Karsitaan vähän ostoslistaa

Kun minä olen täällä Pitkärannan paronin sivulla hieman käsitellyt Suomen sotahistoriaakin, niin katsoin, että tänne sopisi hyvin ajatukseni Suomen uskottavasta puolustuksesta. Henkilökohtainen käsitykseni on, että kaikki puheet uskottavasta puolustuksesta ovat pelkää huulten pärinää.

Nykyinen sodankäynti on muuttunut sen verran koneelliseksi ja myös ohjuksin käytäväksi kahakoinniksi, että Suomen armeijan housut kastuisivat parissa päivässä ja viimeinenkin ukko olisi Siperiassa alta viikon, jos tuo ainut todellinen vihollinen Venäjä päättäisi vallaa Suomen.

 

En ole koskaan ollut vasemmistolainen tai kommunisti, mutta realisti olen aina ollut. Suomi selviytyi talvisodasta ja jopa jatkosodasta "voittajana", niin kuin olen sanonut. Voittajan siksi, että Suomen minimitavoite toteutui. Silloinkin tarvittiin hieman tuuria ja naapurien apua.

En tiedä, onko tätä apua tai tuuri nyt tarjolla, jos kahina syntyy ja tuo sotahullu keisari päättää hyökätä Suomeen, mutta puolustusvoimien kehitys on ollut sitä luokkaa, että eivät polttopullot ja panssarinyrkit enää ratkaise taisteluja.

Pelkään, että jos Venäjä tulee, niin se tulee koko laidallisella, sillä kaikille on varmasti selvää, että kyse ei olisi entisen osavaltion kurittamisesta niin kuin Ukrainassa.

Kyllä kai tämän päivän ainut turva olisi Nato, jos siihenkään voisi luottaa. Ei Nato ole velvollinen auttamaan sen enempää Suomea kuin Ruotsiakaan, jos tosipaikka tulee. Nato turvaa vain Nato-maita ja tekee yhteistyötä meidän kanssa rauhan aikana. Toki sekin on jonkinlainen pelote, mutta ei riittävä, jos Venäjän sodanjohto tekee realistisen tilannearvion.

Lienee kuitenkin totuus, että Suomen armeija ei tarvitse kymmeniä miljardeja maksavia hävittäjiä. Rauha Venäjän kanssa onnistutaan säilyttämään vain niin kuin naapurisopu yleensäkin. Ystävällisellä ja kohteliaalla käytöksellä. Se ei tarvitse nöyristelyä, mutta ei myöskään tarpeetonta uhittelua. Jos minä olisin Venäjän keisari, niin kyllä minä hieman uhitteluna pitäisin poliittisen johtomme puheet uskottavasta puolustuksesta. Olisihan se toki uskottava, jos varautuisimme Tanskan, Norjan, Viron tai Islannin hyökkäyksiin ilman Natoa, mutta Venäjää vastaan nuo lentokoneisiin upotetut rahat ovat hukkaan heitettyjä.

Olisin siis valmis karsimaan tätä konkurssin partaalla häilyvän maan ostoslistaa. Toki aloittaisin juuri noista hävittäjistä, mutta samalla kynällä pyyhkisin yli myös ilmasta-ammuttavat ohjukset.

Hieman rauhanomaisia laitteita ovat ulkomailta ostettavat tuulimyllyt, mutta lähes yhtä tarpeettomia. Ne eivät tuota energiaa edes sen vertaa, että pysyisivät pystyssä ilman veronmaksajien tukea, mutta tuhoavat ihmisten terveyttä lähes samaan tahtiin kun talvisota.

Kun nuo kansakunnan pahimmat näivettäjät saadaan pois listalta, tarvitaan hallitukseltamme hieman jämäkämpiä otteita, ja niin on maamme taas kansakunta kansakuntien joukossa.

Ei meidän tarvitse ruokkia mitään illuusioita maailman parhaasta koulujärjestelmästä, maailman vähiten korruptoituneesta maasta tai maailman parhaista kätilöistä. Minä uskon, että useimmille riittää keskinkertaisen hyvä maa. Tärkeintä on, että pystymme tulemaan toimeen omillamme emmekä syyttä suotta tee itsestämme naurettavia.

Sota ja rauha

Edellisessä blogissani kerroin sodan loppuvaiheista ja katkerista rauhan ehdoista. Olen joskus syyttänyt Suomen rauhanneuvottelijoita "munattomiksi miehiksi" ja pannut osittain heidän syykseen mittavat alueluovutukset, joita Neuvostoliitto ei siis onnistunut sotimalla saavuttamaan.

Olen sanonut, että Suomi voitti sodan.

