Sotavuodet

Kovin tuo otsake on harhaan johtava, sillä en todellakaan aio käsitellä sotavuosia, vaan lähinnä tuon näkemykseni siitä, miten Suomi ylipäätään joutui sotaan. Virallisena lähdekirjana olen kyllä käyttänyt Alpo Rusin kirjaa ”Etupiirin ote”, mutta en ole sitä missään kohden kopioinut, vaan kerron ihan omia käsityksiä ja niitä asioita, joita sodan jälkeisinä vuosina vanhemmilta ihmisiltä kuulin.

Väinö Linna kertoi suurteoksessaan ”Täällä pohjantähden alla” Pentinkulman opettajasta, joka varoitti oppilaitaan tulevasta sodasta ja kehotti heitä päättäväisyyteen ja uhrautuvaisuuteen. Tämä opettaja oli tietysti mielikuvitushahmo, mutta oikeasti tällaisia opettajia olisi voinut olla ja ehkä olikin.

Virallinen Suomi jaksoi uskoa, että Suomi ei ajaudu sotaan, varsinkin kun länsimaiset viestit olivat vahvistaneet tätä käsitystä. Tilanne vaikuttaa juuri tällä hetkellä hyvin samankaltaiselta.

Suomi ei usko sotaan, vaikka Venäjän nykyinen ”keisari” on aivan yhtä sotainen ja vallanhimoinen kuin silloisen Neuvostoliiton hallitsijat. Niinpä kävikin, että talvisota syttyi 30.11.1939. Tosiasiassa se ei tullut yllättäen, vaikka tapahtumiin ei uskonut muut kuin silloinen puolustusvoimien komentaja Mannerheim ja muutamat sotilasasiantuntijat.

Pari päivää ennen sotatoimia Suomi sai jo varoituksen Neuvostoliitolta. Pravda kirjoitti hyvin pahaenteisesti silloisesta pääministeristämme Cajanderista, että hän on kuin variksenpelätin pääministerin paikalla. Neuvostoliitto oli esittänyt monia vaatimuksia Suomelle ja uhkaillut Suomea jopa Puolan kohtalolla, joka olisi käytännössä merkinnyt laajoja puhdistuksia sekä itsenäisyyden täydellistä menetystä. Kun Suomen hallitus edelleen pysyi passiivisena, teki marsalkka Mannerheim omat johtopäätöksensä ja anoi eroa komentajan tehtävästä, valmistautuen Ruotsiin muuttoon. J.K.Paasikivi piti kuitenkin komentajan läsnäoloa välttämättömänä ja sai estettyä Mannerheimin eroaikeet.

Kun vaikutti siltä, että Suomi ei aloita sotaa Neuvostoliiton uhittelusta huolimatta, piti neuvostoliiton keksiä joku keino, millä sota saataisiin näyttämään itsepuolustukselta. Tässä otettiin nyt julkinen propaganda avuksi. 26.11. ilmoitti Moskovan radio, että Suomen tykistö oli ampunut Neuvostoliiton puolelle Mainilan kylässä ja että tämän seurauksena oli kuollut neljä neuvostosotilasta. Pääministeri Molotov luovutti nootin Suomelle. jossa ilmoitettiin, että kyse oli Neuvostoliiton vastaisesta toimesta. Tosiasiassa ei koskaan saatu tietää, oliko ylipäätään kukaan kuollut ja jos oli, oliko kuolinsyynä ollut hinkuyskä, jota siihen aikaa pidettiin varsin tappavana tautina. Suomessa tiedettiin varmuudella, että mitään laukauksia ei koskaan oltu ammuttu. Suomeen hyökkäsi Leningradin sotilaspiirille annetun tehtävän mukaisesti ensin noin 200 000 miestä Karjalan kannakselle ja lisäksi muille Karjalan alueille 130 000 miestä, sekä Suomen vyötärön kohdalle noin 65000 miestä. Ylivoima vaikutti todella murskaavalta, varsinkin kun Suomi oli sinisilmäisyydessään uskonut, ettei suuri neuvostoarmeija hyökkää pienen Suomen kimppuun. Toisin kuitenkin kävi.

