi kaupungeiksi. Jonkun laskuopin mukaan sekin olisi mahdollista.

Neuvostoliitto kuittaa suomalaisille varsin merkittävän talvisodan sekä sitä seuranneen jatkosodan vain suuren isänmaallisen sodan paikallisiksi välikohtauksiksi fasisteja vastaan. Varsinaisiksi rosvoiksi, varkaiksi ja fasisteiksi suomalaisjoukot muuttuivat ylittäessään vuoden 1939 rajan.

Venäläiset kirjoittivat oman sotahistoriansa sellaiseksi kuin halusivat ja saivat peloteltua myös suomalaiset myötäilemään näitä kirjoituksia. Siksi on käynyt myös niin, että historia ei tunne Karjalan pakolaisia eikä kovin monien taistelujen voittojakaan. Tosiasiana kuitenkin pysyy, että Neuvostoliitto ei pystynyt valloittamaan Suomea ja katkaisuryritys Suomussalmi-Oulu-linjalta koki kovasti karun lopun.

http://www.uusisuomi.fi/artikkelit/suomalaisia-pakolaisia

http://petripenna.blogspot.fi/2015/09/pakolainen-siella-pakolainen-taalla.html

Pieni pätkä suomettumista

Kirjoitan kahtakin blogia, ja molemmissa olen joskus verrannut nykyistä pakolaistilannetta sodanaikaiseen tilanteeseen Karjalan pakolaisista. No kun itsekin siihen porukkaan kuuluin, niin en ole voinut olla kapinoimatta tietämättömiä vastaan, jotka väittävät, ettei Karjalasta tullut pakolaisia. Totta maar tuli. Kun Suomen sodanjälkeistä historiaa kirjoitettiin, oltiin vielä niin suomettuneita, että pienikin sana, jonka epäiltiin olevan Neuvostoliiton vastainen, jätettiin historiasta pois. Virallinen historiamme kertoo ainoastaan Karjalan evakoista, ikään kuin koskaan ei olisi ollut mitään pakolaisia.

Impilahti evakuoitiin ennen minun syntymääni, joten siihen porukkaan en aivan kerennyt. Kun synnyin samana päivänä puna-armeijan suurhyökkäyksen alun kanssa, jouduin ikään kuin tahtomattanikin pakolaisten kirjoihin. Olin viikon ikäinen, kun oli pakko lähteä, vaikka kuulemani mukaan oli jo melkein päätetty jäädä sinne... sodan jalkoihin. Suomalaiset sotilaat kuitenkin päättivät viedä meidät Sortavalaan, josta jatkoimme sitten matkaa jotenkin.

Monet muutkin ihmiset pakenivat sotaa tai Neuvostoarmeijaa, vaikka olivat jo ikään kuin antaneet periksi. Kaikki he ovat pakolaisia, täysin riippumatta siitä, että Suomen virallinen historia on heidät unohtanut.

En millään jaksa käsittää, mistä sellainen vääristelmä on syntynyt, että pakolainen on vain se, joka on paennut maasta toiseen. Toki niitäkin oli, sillä ainakin Ruotsi, Tanska ja Saksa ottivat vastaan sotaa paenneita.

Todelliset pakolaiset eivät koskaan päässeet historian lehdille, sillä he olivat ns. yksittäistapauksia, joita oli vain muutamia tuhansia, ja he sulautuivat pian evakkojen massaan päästyään Kanta-Suomeen. Monet yksittäiset kirjat kertovat kuitenkin heidän tarinansa, ja monet kohtalot jäävät varmasti myös kertomatta.

Karjalan pakolaiset olisi varmasti hyvä aihe jollekin historian tutkijalle, sillä kuten jo sanoin: meitä oli tuhansia, mutta olemme osa tätä vaiettua sotahistoriaa.

 Maahanmuuttajia tuli viime vuonna Suomeen urheilukatsomollisen verran.

