Vai ei ollut pakolaisia

En tiedä, mitä hävettävää on sanassa pakolainen, mutta nyt sodan jälkeen syntyneet sukupolvet pyrkivät kiivaasti väittämään, että Karjalasta ei tullut pakolaisia. Totta maar tuli. Tuli monta kertaa enemmän kun tuo isojen urheilukilpailujen yleisömääräinen porukka, joka nyt on tullut sodan jaloista Lähi-Idästä ja Afrikasta. Pakolainen olen minäkin, vaikka todella pieni olin venäläisten suurhyökkäyksen aikoihin. Synnyin nimittäin samana päivänä ja jouduimme pakenemaan 18.06.1944. Olin siis noin viikon ikäinen ja tietoni ovat siis toisen käden tietoja. Ne ovat kuitenkin erittäin luotettavista lähteistä peräisin. Jatkosodan ratkaisevia vaiheita käytiin juuri noina kriittisinä aikoina, kun Pitkärannastakin tuli venäjänkielinen. Samoihin aikoihin murtui myös Viipuri, josta toki osa kansasta oli jo evakuoitu, mutta monet eivät halunneet jättää kotiaan, vaan sinnittelivät viimeiseen asti, kunnes yksinkertaisesti oli pakko paeta. 20.06. Viipuri murtui alle viidessä tunnissa, eikä enää minkäänlaisiin evakuointitoimiin ollut kunnolla aikaa. Suurin osa sinne jääneestä väestöstä pakeni miten parhaiten pääsi. 

  

Kun nyt, ehkä syntyperästäni johtuen, olen kiinnostunut sotahistoriastamme ja todennut nuo asiat todeksi, pidän melkeinpä pakolaisiamme loukkaavina väitteitä, että heitä ei ollut olemassakaan. Niin kauan kuin henkeni pihisee, tulen kertomaan tuon totuuden Suomen kansalle. On silkkaa hulluutta kuvitella, että koko tuo puolimiljoonainen joukko onnistuttiin taitavasti evakuoimaan neuvostojoukkojen alta. Osa kyllä evakuoitiin, mutta osa pakeni. Karjalan siirtolaisissa on suurin osa toki evakkoja, mutta myös hyvin iso joukko pakolaisia.

Jos tuo väite, että noita 30 - 50 tuhatta karjalan pakolaista ei ole edes olemassa, niin mitä me sitten huolehdimme samansuuruisesta joukosta ulkomaalaisia. Yhdenmukaisuuden vuoksi voidaan kai todeta, että ei heitäkään ole olemassa.

Olen tutkinut sota-arkistoja sekä lukenut muutamia pakolaisten kirjoittamia kirjoja, eikä niistä voi tulla kuin yhteen tulokseen: Karjalan pakolaiset ovat totta, eikä se suinkaan vähennä yhteiskunnan tekemisten arvoa.

Olen pitänyt tätä asiaa esillä kahdesta syystä. Ensinnäkin tuo tosiasioiden vääristely, johon ovat syyllistyneet monet Karjalan liiton johtohenkilötkin. Toiseksi rasistiset väittämät, joiden mukaan nykyiset pakolaiset ovat lähinnä sotilaskarkureihin rinnastettavia raukkoja. No eivät ole, he pakenevat henkensä edestä edes tietämättäm kuka on vihollinen.

Jos suomalaisiin pakolaisiin ynnättäisiin myös sotilaskarkurit, kasvaisi määrä tuhansilla. Eivät todellakaan kaikki suomalaiset olleet rasistien ylistämiä sankareita.

Taas ensi kesänä käyn Pitkärannassa - jos viisumin saan – katsomassa, vieläkö tykin piiput on suunnattu Suomeen. 

Evakot ja pakolaiset

Sotiemme jälkeinen sukupolvi elää sen harhakäsityksen vallassa, että ei karjalaisilla mitään hätää ollut, vaikka puna-armeija aloitti suurhyökkäyksen 9. kesäkuuta 1944.  Jopa muutamat Karjalan liiton johtohenkilöt ovat pyrkineet kertomaan, että ei Suomessa tuolloin ollut pakolaisia. Tuskinpa minäkään voin kokemuksesta puhua, kun synnyin tuona mainittuna päivänä ja olin melko pieni nyytti, kun Kanta-Suomeen tultiin. Pääsinhän minä tänne nykyisen rajan taakse äitini sylissä sotilasajoneuvon kyydissä. Ei se kuitenkaan mikään evakkomatka olut, vaan ilmiselvä pakomatka, joka alkoi vasta 18.06., kun olot alkoivat käymään liian kuumiksi. Jauhaavatkohan nuo Karjalan liiton ihmiset vielä niitä vanhoja valvontakomission mantroja, joita aikanaan pyrittiin vakuuttelemaan? 