Neuvostoliiton oli tarkoitus katkaista Suomi keskeltä ja edetä muutamassa päivässä Ruotsin rajalle. Näin ei tietenkään käynyt, sillä Suomen puolustustahto oli uskomaton ja Neuvostoliitto sai todeta, että vähintään housut kastuvat, jos tänne yrittää ilman viisumia. Kaikki hyökkäykset torjuttiin, joskin joitakin alueluovutuksia jouduttiin tekemään. Luultavaa on, että juuri nämä alueluovutukset johtivat sitten jatkosotaan.

Jatkosotaan olimme jo paremmin valmistautuneet, ja aika pian myös puna-armeija sai tämän todeta. Saimme apua sekä Saksalta että myös muilta mailta, ja joukot etenivät melko nopeaa tahtia. Minun mielestäni Suomi sortui kuitenkin omaan ahneuteensa. Jos joukot olisivat pysähtyneet vanhalle rajalle, olisi rauhanneuvotteluille ollut aivan toisenlainen pohja kuin nyt tapahtuneen ”Suur-Suomen” valtausyrityksen jälkeen.

Kyllä minä sitä mieltä olen, että pysähtyminen vanhalle rajalle olisi ollut teko, jota ”ryssäkin” olisi arvostanut, eikä meidän tarvitsisi huokailla menetettyä Karjalaa.

Kyllä nämä ovat asioita jotka minua, syntyperäistä Karjalan poikaa, yhä edelleen kiinnostavat, vaikka eivät kai ne asiat miksikään muutu. Varmaa kuitenkin on, että Ukrainan valtauksen jälkeen aggressiivisen ja vallanhimoisen Putinin ruokalistalla on myös Suomi.

Ukrainaa koskeva valhepropaganda on kuin Mainilan laukaukset.

  Mainilan laukaukset ammuttiin tälle pellolle Karjalan kannaksella Mainilan kylässä.
Kuva: Kari Kosonen /Yle

Siirtolaiselämää

Varmaan olen jo moneenkin kertaan kertonut, että olen syntyperäinen Karjalan pakolainen Pitkärannasta. Tämä nyt ei kuitenkaan Pitkärantaa liippaa edes läheltä, mutta kertoopa sitä historiaa, jonka monet siirtolaiset ovat eläneet kuka mistäkin syystä. Kaikkein suurin syy on kai ollut tuo muuttokynnyksen aleneminen, niin ettei sillä juurikaan ole suurta väliä missä elää, kunhan elää. Siinä ne 10 vuoden paikkeilla ovat ne pisimmät yhtämittaiset asuinseudut ja eiköhän opiskelu- ja työsuhteetkin rajoitu 1 – 10 vuoden tietämiin. Ei se muutto aina tyytymättömyyden ilmauskaan ole, vaikka joskus kai se sitäkin on ollut. Kyllä minä epäilen, että en ole ainut siirtolainen, jolla on samantapaisia kokemuksia, jos vain nousisivat kertomaan niistä. Jopa minäkin tunnen muutamia, joten kovasti epäilen, että se kaiken ”pahan” juuri löytyy Karjalasta. Suurin osahan tuolta sotatoimialueelta paenneista on jo saanut multaa peitokseen, joten autenttiset kertomukset alkavat olla vähissä. En aio minäkään ihan yksityiskohtaisesti jokaista asuntoani tai asuinpaikkani kuvata, sillä tuskinpa se edes ihmisiä kiinnostaa. Tässä yhteydessä lienee riittävää, kun kerron, että niitä asuinpaikkakuntia on ollut parikymmentä ja asuntoja ehkä kymmenkunta lisää.

Ensimmäiset elinvuoteni kuljin vanhempieni mukana enkä niistä juuri mitään muista. Kuulopuheina olen kuullut mainittavan ainakin Veitsiluodon ja Suolahden, mutta oletettavasti noihin välittömästi sodan jälkeisiin vuosiin sopii joitain muitakin pysähdyspaikkoja. Pysähdyspaikkoina minä noita paikkoja pidän enkä ihan asunnoksikaan luokittele jokaista repunsäilytyspaikkaa. Elämä vain oli silloin sellaista, ja jälkensähän se jätti myöhempäänkin elämään.

