Pitkä matka Karjalasta

Tämä kaikki mitä nyt kirjoitan, ei välttämättä ole totta, mutta näin minä tämän muistan ja näin se on minulle kerrottu. Niin, tai oikeammin täytyy sanoa, että muistan minulle kerrotun, sillä itse tapahtumasta, siis Karjalasta pakenemisesta, en voi muistaa mitään, sillä olinhan silloin vasta yhdeksän päivän ikäinen. Minä puhun pakenemisesta, en siirtolaisuudesta. Surin osa siirtolaisista menetti kotinsa rauhansopimuksen seurauksena, jossa määrättiin raja kulkemaan jostakin ihan muualta, mihin se sotatoimin oli asettunut. Nämä olivat siirtolaisia, mutta neuvostojoukkojen hyökkäysten alta paenneet olivat pakolaisia. Joskus olen sanonut olevani ”viimeinen mohikaani”, jolla tietysti tarkoitan viimeistä sotatoimialueella syntynyttä suomalaista. En voi olla tästäkään varma, sillä taisi silloin olla tilastojen pitäminen melko hektistä puuhaa. Vain Karjalan itäisimmät osat olivat sotatoimialuetta. Läntinen Karjala menetettiin raskaitten rauhanehtojen seurauksena, eikä sitä koskaan vallattu.

Monet näistä kertomuksista ovat isäni suusta, sillä vaikka olin alle kymmenvuotias isäni kuoltua, olin ennättänyt jo istumaan monet kesät veneen kokassa isän yrittäessä narrata kaloja. Taisi hän siinä kohtuullisen hyvin onnistuakin, sillä eräs lapsuuteni muistoista oli se, että vein kaloja naapuriin, kun niitä ei kotona ehditty kaikkia syömään. 

 

Kun minä synnyin 9.6.1944 Pitkärannassa, joka siihen aikaan oli Impilahden kuntaa, alkoi venäläisten suurhyökkäys. Pitkärannan länsipuolelle oli rakennettu joku suomalaisten puolustuslinja, jonka piti kestää venäläisten pahimmatkin rynnistykset. Koko Pitkärannan kylä määrättiin evakuoitavaksi sen linjan taakse. Mieluummin mahdollisimman kauaksi, aina Sortavalaan ja kenties jonnekin vielä syvemmälle Suomeen.

Ainahan käskyt kulkevat viiveellä, joten ihan silloin vielä hyökkäyspäivänä ei tätä käskyä kukaan edes äidille välittänyt, mutta tuskinpa siitä lähdöstä mitään oli tullutkaan, sillä jo silloin osasin olla väärään aikaan väärässä paikassa. Olin nimittäin syntymässä, eikä sellaisessa tilanteessa voi minkäänlaista vihollista paeta. Ehkä isänkään kertomukset eivät ihan varmoja ole, sillä ei hän käsittääkseni ollut paikalla, vaan kiivaasti torjumassa vihollista. Siksi olen koettanut koota näistä tapauksista jonkinlaisen kokonaiskuvan erilaisten lähdekirjojen avulla. Yksi näistä on Impilahden sotilaspiirin päiväkäsky, jossa kuvataan suunnilleen tuo kaikki mitä tässä nyt kerron.

Olen aiemmin kertonut, että olisimme olleet äidin kanssa kahden, silloin kun suomalaiset sotilaat tulivat tarkastamaan taloja ja polttamaan niitä, että ne eivät joutuisi vihollisen haltuun. Minua kymmenisen vuotta vanhempi veljeni Reijo kertoi kuitenkin, että myös hän ja vanhin veljemme Ahti olisivat olleet vielä silloin paikalla. Minun käsitykseni mukaan he kuitenkin olivat Ruotsissa, johon heidät ainakin johonkin aikaa oli viety sotaa pakoon. Olipa miten tahansa, kiire siinä kuitenkin on pakko olla, sillä naapuri ei käynyt mitään leikkisotaa, vaan pitkiä evakkojonoja oli pommitettu päivien kuluessa useita, eikä se tuntunut paljon häiritsevän, että venäläistenkin on täytynyt tietää, että kyse on siviileistä.