Olen useaan kertaan pyrkinyt kertomaan, että sotatoimialueilta tänne Kanta-Suomeen tuli kahdenlaisia ihmisiä. Oli niitä, jotka oli lähes rauhanomaisissa oloissa onnistuttu evakuoimaan ennen suurempaa kalabaliikkia. Oli kuitenkin myös niitä, jotka eivät voineet tai eivät halunneet lähteä noihin evakkokärryihin. Kuten kerroin, minä synnyin samana päivänä, kun Neuvostoliitto aloitti massiivisen suurhyökkäyksen. Mitä se mahtoi äidilleni tarkoittaa? Varmasti jokainen synnyttänyt äiti voi osaltaan miettiä, miltä tuntuisi lähteä synnytysvuoteelta pakomatkalle. Todellinen kiire tulikin vasta viikkoa myöhemmin, kun Pitkärannassakin puhuttiin jo venäjää. Kyse ei ollut evakuoinnista, vaan pakomatkasta. Paniikinomaisia pakoja tapahtui myös ainakin Viipurissa ja pitkin pitkää itärajaa. Pakolaisia oli tuhansia.

Evakuointi koski isompia kyliä ja taajamia, joiden oletettiin olevan vaarassa ja jotka lopulta myös olivatkin taistelutantereina. Useimmat täällä asuvat siviilit olivat lopulta evakkoja, mutta myös näissä paikoissa oli jääräpäitä, joista sitten tuli aitoja pakolaisia.

   

Kuvakaappaus: http://rescordis.puheenvuoro.uusisuomi.fi/202336-suomineidon-piirakan-eheytys-alueellinen-kokonaiseksipalautus

Kun puhun Kajalan siirtolaisista, on olemassa myös kolmas ryhmä. Tämä ryhmä muodostuu niistä ihmisistä, jotka menettivät kotinsa ”munattomien” rajaneuvottelijoiden takia. En voi tuntea Stalinin ajatuksia, mutta olettaa sopii, että rauhanneuvottelujen alettua hän heitti kokeeksi pallon, joka koski kohtuuttomia maa-alueiden luovutuksia. Tähän palloon suomalaiset rajaneuvottelijat tarttuivat, vaikka tiedossa oli, että Neuvostoliitto tarvitsi Suomen rintamalta miehiä tärkeimpiin kohteisiin. Ei siis ollut aihetta olettaa, että puna-armeija olisi aloittanut uuden sodan, vaikka noihin ”koviin” rauhanehtoihin ei olisi suostuttukaan. Suuri joukko karjalaisia menetti kotinsa noiden rauhanehtojen seurauksena, vaikka he eivät koskaan asuneet sotatoimialueella eikä Neuvostoliiton armeija myöskään onnistunut valtaamaan noita alueita. Osa näistä ihmisistä ehkä evakuoitiin, mutta osa vain yksinkertaisesti muutti uuden rajan toiselle puolelle.  Kaikki kunnia myös näille siirtolaisille, mutta on toki kuitenkin eri asia paeta sotaa kuin muuttaa kodista, joka on menetetty joidenkin neuvottelujen seurauksena.

Tuskinpa suurempaa kalabaliikkia olisi syntynyt siitäkään, jos hotelli Tornissa istunut valvontakomissio olisi passitettu poliisivoimin kotiaan ja kerrottu heille, että nyt on sota päättynyt ja he ovat vieraalla maalla. Luultavaa on, että tuokin temppu olisi onnistunut, mutta toisaalta ymmärrän päättäjiä. Sota oli julma ja verinen. Ryssän pelko oli syvässä, eikä mihinkään oikein osattu luottaa. Minun järkeni kertoo, että liian kevyin eväin luovutettiin Neuvostoliitolle se, mihin se ei asein pystynyt, mutta minun järkeni ei silloin ollutkaan käytössä.

Sodan jälkeisen ajan on Suomi selvinnyt diplomatian avulla, mutta kyllä siinäkin pitää kohtuus säilyttää. Ehkä hieman omavaltainen Urho Kekkonen oli silloin mies paikallaan, vaikka ehkä ei kaikkia hänenkään toilailuja nykyaikana voida hyväksyä. 