Ensimmäiset muistikuvat elämästäni alkoivat hahmottua Jyväskylän maalaiskunnan Vaajakoskelta, jossa aloitin kouluni ja jossa ehkä muutenkin muokattiin niitä elämän ensimmäisiä aakkosia. Koin ensimmäiset ”hukkumistapaukseni” sekä omakohtaisina ”läheltä piti” tapauksina, että kaverieni todellisina menehtymisinä. Järvien rannalla kun asuttiin ja hyvin monet leikeistä liittyivät veteen ja jäähän. Vaajakoskella sai alkunsa myös moni urheiluharrastus, aina nyrkkeilyä myöten. Nyrkkeilystähän minun spesiaalilajini sitten tulikin, vaikka luultavaa on, että myös monessa palloilulajissa olisin ollut vähintään kohtalainen, josta kiitos pitkän ja sopusuhtaisen kropan. Kaipa sitä ruokaa oli riittänyt evakkotaipaleesta huolimatta.

Jouluaatto 1953 jäi mieleen erityisen surullisena tapauksena, sillä isä menehtyi silloin sydäninfarktiin, jonka juuret olivat epäilemättä sodan seurauksia, vaikkei sitä sellaiseksi luokiteltukaan. Niinpä me lapsetkaan emme jääneet sotaorvoiksi, eikä äidistä tullut sotaleskeä. Jotain korvauksia kai olisi saatu, mutta kun isä kuoli ”liian myöhään”.

Pari vuotta isän kuoleman jälkeen muutimme sitten Jyväskylän kaupunkiin, ja minä aloitin tosi pitkän opintotaipaleeni. Ammattikoulu, sen jälkeen kaupungin palveluksessa armeijaan asti. Sotaväen suoritin Obbnäsissa, johon silloin perustetuista urheilujoukoista osa oli sijoitettu. Olihan se pala historiaa sekin, sillä sain olla ensimmäisten urheilujoukkojen ensimmäisessä saapumiserässä.

Pitkä loikka olikin sitten Kirkkonummelta Ouluun, jossa aloitin Teknillisen koulun heti armeijan jälkeen. Siihen aikaan ”tekuja” ei vielä ollut joka kylässä, joten niihin oli vaikea päästä ja ne olivat usein kaukana kodista. Oulusta tulikin sitten eräs pitkäaikaisemmista asuinpaikoistani, joskin sielläkin olo hieman pätkittyi erilaisten komennusten myötä. Jopa Ruotsissakin oli pari vuotta, niin kuin niin moni muukin 60- luvulla. Kassin paikka Oulussa kuitenkin oli useita vuosia, ja ehkä se on eräs niistä kylistä, joka on jälkensä jättänyt. Sellaisia parin kolmen vuoden työpaikkoja on sitten ollut useitakin, joista minulle merkittävin oli Hämeenlinnalainen Skogster oy, jonka teknillisen osaston päällikkönä sain työskennellä 70- luvulla useita vuosia ja olisin kai vieläkin, ellei firmaa joskus vuosikymmenen lopussa olisi myyty Keskolle. Hämeenlinnasta sitten Rovaniemen kautta taas takaisin Ouluun, jossa itseni työllistämisen ohella suoritin myös insinöörin tutkinnon. Tosin nyt oli tutkinnon fyysinen suorituspaikka sekä Raahessa että Ylivieskassa, perättäisinä vuosina. Molemmille paikkakunnille olin onnistunut hankkimaan kassille säilytyspaikan, vaikka kotipaikkani olikin edelleen Oulu. Virallinen kotipaikka oli Oulu silloinkin, kun työskentelin vuoden verran Virossa, jossa työt loppuivat Venäjän valankumoukseen. Osa historiaa sekin, vaikka melko varmaa on, että minua ei noissa historiankirjoituksissa mainita, mutta niiltä ajoilta on kirja valmistumassa.

90-luvulla ei töitä Suomessa juurikaan tarjottu enempää teknikoille kuin insinöörillekään, joten katsoin järkeväksi jatkaa vielä kerran opintojani. Suoritin kursseja sekä Oulun yliopistossa että Tampereen teknillisessä korkeakoulussa, josta sitten valmistuinkin diplomi-insinööriksi.