En minä paljoa tässä elämässä voi ansioikseni laskea, mutta kai se jotenkin minun ansiotani oli, että nyt pääsimme äidin kanssa sotilaiden kuorma-auton koppiin, jossa sitten matkustimme Sortavalaan ilman isompia välikohtauksia. Äiti ei koskaan kertonut tuosta matkasta, mutta ehkä vielä joskus kyselen veljiltäni mitä he muistavat, jos olivat mukana ja muistavat. Monet näistä ihmisten kertomista tarinoista on hyvin hataralla pohjalla, sillä hiemankin eri kantilta tilanne vaikuttaa hyvin erilaiselta ja ajalla tuntuu olevan tapana muokata myös menneitä tapahtumia. Vaikka totisesti olin mukana, en voi sanoa niin kuin vänrikki Ståhl: ”Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin.”

Tämä kiertolaisen elämä alkoi siis jo reilun viikon ikäisenä, ja parin ensimmäisen elinvuoteni aikana olinkin ehtinyt asumaan jo hyvin monilla paikkakunnilla. Ensimmäiset todelliset muistot alkavat hahmottua Vaajakoskelta, johon joskus sodan jälkeen oli perheen kanssa päädytty. Jyväskylän seudulla vietinkin sitten parikymmentä vuotta sieltä elämäni alkupäästä.

Vaienneet seurakunnat

Impilahden sijainti

Nyt tulen alueelle, josta ei minulla luonnollisestikaan voi olla omakohtaista kokemusta, koska sotapakolaisena jouduin poistumaan Karjalasta heti synnyttyäni, joten kaikki mitä nyt kirjoitan, perustuu myöhempiin matkoihini, vanhempieni kertomuksiin ja kirjoitettuun historiaan.

 Impilahden ortodoksinen kirkko. Maalaus Pitkärannan hotellin seinällä. 

 Pitkärannan ortodoksinen kirkko. Jälleenrakennettu, kuva vuodelta 2013.

Historia kertoo, että osa ”Karjalan meren” rantojen asukkaista koki tulleensa venäläisten taholta epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi, joten, rajaseudulla kun oltiin, tehtiin Venäjän puolelle ryöstöretkiä. Myös impilahtelaiset miehet olivat näissä retkissä osallisina, sillä aluetta kokonaisuudessaan pidettiin Karjalan-heimon ikiaikaisena asuma-alueena.

Suurin osa karjalaisista oli kuitenkin rauhaa rakastavaa ja ahkeraa kansaa, joka palveli uskollisesti sekä maallista että taivaallista esivaltaa. Niinpä pääosin ortodoksinen kansa hyväksyi ilman suurempaa protestointia Ruotsin kuninkaan määräyksen, jonka mukaan koko valtakunnan oli otettava uusi uskonto, luterilaisuus, valtakunnan uskonnoksi. Varmuuden vuoksi ortodoksisuus kiellettiin kokonaan ja kansaa alettiin kasvattamaan luterilaisuuteen. Tämän seurauksena ortodoksiset kirkot ja tsasounat jäivät tyhjiksi ja rapistuivat osittain. Osa ortodokseista piti oman uskontonsa salassa ja ortodoksisia tilaisuuksia järjestettiin lähinnä yksityisten kodeissa. Ruotsin kuningas ei kuitenkaan onnistunut valvomaan näitä valtakunnan itäisiä alueita niin tarkoin, että olisi onnistunut tappamaan koko uskonnon.

Stolbovan rauhan v.1617 jälkeen alettiin perustaa Raja-Karjalaan luterilaisia seurakuntia, Impilahden luterilainen seurakunta syntyi vuonna 1638. Tällöin nimitettiin myös seurakunnan ensimmäinen kirkkoherra. Impilahden ensimmäistä luterilaista kirkkoa ruvettiin rakentamaan 1670-luvun puolivälissä ja se valmistui vuosikymmenen vaihteessa. Karjalan kansan hengellinen elämä elpyi, mutta tällä kertaa luterilaisin voimin. Ensimmäisen kirkon paikalle rakennettiin noin 100 vuotta myöhemmin uusi kirkko, joka päätettiin purkaa 1800-luvulla. Sen paikalle rakennettiin sitten Impilahden kolmas kirkko, jonka torniin sitten hankittiin kaksi kelloa ja pyhäkköön tuotiin Lahden urkutehtaan valmistamat urut.

