Niin me vaan paettiin

Tietysti se on totta, että meitä karjalaisia evakuoitiin sodan jaloista joskus 40-luvulla. Etenkin suurimmissa kaupungeissa Sortavalassa ja Viipurissa siinä onnistuttiinkin kohtalaisen hyvin. Taidan olla yksi viimeisistä valloitetulla alueella syntyneistä, joten ei kai niin suuri ihme ole, että hieman keskinkertaista enemmän olen halunnut tutkia tätä heimolaistemme menneisyyttä. Oikein vihainen olen niille sodanjälkeen syntyneille karjalaisten jälkeläisille, jotka rinta rottingilla väittävät, että kaikki evakuoitiin ja että Karjalasta ei tullut pakolaisia. Kuitenkin lukuisat sotatoimialueelta paenneet kertovat ihan muuta. Läheskään kaikki eivät päässeet syystä tai toisesta ”evakuoitujen” joukkoon.
 

Evakuointi onnistui kohtalaisen hyvin alueilta, joihin oli rautatieyhteys, mutta pitkällä Itärajalla oli paljon kyliä, joihin ei ollut mitään yhteyttä. Evakuointimääräys saavutti kyllä suurimman osan, mutta ihan automaattisesti se ei tarkoittanut evakuointia. Toiset eivät päässeet lähtemään, kun ei oikein kyytiä löytynyt, ja toiset eivät halunneet jättää kotiaan. Monethan näistä sitten jäivätkin, eikä heidän kohtalostaan paljon tiedetä, mutta monet myös pakenivat siinä vaiheessa, kun siihen tuli pakko. He ovat todellisia Karjalan pakolaisia. 

Ortodoksisuutta ei juurikaan tunneta alueella, johon vaimoni kanssa rakennutimme tsasounan. Paikka on Kalajoki, jonka asukkaat eivät kovin paljon kiinnostusta tunne tuota heille outoa idän uskontoa kohtaan, mutta matkalaisia ja erilaisia ryhmiä tsasouna tuntuu kiinnostavan. Vaikka nyt jo asun Jyväskylässä, pyydettiin minua kuitenkin Kalajoelle kertomaan Petsamo-seuran jäsenille Petsamon pakolaisista, koska heitä kuulemma oli aikanaan tullut suuret määrät Kalajoelle. Totta kai minä otin kutsun vastaan ja ryhdyin penkomaan historiaa siltä kantilta. 

Kävi ilmi, että Petsamosta paettiin useita kertoja milloin mistäkin syystä. 1900-luvun alkupuolella syynä oli Venäjän vallankumous, jolloin joukossa oli paljon myös venäläisiä, mutta enemmistä sentään suomalaisia. Varsinainen pakolaisaalto Petsamosta tapahtui kuitenkin vasta toisen maailmansodan aikoihin 1940–luvulla, jolloin Petsamo jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle kahdellakin erillisellä sopimuksella. Ensin puolet ja lopullisesti sitten toinenkin puoli. Tämä aiheutti myös kaksi pakolaisaaltoa, joista toisesta ryhmästä suuri osa päätyi Kalajoelle, jossa oletettavasti elää heidän jälkeläisiään yhä edelleen. Juuri näistä pakolaisista nyt olen kiinnostunut, ja jos joku tietää kuuluvansa noihin jälkeläisiin, niin olisin kovasti kiitollinen hänen kertomuksistaan.

Myös itse katson kuuluvani pakolaisiin, vaikkakin -  äitini ja minä - saimme kyllä epävirallista apua suomalaisilta sotilailta. Minkään järjestäytyneen evakkokyydityksen mukana emme tänne Kanta-Suomeen tulleet. Erinäisiä määriä yksittäisiä pakolaisia oli runsaasti, eikä ihan järjestäytynyt evakuointi onnistunut edes Viipurissa, josta joillekin tuli niin kiire lähtö, että eivät hattua kerenneet mukaan ottaa. Kyllä he ovat pakolaisia.

Pakolaispolitiikkaa

Yhtye nimeltä ”Tasavallanpresidentti” ei todellakaan ole tasavallan presidentti. Samoin en minäkään kuvittele olevani Kallan kuvernööri enkä Pitkärannan paroni, vaikka tämän nimisiä blogeja ylläpidänkin.