Omakohtaisia kokemuksia minä en pysty kertomaan, sillä kuten sanoin, oli silloin vielä lapsi. Minulla ei ole kuitenkaan vähäisintäkään halua epäillä, etteikö kaikki, mitä minulle on kerrottu, olisi totta.

Sitä ei koskaan ole asettanutkaan kyseenalaiseksi niin kuin sodan jälkeen syntynyt, viralliseen historiaamme nojaava sukupolvi.

Kun tämä virallinen historia sodanjälkeisistä ajoista kirjoitettiin, ei siihen kelpuutettu tällaisia tapahtumia kuin Karjalan pakolaiset ja Elisevaaran pommitukset. Ne olivat liian tulenarkoja aiheita, joista meilläkin puhuttiin vain hyssytellen. Se oli se ensimmäinen pätkä suomettumista.

Sodasta on jo aikaa, joten moni on uskaltanut nyt tapahtumista kertoa. Niistä on kirjoitettu jopa kirjoja, mutta yhä vielä on ihmisiä, jotka haluavat pitää näitä tapahtumia pimeässä. Pian ne ovatkin vaipuneet unhon yöhön, sillä sodasta on kulunut yli 70 vuotta.

Saamieni tietojen mukaan Petsamosta tuli pakolaisia myös Kalajoelle. Jos teistä joku vielä elää, niin kertokaa ihmeessä oma tarinanne. Jos ette halua, tai osaa kirjoittaa, niin ottakaa silti yhteyttä. Kyllä minä kuuntelen ja panen sen sitten paperille.

Tähän loppuun sitten minun määritelmäni pakolaisesta. Pakolainen on se, joka pakenee hengen-, terveyden tai väkivallan uhkaa jostakin jonnekin. Tämä pako voi tapahtua vaikkapa koulun pihalla. Ei siinä valtakunnan rajoja tarvitse ylitellä.

Kerron nyt kuitenkin vielä, miksi olen verrannut nykytilannetta Karjalan evakkojen ja pakolaisten tilanteeseen. Kyse on nimenomaan tilanteesta, ei lainkaan ihmisistä eikä siitä, miten ja mistä he ovat tulleet. Suomen rajojen sisälle oli hetkessä tullut paljon ihmisiä, jotka piti asuttaa jotenkin. Sotien jälkeen niitä tuli todella paljon - noin puoli miljoonaa. Nyt vähemmän kuin Salpausselällä on yleisöä, ja niistäkin suurin osa potkitaan takaisin. Tämähän on vain järjestelykysymys, ei mikään "pakolaiskriisi".

Mitä häpeät evakon lapsi

Kansakunnan nykyistä pakolaistilaa käsitellessäni olen pitänyt tätä nykyisten pakolaisten määrää varsin vähäisenä verrattuna siihen ihmismäärään, jonka Suomi joutui asuttamaan sotien jälkeen. Silloin puhuttiin lähes puolesta miljoonasta ihmisestä. Nykyinen 30.000 on vain suurehkon urheilutapahtuman yleisömäärän verran, eikä pitäisi aiheuttaa kovinkaan suuria ongelmia. En tiedä, mistä lähteestä Risto Kuisma ja rouva Marjo Matikainen-Kahlströn ovat tietonsa ammentaneet, mutta voin varmuudella sanoa heidän olevan väärässä. Karjalassa oli pakolaisia, jotka henkensä hädässä joutuivat pakenemaan länttä kohti siirtyneen rintamalinjan alta sekä suoranaiselta sotatoimialueelta. Myös monet kuolivat tällä matkalla.