  Impilahden kirkkoja ennen sotia. 

Impilahden luterilaisen kirkon koristeeksi saatiin myös alttaritaulu, joka oli Eva Ingmannin maalaama jäljennös Sebastian del Plomban maalauksesta ”Kristus vaipuu ristiä kantaessaan”. 

 

1800-luvun jälkeen historiassa tapahtui paljon. Suomen hallinnollinen isäntä oli vaihtunut, ja kun 1923 tuli voimaan uskonnonvapauslaki, alkoivat Karjalan vaienneet ortodoksiset seurakunnat toipua. Suomi julistautui itsenäiseksi vuonna 1917, ja noihin aikoihin tiedettiin Karjalan väestön jakautuneen melko tarkoin kahtia luterilaisten ja ortodoksien suhteen. Ortodoksisimpia alueita olivat venäjänkieliset kunnat kuten Kyyrölä, mutta myös Impilahdella ja etenkin Salmissa oli ja on edelleen vahva ortodoksinen kirkko, jota ei onnistunut hävittämään edes Neuvostoliiton ateistinen kommunismi.

Jälleen kerran oli Karjalan kanssa pystynyt säilyttämään oman uskonsa vainoista huolimatta. Kommunistisessa Neuvostoliitossa oli kirkot valjastettu muihin tarkoituksiin ja osa todella arvokkaista ikoneista hävitetty, mutta kansa oli säilyttänyt uskonsa ja Neuvostoliiton luhistumisen jälkeen vaienneet seurakunnat heräsivät eloon, osittain vahvan luostarikulttuurin tukemana.

 Sergei valamolainen ja Herman valamolainen, Valamon luostarin perustajat

Karjalan kansa on aina ollut keskimääräistä uskonnollisempaa, joten ei liene ihme, että se toi siirtolaisten mukana myös oman uskontonsa tänne Länsi-Suomeenkin. Ympäristön painostuksesta ja osittain avioliittojen seurauksena monet ortodoksit tosin ovat luterilaistuneet, mutta ortodoksinen kulttuuri elää ja voi hyvin. Tästä kertovat yhä useammat Kanta-Suomeen nousevat tsasounat, jotka ortodoksit ovat ihan itse rakentaneet.

Ekumeenisuus luterilaisen ja ortodoksisen kirkon välillä toimii hyvin, sillä ainakin ortodoksien tiedän tunnustavan Raamatun opit. Yksi niistä on Jumalan sana”ei yksikään joka minuus uskoo, huku.” Tuolle sanomalleen Jumala ei asettanut ehtoja, joten on hyvin todennäköistä, että ku  taivaassa tavataan, on siellä monen sortin uskovaisia.

Sotapäiväkirja

Olen kirjoittanut blogeja nimellä "Kallan kuvernööri" niin uskonnosta, rasismista, urheilusta kuin politiikastakin. Olen myös muistellut Karjalaa tässä omassa blogissa nimeltä ”Pitkärannan paroni”. Sekä kuvernööri että paroni ovat tietysti blogin nimiä, enkä ole yrittänyt niitä titteleikseni omia.

Menköön nyt tämänkertainen kirjoitus sitten vaikka urheilun piikkiin; olen kirjoittanut sen jo yli 20 v sitten toimiessani Suomen Nyrkkeilyliiton valmennusvaliokunnan puheenjohtajan ja hallituksen jäsenenä. Löysin nimittäin vanhan leiripäiväkirjan varastoistani ja ajattelin ikuistaa sen tänne nettiin blogieni joukkoon. Ei kai se kaikkia kiinnosta, mutta onhan siinä varmasti lukemista niille, joita asia on aikanaan koskettanut. Leikkisästi olen antanut sille nimeksi ”sotapäiväkirja”, vaikka se nyt ei mitenkään sotainen ole ollutkaan.