 

Minä, "ryssän lapsi"

Kun kirjoitin blogini, joka oli tarkoitettu muistutukseksi asioiden vesittäjille, jouduin muistelemaan 50-lukua, jolloin asuimme pienen teollisuuspaikkakunnan parakkikylässä. En tiedä, millä perusteella me olimme silloin sinne päätyneet, mutta samantapainen asuinympäristö näytti olevan monella muullakin siirtolaisella. Yhteinen tekijä meille ”pakolaislapsille” tuntui olevan jonkinlainen syrjintä, epäluulot koulussa ja jopa harrastuksissa.

Sain kuulla usein olevani ”ryssän lapsi”, mutta en vain tiennyt, kumpaa vanhemmistani ryssäksi epäiltiin. Isäni oli kahdesti haavoittunut sotainvalidi ja äitini suku jostain Saksasta päin. Minä tunsin itseni kovasti suomalaiseksi juuri taustastani johtuen. Minä en vihannut ketään, enkä vihaa edelleenkään, mutta ehkä tuo paljon puhuttu ”rysän viha” oli voimakkainta juuri karjalaisväestön keskuudessa. Kukapa ei olisi vihainen niille, jotka olivat vieneet lähes koko elämän.

Nykytiedon valossa uskon, että epäoikeudenmukainen kohtelu koulussa oli aika läheistä sukua nykyiselle rasismille, enkä yhtään kadehdi nykyisiä pakolaislapsia.

Minun aikanani oli lasten tapana leikkiä polttolaseilla. Eräs luokkatoverini oli varastanut kirjakaupasta suurennuslasin. En muista, mistä opettajan tietoon oli tuo varkaus tullut, mutta kun kyseinen ”rosvo” kertoi, että minä olin varastanut ja antanut lasin hänelle, uskottiin tuota poikaa välittömästi. Itkun kanssa menin jälki-istuntoon, jossa piti istua niin kauan kuin tunnustaisin teon. Ei moinen epäoikeudenmukaisuus oikein hyvältä tuntunut, mutta kaipa silläkin oli jokin merkitys. Ainakin se kasvatti minusta vääryyden vastustajan, vaikka sekin joskus on aiheuttanut lieviä vaikeuksia. Suomi on itsekeskeisten ja rasististen ihmisten luvattu maa.

Joskus jouduin koulun pihalla tappeluihin, joiden aihetta en toki voi enää muistaa. Sen muistan kuitenkin, että yleensä aina oli aloittajan joku muu kuin minä. Tappelut päättyivät kuitenkin siihen, että joku opettaja tarttui minua hihasta ja retuutti sisälle sättien koulurauhan rikkomisesta. Todellinen ja ainut syy oli se, että olin ”ryssän lapsi”, mutta oikeasti aika kiltti ja kohtalaisen hyvä oppilas.

Kun Vaajakoskelta muutettiin sitten Jyväskylään, en enää ollut ”ryssän lapsi”, vaan minusta tuli ”landepaukku”, joka oli aivan yhtä hyvä kiusaamisen syy kuin karjalaisuuskin. Karjalaisia oli kai Jyväskylässä jo sen verran enemmän, että sitä ei enää paheksuttu, jopa hieman päinvastoinkin. Maalaisuus oli kuitenkin varsin halveksuttavaa pikkukaupungin nuorison keskuudessa.

Lopulta tuli mittani sen verran täyteen, että hakeuduin nyrkkeilysalille oppimaan itsepuolustuksen jaloa taitoa, jota kuulemani mukaan harrastettiin englantilaisissa yliopistoissakin. Se oppi menikin hyvin perille, ja aika pian minä opin kohtalaisen hyväksi nyrkkeilijäksi. Kiusaaminen loppui sitten siihen, kun ensimmäisen kerran täräytin kadun kingiä leukaperiin ja tämä kasteli housunsa. Kun 17-vuotiaana voitin nuorten SM-tittelin, vaihtui tuo kiusaaminen ja nimittely sitten jo jonkinasteiseksi kunnioitukseksi.

Oppivelvollisuus koulutukseni jäi kolmeen silloiseen oppikoululuokaan, jonka jälkeen menin ammattikouluun. ”Mihin luulet sillä pääseväsi”, kysäisi eräs opettajani. Kerroin hänelle oman näkemykseni siitä, mihin sitäkin tietä voi edetä. Siis aina DI tutkintoon ja jopa tohtoriksi. ”Sinä et ainakaan”, oli opettajan kannustava lausahdus. En tiedä, vieläkö ”Musta Saara” elää, mutta terveisiä vain, jos henki vielä pihisee. Oikeassa oli: tohtorin opinnot jäivät minulta kesken, jouduttuani sydänleikkaukseen, mutta olenhan sentään DI ja nyt jo eläkkeellä.