 

Ihmettelen suuresti tämän sodan jälkeen syntyneen sukupolven innokkuutta väittää, että ei Karjalasta tullut pakolaisia, vaikka ihan omin korvin sain kuulla monia kertomuksia noista pakomatkoista. Pakolainen olen itsekin, mutta on toki myönnettävä, että en "jaksa muistaa" senaikaisia tapahtumia, koska synnyin Neuvostoliiton suurhyökkäyksen alkamispäivänä Pitkärannassa, joka hyvin pian syntymäni jälkeen muuttui sotatoimialueeksi, ja 18 päivänä kesäkuuta 1944 oli myös meillä äitini kanssa edessä pakomatka. Jos joku tätä kohtaloa kadehtii, niin siinäpähän kadehtii. Se ei kuitenkaan tee tapahtunutta tapahtumattomaksi, eikä muuta miksikään sitä tosiasiaa, että silloin tuli Karjalasta sekä evakkoja, jotka pääsivät lähtemään hyvissä ajoin melko rauhallisissa oloissa, sekä meitä pakolaisia, jotka jouduimme pakenemaan sotaa. Oli myös kolmas ryhmä, joka joutui siirtymään Kanta-Suomen puolelle rajaneuvottelujen ja Suomelle varsin raskaitten rauhanehtojen seurauksena. Kaikki he saivat yhteisnimen ”evakko”, joka myöhemmin yleistyi käsittämään myös näitä kaikkia ihmisryhmiä.

Kirjoittaessani erilaisia juttuja näistä sodanjälkeisistä tapahtumista en juurikaan löytänyt historian tietoa näistä pakolaisista. On oletettavaa, että Neuvostoliitto ei halunnut kommentoida siviileihin kohdistuvaa vainoa, eikä heillä mahdollisesti ollut kovin tarkkaa tietoakaan siitä, miten ja minne suomalaiset pakenivat, vai oliko heidät jo evakuoitu hyvissä ajoin. Olivathan siviilijunien pommituksetkin kauan vaiettu salaisuus, josta kuitenkin kirjoitin blogissani (Pitkärannan paroni) otsikolla ”Elisevaaran vaiettu pommitus”. Myöskään Suomen sotahistoriassa ei asioista ole kovinkaan monia mainintoja. Se selittynee sillä, että vielä kauan sotien jälkeenkin Suomessa oli vahva ryssän pelko, eikä edes historiaan uskallettu kirjata mitään Neuvostoliiton vastaista. Se ei muuta miksikään sodanaikaisia tapahtumia, mutta auttaa ymmärtämään jälkipolvien puutteellisia tietoja.

En tietenkään voi väittää tuntevani erityisen lämpimiä sympatioita sen aikaista Neuvostoliittoa kohtaan, sillä isäni kuoli, oletettavasti sodassa saamiinsa vammoihin noin 10 vuotta sodan päätymisen jälkeen. Hänen toinen veljensä, Toivo-setäni, kaatui sodassa, ja toisen teloitti Stalin ihan vaan varmuuden vuoksi. Vaikka en muista omaa pakomatkaamme, olen siitä kyllä kuulut varsin uskottavia kertomuksia, samoin kuin monia muita vastaavia kertomuksia. Aiheesta on saatavissa myös lukuisia kirjoja, joiden autenttisuutta ei ole aihetta epäillä. Kyllä nämä aikalaisten kertomukset varmasti ovat luotettavampia kuin sotien jälkeen syntyneiden virallista historiaa mukailevat kertomukset.

Vaikka olen siis ehdottoman varma, että Karjalasta tuli pakolaisia tänne Kanta-Suomeen, en ole edes yrittänyt verrata näitä ihmisiä nykyisiin pakolaisiin. Toki yhtäläisyyksiä on, mutta on myös eroja. Kieli ja erilainen kulttuuri ovat luultavasti huomattavimmat. Tilannetta kuitenkin olen koettanut ihmiset saada ymmärtämään. Jos meille nyt tulee vajaa 10% siitä määrästä, mitä sotien jälkeen jouduimme asuttamaan, ja tästäkin porukasta vain kolmasosa niitä, jotka lopullisesti joudumme kotouttamaan ja asuttamaan, niin mikä tässä on niin kammottavaa? Kyllä minä, pakolaislapsi, väitän, että kyse on vain ja ainoastaan tahdon puutteesta.

Väite, että Karjalasta ei tullut pakolaisia, on tosin väärä, mutta tähän nykyiseen tilanteeseen se ei mitenkään vaikuta. Tosiasia on myös se, että sotien jälkeen monet maat auttoivat meitä. Onko totta, että meidän vuoromme ei koskaan tule?