Suomen Nyrkkeilyliiton MM-93 projektiryhmien leiri 09 – 15.08.91 LEIRIPÄIVÄKIRJA

Lähtölaukaus Tampereella -93 pidettäviä omia MM-kisojamme varten ammuttiin oikeastaan jo Oulun luvunlaskutilaisuudessa, jossa lopullisesti päätettiin muodostaa MM-kisoihin kyseeseen tulevista liittomme nyrkkeilijöistä A ja B ryhmät, jotka nyt ovat sitten yhteisellä leirillä täällä Narva-joensuussa Eestissä.

Eestiläis-suomalainen hotelli- ja matkailualan yritys, firma Viktarin suomalainen osapuoli sponsoroi A-ryhmän kokonaisuudessaan ja myös B-ryhmän osittain tälle leirille, joten liittomme talous ei joutunut kovinkaan tiukoille tämän leirin suhteen.

To: Juri Kudrjasov, Viktor Radionov, Tomas Putsep, Ari Keronen ja hotellin johtaja Viktor Rustalov pitivät aikataulukokouksen, jossa päätettiin mm. leirin ruokailuajoista, harjoitusajoista sekä leirin oheisohjelmasta. Muutamat leirille osallistuvat neuvostoliittolaisnyrkkeilijät saapuivat Narva-Joensuuhun.

Pe: Satoi vettä. Ulkolämpötila oli +15° ja merivesi 22°. Ilmat eivät ainakaan aamupäivällä näyttäneet suosivan meitä. Suomalaiset saapuivat LUIK-kantosiipialuksella Tallinnaan klo 17.15 suunnilleen 45 min. aikataulusta jäljessä. Kovasti merisairasta porukkaa, sillä eestiläinen säätiedotus oli ilmoittanut tuulen nopeudeksi 25 m/sek ja tällä kertaa osunut aivan oikeaan.

Mukana olivat huoltoryhmän lisäksi seuraavat nyrkkeilijät: Jukka Heikkinen, Harri Hosio, Jyri Kjäll, Kai Kauramäki, Tommi Kärkkäinen, Janne Leino, Marko Nieminen, Juha Temonen, Juha Turkka, Mika Tossavainen, Reijo Vuorinen, Sami Elovaara, Henry Heiskanen, Jari Johansson, Jarmo Malinen, Jani Nousiainen, Anssi Peräjoki, Juha Saurama, Ville Teriö, Pekka Toikka  ja Tommi Tapio. Hotelli Mererannassa oltiin perillä n. klo 21.00.

La 10.08.91: Porukka oli jokseenkin toipunutta. Reijo Vuorinen ja Leinosen Janne olivat lievästi sairaita. Aamulenkki oli klo 8.00. Aamupäivän paritekniikkatreenit klo 12.00, jolloin kaikki olivat jotenkin mukana. Iltapäivä treenit klo 17.00, jolloin Temosen Juhan huulesta tuli hammas läpi. Varmaan parin päivän ottelutauko.

Fiilis vaikutti hyvältä, vaikka vettä tuli edelleen taivaan täydeltä. Juomavedestä oli kuitenkin pientä pulaa. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Suurin osa porukasta vietti iltaa hotellin tanssisalissa, mutta ehkä joku oli myös jossain muussa salissa.

Su 11.08.91: Herätys oli normaaliin tapaan. Huoltoryhmään kuulunut Pave Martenson oli niin kova naama, että kävi meressä uimassa. Treenit Ripan (Risto Meronen) vetäminä rannalla klo 12.00. Viktor Radionov kävi leirillä klo 12.30 ja Juri Kudrjasov n. klo 14.00. Iltapäivällä klo 17.00 jälleen paritekiikkaa salissa. Koko porukalla oli kohtuullisen hyvä fiilis, vaikka ilma oli vaihteleva. Illalla käväistiin alueella sijaitsevassa Ankkuri-baarissa.

Ma 12.08.91: Ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa aamulla. Meressä käytiin uimassa koko porukka. Klo 16.30 sparrausta venäläisten nyrkkeilijöiden kanssa Narvassa. Illalla vietettiin sitten saunailta ydinpolttoainetta valmistavan tehtaan omistamassa rantasaunassa. Ilma oli edelleen puolipilvinen.