Sellainen se maailman on. Ryssän lapset joutuivat lähtemään takamatkalta, mutta suomalainen luonne on vain sellainen. Olen työni takia joutunut asumaan useilla paikkakunnilla, eikä vieraspaikkakuntalaisuutta ole oikein missään laskettu eduksi.

Terveisiä Markku Laukkaselle

Kyllä minä taas niin mieleni pahoitin, kun luin Karjala-lehdestä otteita Markku Laukkasen puheesta. Koskee se minuun - Karjalan pakolaiseen -, että ihmisen kokemuksia yritetään vesittää. Se mikä on toisille historiaa, saattaa olla toisille elettyä elämää. En tosin ollut pakomatkamme aikana niin vanha, että itse voisin muistaa tuosta matkasta mitään, mutta kertomuksia kuulin sekä omilta vanhemmiltani että myös muilta siirtolaisilta. Mistään evakuoinnista ei meidänkään kohdalla ollut kysymys, vaan selkeästi pakomatkalle lähdettiin. Näinhän se oli monen muunkin kohdalla juuri sotatoimialueelta. Karjalasta tuli sekä pakolaisia että evakkoja. Näin siis sodan aikana. Sodan jälkeen luovutetulta alueelta tuli myös tuiki tavallisia muuttajia.

 

Meni Laukkaselta termit hieman sekaisin, kun hän väitti, että Karjalan pakolaisia ei voi verrata nykyisiin pakolaisiin. Kyllä kaikkea voidaan verrata, jopa katukiveä ja uppotukkia keskenään. Yhteisiä asioita näistäkin löytyy. Ainakin molemmat syrjäyttävät tilavuutensa verran vettä upotessaan. Rinnastaminen onkin se oikea termi, sillä minäkään en rinnasta uppotukkia katukiveen.

Pakolainen on aina pakolainen, riippumatta siitä mitä pakenee. Nykypakolaisistakin jotkut pakenevat henkilökohtaista uhkaa, jotkut taas sotilaallisia toimia, kuten me Karjalan pakolaiset aikoinamme. Luulenpa, että ei siinä ole joudettu kyselemään vihollisen kansallisuutta.

On totta. että nykypakolaisia ei ole helppo rinnastaa Karjalan pakolaisiin, siitäkään syystä, että tulijoita on nyt tosi pieni määrä verrattuna Karjalan pakolaisiin, jota oli lähes viisitoista kertaa enemmän. Toinen selkeästi erottava tekijä oli se, että me kaikki olimme Suomen kansalaisia, joten valtiolla oli tietty velvollisuus ottaa meidät vastaa. Monet nykypakolaisten kertomukset ovat kuitenkin hyvin yhteneviä Karjalan pakolaisten kertomusten kanssa. 

Henkilökohtaisesti muistan jo 50-luvun ja suuren yleisön suhtautumisen ns. ”ryssän lapsiin”. Ei meitä oikein haluttu kelpuuttaa mihinkään, eivätkä opettajatkaan koulussa ihan puolueettomasti suhtautuneet. Tämän varmasti tuntevat myös nykyisten ”evakkojen” lapset, vaikka keskimäärin kansan sivistystaso on jo jonkin verran noussut tuostakin ajasta. Aina ei sitä kuitenkaan uskoisi, kun lukee rasistisia kommentteja sosiaalisesta mediasta. Uskallan olettaa, että jos netti olisi ollut 60-luvulla, olisimme joutuneet samanlaisen ryöpytyksen kohteeksi. 40 – 50-luvuilla ei onneksi ollut noita rasisminlevittämisvälineitä.

Nykypakolaisia ei siis sellaisenaan voida rinnastaa, mutta vertailla kyllä. Vertailun tuloksena löytyy sekä yhtymäkohtia että eroja. Se mikä on, ja näyttää myös pysyvän, on kaikenlainen vieraan vieroksunta ja muutoksen vastustaminen. Kyllä minun mielestäni olisi jo aika lopettaa kaikenlainen tosiasioiden vesittäminen ja hyväksyä se, että meidän omassakin historiassa on ollut sekä pakoon tulijoita että pakoon lähtijöitä. Karjalan pakolaisaaltoon rinnastettava pakolaisryntäys tapahtui jo 1918, kun bolsevikkivallankumousta pakeni Suomeen lähes puoli miljoonaa venäläistä. Nykyisin nämä ovat sulautuneet jo kansaan, eikä jäljellä ole muuta kun joukko venäläisperäisiä nimiä.

Ei pakolaisuudessa ole mitään hävettävää eikä sitä tarvitse vesittää nimityksiä muuttelemalla. Pakene vaikka vihaista koiraa, se on inhimmillistä.