Kurkijoki

Kurkijoen kunta sijaitsee Laatokan rannikkoseudulla noin 100 km Viipurista ja 50 km Sortavalasta. Kunnan elinkeinon merkittävin moottori on ollut rautatie, ja Elisenvaaran taajama kehittyi kunnan keskukseksi lähinnä risteysaseman vaikutuksesta. ”Ainoastaan rautatien avulla Karjala vahvistuu vankaksi etuvartioksi Suomen kansalle”, arvioi edustaja Edvin Avellan puhuessaan aiheesta eduskunnassa.

Elisenvaaran rautatieasemalta oli suorat yhteydet Sortavalaan, Savonlinnaan, Imatralle ja Viipuriin. Tästä syystä Elisenvaara muodostui tärkeäksi pisteeksi niin Suomen armeijan sotatoimille kuin myös karjalaisten evakuoinnin kannalta. Tämän oli myös puna-armeija huomioinut ja päätti katkaista kerralla koko Karjalan ratayhteydet massiivisilla pommituksilla, jotka kohdistuivat Elisenvaaran ja Simolan rautatieasemiin. Näiden asemien tuhoaminen katkaisi Suomen kannalta tärkeät rautatieyhteydet, ja tämä saattoi vaikuttaa sodan lopputulokseen. Selvää oli myös venäläisille, että siviiliuhreja tulee olemaan paljon, mutta Stalinin johtama Neuvostoliitto ei tästä suuriakaan välittänyt.

 

Vielä talvisodassa oli Elisenvaaran asema kohtuullisen hyvin varautunut myös ilmahyökkäyksiä vastaan, mutta nyt oli ilmapuolustus lähes olematon, joten puna-armeijan koneet saattoivat lentää melko matalalla, ja pommit osuivat kohteisiinsa erittäin suurella tarkkuudella. Tästä syystä myös tuho ja ihmishenkien menetys oli lähes kaksinkertainen verrattuna edellispäivänä suoritettuihin yhtä massiivisiin pommituksiin, jotka siis kohdistuivat Simolan asemaan.

 

Hyvin monet Kurkijoen asukkaat pakenivat kauemmaksi länteen omatoimisesti metsien ja kyläteiden kautta, sillä evakkojunien pommitukset saivat ihmiset luottamaan enemmän omaan apuun kuin yhteiskunnan tarjoamiin palveluihin. Eräs paon kohteista oli Imatra, johon muodostuikin melko suuri ”pakolaiskeskus”, ja jossa on yhä edelleen vahva Itä-Karjalasta peräisin oleva asutus.

Se, mitä blogeissani keron, perustuu sekä Suomen että Neuvostoliiton virallisten sota-arkistojen ja niistä löydettyjen päiväkirjojen merkintöihin sekä aikalaisten kertomuksiin. Nämä merkinnät ovat joissakin kohdin täysin ristiriidassa keskenään, mutta pääkohdiltaan samantapaisia. Oletettavaa on, että tahallista vääristelyä ei ole tapahtunut, vaikka luultavasti suomalaisten merkinnät ovat selkeästi varovaisempia, ja niissä vältetään venäläisten syyllistämistä. Tähän on ilmeisenä syynä sodanjälkeinen ”ryssän pelko” ja hotelli Tornissa istunut valvontakomissio, joka valvoi, että Suomi ei mitenkään loukkaa rauhan ehtoja eikä suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa. Aikalaisten kertomukset ovat huomattavasti realistisempia ja todennäköisesti myös lähempänä totuutta. Virallinen Suomi ei tunnusta todeksi mitään, mikä olisi loukannut Neuvostoliittoa, ja monet selkeät vääryydetkin on tunnustettu vasta Venäjän aikana. Hyvänä esimerkkinä Mainilan laukaukset, jotka Neuvostoliitto väitti Suomen ampuneen, mutta oli tosiasiassa ampunut ne itse.