Tämän jälkeen ei sitten työhistoriani juurikaan karttunut. Hetken toki pyöritin ihan päätoimisesti jo aiemmin perustamaani Insinööritoimistoa, mutta melko pian tutkinnon suorittamisen jälkeen siirryin opettajaksi, ensin vuodeksi Kokkolaan ja sitten Jalasjärvelle, jossa olin eläkkeelle siirtymiseeni asti. Asuinpaikka toki tälläkin periodilla vaihtui Kokkolasta Jalasjärvelle ja sieltä Ähtäriin.

Ähtäristä muutin tänne Kalajoelle eläkepäiviä viettämään, mutta jotainhan minun on aina pitänyt tehdä. Kun nyt tuntuu siltä, että tuo opiskelu oli loppuun katsottu ja motiivi hävinnyt, niin rakennettiin kirkko. Kuluihan se aika siinäkin, vaikka kaipa taustalla oli myös kiitollisuus siitä, että olen saanut elää ja nähdä maailmaa ehkä keskivertoa enemmän. Sekään ei aina ihan itsestään selvä ole ollut, sillä niitä ”läheltä piti” -tilanteita on ollut useita.

Mahtaisinkohan minäkin kivitellä pakolaisia ja ”mamuja”, ellen itse olisi mitään kokenut. Tuskinpa, sillä pidän itseäni myös kristittynä.

Kaivoskaupunki Pitkäranta

”Niet Molotov, niet Molotov, sä valehtelit enemmän kuin itse Bobrikov”, sanotaan sodan aikaisessa venäläisiä pilkkaavassa laulussa. Liekö tuo pilkka aina niin tarpeellistakaan, mutta totta lienee, että venäläisessä kulttuurissa ei totuus ole aina ollut niitä keskeisiä arvoja. Ei siis ihme, että länsimaissa hieman epäilläänkin nykyisen ”keisarin” tarinoita venäläisistä oikeuden päätöksistä samoin kuin Ukrainan sodasta.

Neuvostoliiton propagandakoneisto selitti aikoinaan ”rajan siirtelyä” linjalle, jota se ei pystynyt valloittamaan sillä, että se haluaa turvata riittävän turvavälin Leningradiin. Sekään ei liene totuus, sillä vaikka suomalaiset jatkosodassa menivät liiankin pitkälle Neuvostoliiton puolelle ja joutuivat perääntymään ”häntä koipien välissä”, niin ei Suomi kuitenkaan koskaan Leningradia uhannut. Totuus onkin varmaan toinen selitys, jonka olen kuullut. Neuvostoliitto halusi vallata Suomen maaperän rikkaudet. Näihin kuuluivat Petsamon ja Pitkärannan kaivokset ja malmivarat. Rajan pinnassa sijaitsi myös muita huomattavia teollisuuslaitoksia, kuten esimerkiksi Pitkärannan saha ja sellutehdas. Myös nämä laitokset menetettiin sodan seurauksena, joskin niitä pyörittävät yhtiöt olivat tietysti suomalaisia, eikä niitä voitu vallata. Niinpä esimerkiksi Enso ja Wärtsilä ovat nimiä, jotka ovat yhä edelleen säilyneet Suomessa.

Impilahden kaivosten perustamisasiakirjoja ei ole löydetty, mutta oletettavaa on, että ne aloittivat toimintansa samoihin aikoihin sahanlaitoksen kanssa. Jossakin lähteessä on perustamisvuodeksi mainittu peräti 1815, eli jo sata vuotta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Vilkkaimmillaan louhinta oli tuon vuosisadan lopulla. Aluksi louhittiin etupäässä maasälpää ja graniittia. 1900-luvun alkupuolella maasälpää vietiin mm. Saksan posliinitehtaisiin ja graniittia mm. Venäjälle. Impilahden punaista graniittia voidaan vieläkin nähdä kuuluisan Iisakin kirkon kivijalassa.

 Maria-kaivoksen nostotorni

 

 Ristan kaivoksen nostotorni

Pitkärannan vanha kuparitehdas ja lasitehdas 1880-luvulla.