Toisessa kirjoittelen vähän sitä sun tätä, joskus jopa politiikkaa, joka olikin kai blogin alkuperäinen idea. Pitkärannan paroni ottaa sitten enemmän kantaa tapahtumiin, jotka liittyvät Karjalaan, Pitkärantaan ja Karjalan pakolaisiin. Nyt taitaa olla tulossa kirjoitus, joka hipaisee hieman kaikkea tätä, enkä suuresti ihmettelisi, jos julkaisisin sen molemmissa blogeissani. Sellaista on joskus tapahtunut ja tulee ehkä tapahtumaan tulevaisuudessakin.

Seurasin illalla dokumenttia pakolaisten matkasta EU:n alueelle ja Suomeen. Taas minä tulin vihaiseksi, kun ajattelin suomalaisten suhtautumista näihin kohtalon kolhimiin ihmisiin. En todellakaan voi olla ylpeä siitä, että olen joskus ollut jopa perussuomalaisen puolueen jäsen, siitäkään huolimatta, että puolueella on joskus olljt jopa järkeviä ajatuksia. Samanaikaisesti kun rasistisuus ja nihkeä suhtautuminen pakolaisiin on lisääntynyt, ovat järkevät ajatukset joko kokonaan hävinneet tai ainakin jääneet pimentoon. Se, että puolue on nyt hallituksessa, ei ainakaan kokonaan selitä kannatuksen laskua ja jäsenien katoamista. Tunnen kymmeniä puolueesta eronneita, joilla on ollut tuo sama syy kuin minullakin. Puolueen suvaitseva suhtautuminen rasismiin ja veljeily rasistiseksi katsottavien järjestöjen kanssa. Myös monet kansanedustajat ovat avoimesti rasisteja, joten ei liene ihme, että kunnon ihmiset alkavat karttaa puoluetta. 

Syyrialaisia pakolaislapsia Zahlessa, Bekaan laaksossa, Libanonissa tammikuussa 2015. Kuvakaappaus: yle.fi

On selvää, että seuraavissa vaaleissa perussuomalaisten edustajamäärä putoaa alle puoleen. Varmaa on, että kukaan oikeasti humaani ja isänmaallinen ihminen ei pysty äänestämään tätä porukkaa. Tosin on luultavaa, että lähes kaikki rasistisesti ajattelevat asettuvat puolueen taakse, mutta ei se sittenkään kovin pitkälle kanna. Jussin Halla-ahon ilmoitus kotimaan politiikkaan palaamisesta vahvistaa minun käsitystäni siitä, että ”persut” eivät enää ajattelekaan olevansa poliittisesti uskottava puolue, vaan pyrkii pääsääntöisesti pelastamaan edes muutaman paikan näihin julkirasisteihin turvautumalla.

Suomen maahanmuuttopolitiikka on jostain aika syvältä ilman ”persujakin”. Kun seurasin tuota aiemmin mainitsemaani dokumenttia, täytyy myöntää, että Suomeen matkaava pakolainen osui viisasten kiveen sanoessaan: ”Suomi on Saksaa suurempi maa, mutta siellä on vain viisi miljoonaa asukasta. On se hyvä, että me mennään sinne, niin autetaan ainakin vähän tätä maata.” Tuo pakolainen oli enemmän suomenmielinen kuin nuo rasistiset ”persut”. Toki ajatus suomaisten tavasta ottaa nämä uudet kansalaisemme vastaan sai hieman kylmät väreet nousemaan iholleni.

Kovin on ruusuiset luulot pakolaisilla suomalaisten hyvästä tahdosta. Turvapaikkapäätöksissä ei pitäisi edes yrittää arvailla sitä, voidaanko joku palauttaa lähtömaahansa turvallisesti. Tosiasiassa me emme voi sitä tietää... itseensä kohdistuvan turvallisuusuhkan tietää vain ihminen itse. Sen sijaan meidän tulisi tarkistaa henkilön taustat ja se, voidaanko hänet turvallisesti hyväksyä maamme asukkaaksi ja ettei hänellä ole mitään rikollista taustaa. Kyllä minä tässä suhteessa luotan suomalaisiin viranomaisiin.