Ti 13.08 .91: Heti aamusta satoi. Ainakin päävalmentaja oli kadottanut Tommi Kärkkäisen, ja minulla oli lievää kuumetta. Aamupäivällä käytiin ostoksilla Sillamäellä ja Johvissa ja iltapäivällä sparrattiin ”neukkujen” kanssa. Myöskin Tommi oli löytynyt jostakin minulle tuntemattomasta paikasta.

Ke 14.08.91: Viimeistä edellinen leiripäivä, joten normaalien aamutoimien ja aamulenkin jälkeen käytiin ostoksilla Narvassa. Päivä oli aurinkoinen mutta tuulinen. Illalla jälleen yhteistreenit ”neukkujen” kanssa.

To 15.08.91: Ilmat olivat pysyneet treenauksen kannalta kohtuullisina, vaikka sade oli joskus häirinnyt. Silloin voitiin kuitenkin toteuttaa vaihtoehtoisohjelmaa, eli harjoiteltiin ja uitiin sisällä. Hotellissa oli täysimittainen uima-allas ja saunakin. Jari Johansson kärsi vatsaoireista, mutta muuten porukka oli suhteellisen hyvin säilynyt kunnossa kovastakin ohjelmasta huolimatta. Ehkä seuraavan päivän merimatkaa hieman jännitettiin, sillä tulomatkan kokemukset olivat vielä hyvin mielessä.

Pe 16.08.91: Suomalaiset lähtivät kohti Tallinnaa klo 6.15. Minä ja Viktor lähdettiin kolhoosin autolla perässä noin klo 8.00. Satamassa tavoitettiin vielä kerran leiriläiset, jotka saatettiin sitten kantosiipialukseen. Palautteesta päätellen leiri oli onnistunut.

Olen hyvin tietoinen, että tämä päiväkirja poikkeaa kovasti normaalista blogitekstistäni, mutta sijoitin sen silti tähän, sillä oletan sen kiinnostavan ainakin nyrkkeilijöitä, jotka olivat ”pelissä mukana” 90-luvulla. Uskon, että täällä tätä tulee muutenkin luettua ennen kuin se hautautuu kokonaan menneisyyden sumuun.

Päiväkäynti Pitkärannassa

Ei tämä käynti nyt niin erikoisen ihmeellinen ollut, mutta ihme olikin sisälläni, sillä paljon olin tuosta tarunhohtoisesta kaupungista kuullut. Jo hyvissä ajoin aamulla olin tankannut auton, ja seurueeseen kuului kaksi venäläistä sekä minun lisäkseni toinenkin suomalainen. Tulkkina toiminut Kaunisto, jonka etunimeä en enää muista. Sama kaveri joka oli minut saanut Neuvostoliittoon tulemaan.

Olin kyllä aikaisemminkin ajanut Viipurin kautta Leningradiin ja ihan mutamaa päivä aikaisemmin Wärtsilästä Sortavalaan. Ne olivat kuitenkin ainoat kokemukseni Karjalan ja Neuvostoliiton teistä, ja muistan hyvin ajatelleeni, että ”eiväthän nämä nyt niin kauheita ole” vaikka eivät toki Suomen teille vertojaan vetäneetkään. Nyt kun nokka osoitti kohden Laatokan pohjoisempia rantoja, aloin ymmärtää asian todellisen laidan. Vasta nyt ajoin aitoa venäläistä tietä, jota opin kyllä myöhemmin kulkemaan. En tiedä mikä olisi oikea sana ilmaisemaan tietä, joten käytän tässä nyt sanavarastoni lievimmästä päästä olevaa ilmaisua. Tiet olivat suorastaan surkeita. Suomessa tuo olisi soveltunut korkeintaan hevostieksi, ja sekin vain sillä edellytyksellä, että ei kärryjä olisi ollut mukana. Kyllä siinnä Sunny joutui koetukselle, mutta into päästä lopulta synnyinkaupunkiini Pitkärantaan helpotti matkantekoa huomattavasti. 