Näinhän se menee minun päätelmien mukaan. Sotivilla osapuolilla on aina joku tavoite, jonka voittaja vain saavuttaa. Jatkosodassa Suomen tavoitteena oli säilyttää itsenäisyys, kun taas Neuvostoliiton tavoitteena oli valloittaa Suomi. Neuvostoliitto jäi aika kauaksi tavoitteestaan, mutta Suomi - joka siis voitti sodan - säilytti itsenäisyytensä.

Näin jälkeenpäin on helppo tietysti sanoa, ettei raskaisiin rauhanehtoihin olisi tarvinnut suostua, sillä tuskinpa Neuvostoliittokaan halusi jatkaa sotaa. Kun puna-armeija menetti uskonsa valloitussodan onnistumiseen, se tyytyi vain ottamaan sen, minkä sopimalla sai.

Moskovan rauhanneuvottelut. Suomen valtuuskunta: kenraali Rudolf Walden, pääministeri Antti Hackzell, kenraali Erik Heinrichs ja kenraali Oscar Enckell. SA-kuva.

Asetelma oli aivan erilainen kun talvisodan loppuvaiheessa, sillä silloinhan sekä Britannia että Ranska yllyttivät Suomea jatkamaan sotaa ja lupasivat joukkoja avuksi. Jatkosodassa Saksa oli ollut Suomen apuna, josta seurauksena oli, että länsiliittoutuneet katsoivat, että nämä talvisodan sankarit olivatkin Hitlerin kätyreitä. Kun Neuvostoliitto pakotti Suomen kääntymään myös Saksaa vastaan, joutui Suomi yksin käymään rauhanneuvotteluja ilman voimakasta taustatukea. Jopa sotia kokematon Ruotsikin painosti Suomea suostumaan rauhaan ankarista rauhanehdoista huolimatta. Näin jälkikäteen ajatellen Ruotsin ainoa motiivi oli mahdollisen sodan valuminen Suomesta Ruotsiin.

Suomi menetti jatkosodassa lähes 100.000 henkeä siviiliuhrien ja sekä kaatuneiden sotilaiden muodossa, mutta pystyi kuitenkin pysäyttämään Neuvostoliiton suurhyökkäyksen. Sotia kokematon Ruotsi ei yksinkertaisesti uskonut pystyvänsä samaan, vaan oli oletettavissa, että jos Suomi murtuu, on vain ajan kysymys, milloin Neuvostoliiton raja siirtyy sinne, missä nyt on Norjan ja Ruotsin raja. Edes se ei olisi ollut varmaa, sillä vapaa valtameri olisi ollut erittäin houkutteleva kohde.

Päätelmäni Ruotsin ja myös mahdollisesta Norjan valtauksesta ei kuitenkaan perustu mihinkään tosiasiaan, vaan kyseessä ovat todella omat päätelmäni. Oletettavaa kuitenkin on, että niin Britannia, Saksa kuin Neuvostoliittokin olivat kiinnostuneita sotateollisuuden kannalta tärkeistä Ruotsin malmikentistä.

Näitähän Ruotsi osasi erinomaisesti hyödyntää myydessään materiaalia kaikille sodan osapuolille ja siten onnistui pysymään jälleen kerran sotien ulkopuolella.

Täytyy nyt sitten tämän verran ymmärrystä osittaa "munattomille miehille", että vaikka sodan jatkumisen riski oli todella pieni, niin ehkä sitä ei sittenkään kannattanut ottaa.

Rankat rauhanehdot

Ihan pitsin nypläyksestä ei kirjoittele enempää Kallan kuvernööri kuin Pitkärannan paronikaan. Tällainen kaksoisvirkahan minulla on, ja eihän näillä niin kovin paljon yhteistä ole. Kallan kuvernööri sotkeutuu lähinnä elämämme ympäristöön yleensä, politiikkoineen päivineen, kun taas Pitkäranan paronin oivallukset ovat harrastuksestani Karjalan historiasta.

Kummassakaan blogissa en koskaan halua syöttää mitään virheellistä tietoa, mutta täytyy myöntää, että joskus on voinut lipsahtaa joku kirkko väärään paikkaan.

Onkohan se edes suuri virhe? Kyseessähän ovat neuvostoajan elokuvateatterit ja varastot, jotka toki nykyisin on kohotettu taas entiseen arvoonsa.