On luultavaa, että perusluonteeltaan suomalaiset ovat kaikkea vierasta vastaan ja pieni populistiryhmä on onnistunut käyttämään tätä hyväkseen suosiota metsästäessään. Pitkällä tähtäyksellä rasistisuus on kuitenkin vahingoksi tälle kansalle, sillä paitsi että vaikeuttaa tuon kansanosan kotoutumista, niin se saattaa olla haitallista monella muullakin tavoin. Jos ajattelemme poliittisia päätöksentekijöitämme, niin kaikkein vähiten on ollut hyötyä juuri niistä, jotka ovat ”ansainneet” paikkansa jonkin asian vastustamisella. Jos jotakin pitää vastustaa, niin vastustekoon vaikkapa rasismia.

Kantasuomalaisen maahanmuuttovastaisuus ilmeni jo sotiemme jälkeen, kun tänne tulimme me, Karjalan pakolaiset, sekä myös evakuoitu väestö. Pakolaisten sijoittuminen oli jo silloin aika vaikeaa, vaikka me kyllä myöhemmin paikkamme ansaitsimme. Näin tulevat varmasti tekemään myös nykyiset pakolaiset.

Tuskinpa nykyistä pakolaistilannetta voidaan lakaista maton alle julistamalla, että heitä ei ole koskaan ollutkaan. Kyllä nykypakolaiset ovat aivan yhtä todellisia kuin olivat aikoinaan Karjalan pakolaiset, joiden olemassaolon koettavat jotkut sodan jälkeen syntyneet kiistää.

Vai ei ollut pakolaisia

En tiedä, mitä hävettävää on sanassa pakolainen, mutta nyt sodan jälkeen syntyneet sukupolvet pyrkivät kiivaasti väittämään, että Karjalasta ei tullut pakolaisia. Totta maar tuli. Tuli monta kertaa enemmän kun tuo isojen urheilukilpailujen yleisömääräinen porukka, joka nyt on tullut sodan jaloista Lähi-Idästä ja Afrikasta. Pakolainen olen minäkin, vaikka todella pieni olin venäläisten suurhyökkäyksen aikoihin. Synnyin nimittäin samana päivänä ja jouduimme pakenemaan 18.06.1944. Olin siis noin viikon ikäinen ja tietoni ovat siis toisen käden tietoja. Ne ovat kuitenkin erittäin luotettavista lähteistä peräisin. Jatkosodan ratkaisevia vaiheita käytiin juuri noina kriittisinä aikoina, kun Pitkärannastakin tuli venäjänkielinen. Samoihin aikoihin murtui myös Viipuri, josta toki osa kansasta oli jo evakuoitu, mutta monet eivät halunneet jättää kotiaan, vaan sinnittelivät viimeiseen asti, kunnes yksinkertaisesti oli pakko paeta. 20.06. Viipuri murtui alle viidessä tunnissa, eikä enää minkäänlaisiin evakuointitoimiin ollut kunnolla aikaa. Suurin osa sinne jääneestä väestöstä pakeni miten parhaiten pääsi. 

  

Kun nyt, ehkä syntyperästäni johtuen, olen kiinnostunut sotahistoriastamme ja todennut nuo asiat todeksi, pidän melkeinpä pakolaisiamme loukkaavina väitteitä, että heitä ei ollut olemassakaan. Niin kauan kuin henkeni pihisee, tulen kertomaan tuon totuuden Suomen kansalle. On silkkaa hulluutta kuvitella, että koko tuo puolimiljoonainen joukko onnistuttiin taitavasti evakuoimaan neuvostojoukkojen alta. Osa kyllä evakuoitiin, mutta osa pakeni. Karjalan siirtolaisissa on suurin osa toki evakkoja, mutta myös hyvin iso joukko pakolaisia.

Jos tuo väite, että noita 30 - 50 tuhatta karjalan pakolaista ei ole edes olemassa, niin mitä me sitten huolehdimme samansuuruisesta joukosta ulkomaalaisia. Yhdenmukaisuuden vuoksi voidaan kai todeta, että ei heitäkään ole olemassa.