Kun Välimäelle alettiin saada sähkövirtaa 1900-luvun paikkeilla läheisestä Läskelänkoskesta, saattoi kaivostoiminta monipuolistua. Myös malmia pystyttiin murskaamaan ja rikastamaan. Välimäen malmi oli magnetiittia, jonka rautapitoisuus on lähes 30%. Se rikastettiin Impilahdella noin 60-prosenttiseksi ennen eteenpäin lähettämistä. Välimäellä oli töissä parisataa henkeä, joten kyse oli kohtuullisen suuresta tuotantolaitoksesta. Orastava suomalainen työväenliike näytti ”voimansa” 1905 ja lietsoi yleislakon, jonka jälkeen kaivoksen toimintaa ei enää oltu saada käyntiin. Toiminta loppuikin 1907, johon mennessä kaivoksesta oli louhittu rautamalmia lähes 400 000 tonnia, joka on enemmän kuin missään muussa suomalaisessa kaivoksessa noihin aikoihin. Välimäen kylä hiljeni ja rakennukset alkoivat rappeutua 1923, jonka jälkeen Wärtsilä-yhtymä osti Välimäen malmikentät. Suomalaisilta jäi loppuosa Välimäen malmista hyödyntämättä, ja kyseenalaiseksi jäi olisiko sieltä löytynyt lisää malmia.

 Ristinojaan vuonna 1902 rakennettu sähkömagneettinen rikastuslaitos

Välimäkeäkin merkittävämpi malmialue on Pitkärannassa, jossa joidenkin tietojen mukaan louhittiin kuparia jo 1700-luvulla. Varsinainen vuoriteollisuus alkoi kuitenkin vasta seuraavalla vuosisadalla. Sekä suomalaiset, venäläiset että englantilaiset harrastivat alueella kaivos- ja jalostustoimintaa ilman suurempaa menestystä. Parhaiten lienee menestynyt saksalainen Compagnie zur Bearbeitung der Kupfer- und Zinngruben von Pitkäranda, Pitkärannan Komppania. Komppania hankki myös Omeljanovin sulaton. Vaikka Pitkärannan komppania joutuikin vararikkoon vuonna 1855, niin kaivostoiminta alueella jatkui vuoteen 1875.

Tehtaan sosiaalinen toiminta oli aikaansa edellä, joka ilmeni mm. siten, että työsäisille rakennettiin 24 puutaloa, sekä todella komeat asunnot johtajille. Tehtaalla oli jopa oma saarnaaja, joka vastasi työväestön hengellisistä tarpeista.

 Välimäen kaivosalueen asuinkasarmeja ja tuotantolaitoksia

Tuohon aikaan sekä metalliteollisuus että kaivostoiminta oli erittäin vaarallista ja vahinkoja sattui melko tiheään. Veden puute ja malmioiden köyhtyminen vaivasivat jo tuolloin toimintaa. Nykyisellä tekniikalla toiminta olisi varmasti vieläkin kannattavaa, mutta ainakaan minulla ei ole tietoa mitä Impilahden malmille, kaivoksille ja louhoksille tänään kuuluu. 

Lähde ja kuvat: Esi-isiemme Impilahti, 1982

Eläinten evakkomatkat

Jos ei ollut ihmisistäkään mukavaa jättää kotiseutuaan, niin kyllä se varmasti kova kolaus oli myös monille eläimille. Monet eläimet joutuvat lähtemään evakkoon, mutta ehkä vielä surkeampi oli niiden eläinten kohtalo, jotka eivät tälle matkalle päässeet. Vai oliko sittenkään näin? Yhdenkään ihmisen ei tiedetä jääneen evakkomatkalle, mutta monien eläinten kävi näin. Ne hevoset, jotka eivät olleet joutuneet rintamalle, joutuivat vetämään kymmeniä kilometrejä raskaita kuormia. Lehmät taivalsivat sorkkansa kipeiksi kovilla taipaleilla. Sikoja teurastettiin pääasiassa ruuaksi, mutta osa jäi ”ryssän” sotasaaliiksi.