Olemme vaimoni kanssa kierrelleet vanhaa Karjalaa ristiin rastiin, ja nimenomaan kirkkoja olen katsellut vallan suurella kiinnostuksella. Syntyperästäni johtuen myös sotahistoria on ollut kiinnostuksen kohteeni ja etenkin evakkojen vaiheet. Nykypolven kanssa en ole päässyt oikein yhteisymmärrykseen nimityksestä, jota käytetään Karjalan pakolaisista. Jos oikeasti olisi minun vallassani päättää nimityksistä, niin suurin osa porukasta olisikin pakolaisia.

Olen usein sanonut näissäkin kirjoituksissani, että pakolainen on se, joka pakenee paikasta A paikkaan B pelätessään jotakin.

Tämä ei ole kielitoimiston virallinen määritelmä, mutta ei tosiasioita voida millään määritelmillä muuttaa.

Suomi ja Neuvostoliitto solmivat rauhan syyskuussa 1944, ja rauha vahvistettiin Pariisissa 1947. Nykysuomalaisena ajattelen, että rauhanehdot olivat karmivat. Nyt neuvotteluissa Suomi joutui luovuttamaan talvisodassa menettämänsä alueet ja lisäksi Petsamon. Paitsi syntyperäni, niin myös venäläisten parakeissa Obbnäsissä vietetty 11 kk:n varusmiesaika herätti minut kiinnostumaan venäläisistä ja Karjalan historiasta. Nykyisin nimellä Upinniemi tunnettu paikkahan on se Kkirkkonummella sijaitseva venäläisille vuokrattu alue, jonka Neuvostoliiutto suostui ottamaan vaihdossa, luovuttaessa talvisodan jälkeen pakkovuokratun Hankoniemen.

Rauhanneuvotteluja edelsi minun syntymäpäivän kunniaksi järjestetty ilotulitus, jota venäläiset sota-arkistot kutsuvat suurhyökkäykseksi, jonka aikana he mm. onnistuivat "vapauttamaan" Viipurin ja pienen pätkän Itä-Karjalaa. Sotaa nämä näillä alueilla asuneet ihmiset pakenivat, sanokoon kuka tahansa mitä tahansa. Hekin siis olivat pakolaisia, täysin riippumatta siitä, oliko pako organisoitu vai summittainen. Pakolaisten kulkureittejä ja jopa "evakkojuniakin" pommitettiin, joten ei liene liioiteltua sanoa, että ihmiset pakenivat sotaa. 

 

Kun nykyisten turvapaikanhakijoiden tarinoita olen kuullut, ei siinä ole muuta eroa näihin karjalaisiin kuin että matkan vaaran on aiheuttanut Välimeri, eikä niinkään vihollisen sotilaat.

Suomen ja Neuvostoliiton rajalla ei ole Välimerta, mutta jos kirjaa "Laatokan pakolaiset" on uskominen, niin ihan kuivin jaloin ei joka paikasta selvitty.

En minä tiedä, mitä hävettävää on sanassa "pakolainen", sillä millään ei sotien jälkeen syntynyt sukupolvi halua myöntää, että Karjalasta tuli pakolaisia.

Varsinaisia evakkoja ovat vain ne, jotka rauhanomaisissa olosuhteissa pääsivät siirtymään Kanta-Suomeen. Yleensä tämä tapahtui ennen varsinaisia sotatoimia, tai alueluovutusten jälkeen luovutetuilta alueilta. Tosiasiana kuitenkin pysyy, että sodan aikana paenneisiin ihmisiin tuo evakko nimitys sopii erittäin huonosti.

Kiistaton tosiasia on, että noihin aikoihin Itä-Karjalasta tuli sekä evakkoja että pakolaisia. Jos nämä ihmiset on pakko niputtaa yhden nimen alle, niin olkoon se sitten vaikka siirtolainen.

Kyllä minä nyt "evakko" -sanan tulkitsen melkein samanlaiseksi herjaksi kuin aikoinaan sanan "ryssän lapsi". En totisesti kuulu kumpaankaan ryhmään. 

Me Karjalan pakolaiset... kerran vielä

Olen vuosikausia koettanut kertoa kantasuomalaisille, että Karjalasta tuli sotien jälkeen tänne nykyiseen Suomeen hyvin monenlaisia ihmisiä. Osa oli evakuoitu jo hyvissä ajoin ennen sotia, osa evakuoitiin vaaran uhatessa ja osa vasta huonojen rauhanehtojen jälkeisten alueluovutusten aikoihin. Kaikkiin näihin sopii yleisnimenä evakko. Karjalasta lähtö ei ollut pakollista - niin uskottiin - ja pieni osa ihmisistä päättikin jäädä kotiinsa. Tämä porukka oli kuitenkin varsin pieni uppiniskaisten joukko, jonka kaltaisia on tavattu mm. vesivoiman tarvitsemien altaiden rakentamisen yhteydessä vielä viimevuosikymmeninäkin. Näitä uppiniskaisia, joita piti kantaa allasalueilta, on varmasti yhä edelleenkin. Näitä oli siis Karjalassakin, vaikka tosi pieni oli se joukko, joka sinne lopullisesti jäi. Kun tosi paikka tuli ja Neuvostoliiton joukot alkoivat vyöryä päälle, lähti suurin osa tuostakin joukosta pyrkimään kohti länttä. Osan tavoittivat pommit matkalla, ja osa uupui muutoin, mutta osa pääsi turvallisimmille vesille. Juuri nämä ihmiset ovat pakolaisia, eikä heihin oikein sujuvasti istu sana evakko.