 

Kai minä aikaisemminkin olen sanonut, että en minä niinkään katkeruutta tuntenut siitä, että nuo maat oli meiltä viety, mutta siitä olin hieman pahoillani, että ei ryssä ollut vaivautunut vähääkään pitämään huolta tuosta kauniista Karjalastamme. Tuntui kuin olisivat ryöstäneet ja jättäneet sitten heitteille.

Melkoisen seikkailun jälkeen tultiin tienhaaraan, johon oli asetettu viitta ”Impilahti”. Kyllä täytyy myöntää, että sydämessä jotenkin kummasti liikkui, olihan tuo minun syntymäpitäjäni nimi. Pitkäranta oli silloin vain Impilahden taajama, josta neuvostoaikana oli tullut kaupunki sinne syntyneen teollisuuden ja kaivostoiminnan ansiosta. Karjalan luonnonvaroja olivat venäläiset kyllä pyrkineet hyödyntämään, vaikka suurin osa teollisuudesta oli saanut alkunsa jo suomalaisten aikana.

 

Aina olen ollut positiivisesti suhtautuva kaikkia ulkomaalaisia kohtaan, enkä erikoisen negatiivisesti suhtautunut myöskään Venäläisiin, sillä olen aina tuntenut paremminkin sääliä noita puutteessa eläviä heimolaisia kohtaan. Siihen aikaan Neuvostoliitto piti vielä rajojaan melko suljettuina nimenomaan omilta kansalaisiltaan, etteivät nämä näkisi länsimaista hyvinvointia. Nyt näin vuosien jälkeen voin tunnustaa, että lähestyessämme Pitkärantaa ja nähdessäni kohti Suomea suunnattuja tykkejä, pieni kiukunpuuska nousi sisimmässäni. 

Toki minä ymmärsin, että ne olivat muistomerkkejä, mutta pian piti kuitenkin mennä rauhoittumaan ortodoksiseen kirkkoon, joka oli tien varressa juuri ennen Pitkärannan kaupunkia. Vanhempi nainen oli kirkon palvelijana ja hän oli todella ystävällinen. En ole varma ymmärsinkö oikein, mutta heikolla suomen kielen taidollaan hän koetti kertoa olevansa kotoisin Salmista ja syntyperältään suomalainen, vaikka olikin syntynyt neuvostoaikana ja elänyt aina täällä. Näitä suomalaisperäisiä oli kuulemma kaupungissa muutamia, vaikka useimmat olivatkin tulleet venäjänkielisiltä alueilta, eivätkä uskaltaneet julkisesti suomea puhua. Alkuperäiset pitkärantalaiset oivat joko paenneet Suomeen tai viety venäläisten toimesta Siperiaan, josta joitakin oli vuosia myöhemmin palannut. Nämä palanneet olivat kuitenkin pääosin suuremmissa kaupungeissa tai Inkerinmaalla, joka sijaitsi jossakin Leningradin liepeillä.

Ollakseen kaupunki Impilahti oli kyläpahanen, jossa oli kyllä runsaasti sodasta kertovia muistomerkkejä, ja löytyipä sieltä toki sodassa kaatuneitten vainajien muistolaattojakin. Tällä ensimmäisellä matkaltani jäi päällimmäiseksi tunteeksi vain ihmettely, miten täällä on voinut kukaan syntyä. Kaupunki vaikutti melkein kuolleelta, eikä kirkonpalvelijaa lukuun ottamatta nähty tai kuultu yhtään suomen sanaa. Ehkä kuitenkin nähtiin, sillä erään vanhan rakennuksen ovessa oli postiluukku jossa sanat ”Kirjeitä ja sanomia”. Nämä pari sanaa kertoivat sen, että kyllä täällä varmaan on ollut suomalaisasutusta.

Pitkärannassa toki olen käynyt myöhemminkin ja saanut siitä myös toisenlaisen kuvan, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, enkä oikein edes tiennyt mitä odottaa. Ehkäpä odotukset olivat jotenkin romanttisemmat, varsinkin kun vertasin kokemuksia Sortavalaan.