Tämä muistelma ei oikeastaan ole muistelma, sillä en talvisodan aikoihin ollut edes syntynyt, eikä jatkosotakaan muistoja tuo mieleeni, sillä vaikka synnyinkin sodan loppupuolella en todellakaan ollut kykenevä muistamaan yhtään mitään. Siksi kaikki tämä, mitä nyt kirjoitan, perustuu Karjala-lehden sekä Pirkko Kanervon kirjan tietoihin ja omien vanhempieni muisteluihin.

Karjalaisille ovat eläimet olleet aina tärkeitä, ja ne kulkivat siis pääosin perheen mukana myöskin evakkoon. Jotkut joutuvat taivaltamaan tuon matkan peräti kahteen kertaan. Meilläkin kuulemma oli ollut Muisto-niminen lehmä, mutta minulla ei siitä ole mitään muistoa. Saattoi olla, että se oli jo ennen minun syntymääni. Kuten olen kai jo aiemmin kertonut, isäni oli rakennusmestari ja äitini ompelija ja ompelukonekauppias. Mikään maanviljelijäperhe meillä ei siis ollut. Ensimmäiselle evakkoreissulle oli siis kerätty kaikki ne eläimet, jotka suinkin voitiin mukaan ottaa. Kissat ja koirat jouduttiin pääsääntöisesti lopettamaan, joka olikin varsin raskas tehtävä useille ihmisille. Monet isännät eivät siihen itse pystyneet, vaan tehtävät lankesivat suojeluskuntalaisille, sotapoliisille tai naapureille. Joitakin kissoja otettiin mukaan ja toiset ikään kuin aavistaen kohtalonsa onnistuivat pakenemaan jonnekin.

Kun ensimmäiseltä evakkomatkalta alettiin palailemaan takaisin, oli eläimistä suurin osa kadonnut. Talvisodan alettua 1939 oli karjalaisten mukana n. 180 000 lehmää, mutta välirauhan tultua oli nautakarjan luku tipahtanut n. 30 000:een. Hävikki oli siis ollut melkoinen. Eläimet olivat hävinneet sinne tänne, ja ainakin osa naudoista ennätettiin teurastamaan ennen niiden löytymistä. Tarina kertoo, että useampikin kissa oli järjestänyt omistajilleen iloisen yllätyksen odottamalla kiltisti evakkoreissulta palavaa isäntäväkeä, aivan kuin mitään sotaa ei koskaan olisi ollutkaan. Erään kissan kerrottiin odottaneen kotiväkeä kolmatta vuotta ja ottaneen isäntäväen iloisesti vastaan.

Toisen kerran jouduttiin lähtemään evakkomatkalle kesäkuussa 1944, ja silloin olin jo minäkin mukana, tosin vasta viikon ikäisenä, joten ymmärrettävää lienee, että eivät nämä kertomukset minun muististani ole pulpunneet. Ehkä kaikki eivät ole edes ihan totta, mutta tällaisena minä olen ne kuullut tai lukenut.

 

Nyt oli mukana muutamia Neuvostoliitosta sotasaaliina saatuja eläimiäkin, enimmäkseen hevosia. Venäläisten hevoset olivat kyllä jokseenkin huonokuntoisia, mutta evakkomatkalle niidenkin oli pakko kelvata. Bobrikov-niminen hevonen onnistui katkaisemaan aisan Kanta-Suomeen muuttaessaan ja se aiheutti hieman harmia matkan aikana. Piti vain sinnitellä ja jatkaa matkaa niine eväineen.

Kovin helppoa ei ollut niilläkään eläimillä, jotka pääsivät matkustamaan junalla, kuten minä ja äitikin jonkin matkaa. Ihmiset ja lehmät olivat sulassa sovussa härkävaunuissa, joissa myös lehmät yritettiin lypsää. Joidenkin lehmien omistajat olivat jääneet toiseen junaan tai kokonaan pois kyydistä. Jos lypsytaitoisia ihmisiä ei löytynyt, jäivät lehmät kokonaan lypsämättä ja saivat näin ollen kärsiä tosi suuria tuskia. Onneksi nämä tapaukset olivat varsin harvinaisia, sillä suurin osa eläinrakkaista karjalaisemännistä oli vähintään lypsytaitoisia.