Lisää pakolaisia syntyi suurten sodan jälkeen vaiettujen siviiliväestöön kohdistuneiden pommitusten seurauksena. Itsekin olen saanut vierailla Simolan asemalla, jossa pommituksen alta pakeni iso joukko ihmisiä ja kymmeniä myös kuoli. Toinen, ehkä vieläkin pahempi paikka oli Elisenvaaran asema, jossa sekä kuolleitten että pakolaisten joukko oli vieläkin suurempi. Samoihin aikoihin, kesäkuussa 1944, tapahtui myös Viipurin murtuminen, ja hyvin monet Viipurin asukkaista joutuivat lähtemään niine hyvineen minkäänlaisiin evakuointitoimenpiteisiin osallistumatta. Kun tähän joukkoon lisätään vielä yksittäistapaukset pitkin pitkää itärajaa ja laajaa Karjalaa, on meillä arvion mukaan koossa helpostikin samansuuruinen joukko. kun on se porukka, joka nyt on ulkomailta tulossa Suomeen.

Karjalasta tuli Kanta-Suomeen lähes puoli miljoonaa ihmistä, joista virallisesti evakuoituja oli noin 420.000. Loput olivat tavalla tai toisella omia reittejään tänne päätyneitä. Näitä minä nimitän pakolaisiksi.

 

Voi olla, että suomettumisen seurauksena sodan jälkeen syntyneet ihmiset todella uskoivat, että me ”maailman parhaat” suomalaiset onnistuimme evakuoinnissa niin hyvin, että pakolaisia ei ollut lainkaan. En kuitenkaan ymmärrä, että varsin vaikutusvaltaisessa asemassa olevat Karjalanliiton puheenjohtaja Marjo Matikainen ja varapuheenjohtaja Risto Kuisma ovat laulaneet samaa laulua. Voi olla, että totuus on onnistuttu peittämään myös heiltä, tai sitten he, syystä tai toisesta, ovat juuri niitä ”trolleja”, joiden tehtävänä on hämätä Suomen kansaa.

Vähän kerrassaan on kuitenkin alkanut ilmestyä näkemyksiäni myötäileviä kirjoituksia, joten on toivoa, että vielä joskus voidaan asioista puhua niiden oikeilla nimillä. Olisi suotavaa, että se suuri toimittajajoukko, joka julistaa, että Karjalasta ei tullut pakolaisia, vaivautuisi ottamaan asioista selvää ja kertoisi asiat niiden oikeilla nimillä.

Ihmettelen minä sitäkin, että mitä hävettävää on sanassa ”pakolainen”. Ainakin minä kannan tätä titteliä jopa hieman ylpeänäkin. Toki osaa näistä evakoistakin voidaan nimittää pakolaisiksi, vaikka heidän pakomatkansa oli jotenkin järjestäytyneempi kuin näiden nykyisten tulijoiden. Merkitystä ei olekaan sillä, miten on tultu, vaan että ylipäätään on tultu.

Jos kuulostaa paremmalta, että ei puhuta pakolaistulvasta, vaan puhutaan siirtolaistulvasta, niin tehtäköön sitten niin. Kaikessa tapauksissa tilanne on aivan sama ja ongelmat samantapaiset. Asunto, lämpimiä vaatteita ja ruokaa tarvitaan nyt ja tarvittiin silloin. Ehkä joistakin ihmistulvista voidaan kuitenkin puhua vasta sitten, kun porukkaa tulee hieman enemmän kuin jonkun jalkapallopelin katsojia, joita niitäkin voi suuressa maailmassa olla helposti 100.000, joten vedettäköön raja sitten tuohon.

Jos nämä uudet tulijat käyttäytyvät samalla tavoin kun aikanaan Karjalan pakolaiset, niin pian meillä on todella korkea elintaso ja nippu wärtsilöitä ja ensogutzeitteja, jotka työllistävät myös kantasuomalaisia.