Olen tutkinut sota-arkistoja sekä lukenut muutamia pakolaisten kirjoittamia kirjoja, eikä niistä voi tulla kuin yhteen tulokseen: Karjalan pakolaiset ovat totta, eikä se suinkaan vähennä yhteiskunnan tekemisten arvoa.

Olen pitänyt tätä asiaa esillä kahdesta syystä. Ensinnäkin tuo tosiasioiden vääristely, johon ovat syyllistyneet monet Karjalan liiton johtohenkilötkin. Toiseksi rasistiset väittämät, joiden mukaan nykyiset pakolaiset ovat lähinnä sotilaskarkureihin rinnastettavia raukkoja. No eivät ole, he pakenevat henkensä edestä edes tietämättäm kuka on vihollinen.

Jos suomalaisiin pakolaisiin ynnättäisiin myös sotilaskarkurit, kasvaisi määrä tuhansilla. Eivät todellakaan kaikki suomalaiset olleet rasistien ylistämiä sankareita.

Taas ensi kesänä käyn Pitkärannassa - jos viisumin saan – katsomassa, vieläkö tykin piiput on suunnattu Suomeen. 

Evakot ja pakolaiset

Sotiemme jälkeinen sukupolvi elää sen harhakäsityksen vallassa, että ei karjalaisilla mitään hätää ollut, vaikka puna-armeija aloitti suurhyökkäyksen 9. kesäkuuta 1944.  Jopa muutamat Karjalan liiton johtohenkilöt ovat pyrkineet kertomaan, että ei Suomessa tuolloin ollut pakolaisia. Tuskinpa minäkään voin kokemuksesta puhua, kun synnyin tuona mainittuna päivänä ja olin melko pieni nyytti, kun Kanta-Suomeen tultiin. Pääsinhän minä tänne nykyisen rajan taakse äitini sylissä sotilasajoneuvon kyydissä. Ei se kuitenkaan mikään evakkomatka olut, vaan ilmiselvä pakomatka, joka alkoi vasta 18.06., kun olot alkoivat käymään liian kuumiksi. Jauhaavatkohan nuo Karjalan liiton ihmiset vielä niitä vanhoja valvontakomission mantroja, joita aikanaan pyrittiin vakuuttelemaan? 

Olen useaan kertaan pyrkinyt kertomaan, että sotatoimialueilta tänne Kanta-Suomeen tuli kahdenlaisia ihmisiä. Oli niitä, jotka oli lähes rauhanomaisissa oloissa onnistuttu evakuoimaan ennen suurempaa kalabaliikkia. Oli kuitenkin myös niitä, jotka eivät voineet tai eivät halunneet lähteä noihin evakkokärryihin. Kuten kerroin, minä synnyin samana päivänä, kun Neuvostoliitto aloitti massiivisen suurhyökkäyksen. Mitä se mahtoi äidilleni tarkoittaa? Varmasti jokainen synnyttänyt äiti voi osaltaan miettiä, miltä tuntuisi lähteä synnytysvuoteelta pakomatkalle. Todellinen kiire tulikin vasta viikkoa myöhemmin, kun Pitkärannassakin puhuttiin jo venäjää. Kyse ei ollut evakuoinnista, vaan pakomatkasta. Paniikinomaisia pakoja tapahtui myös ainakin Viipurissa ja pitkin pitkää itärajaa. Pakolaisia oli tuhansia.

Evakuointi koski isompia kyliä ja taajamia, joiden oletettiin olevan vaarassa ja jotka lopulta myös olivatkin taistelutantereina. Useimmat täällä asuvat siviilit olivat lopulta evakkoja, mutta myös näissä paikoissa oli jääräpäitä, joista sitten tuli aitoja pakolaisia.

   

Kuvakaappaus: http://rescordis.puheenvuoro.uusisuomi.fi/202336-suomineidon-piirakan-eheytys-alueellinen-kokonaiseksipalautus

Kun puhun Kajalan siirtolaisista, on olemassa myös kolmas ryhmä. Tämä ryhmä muodostuu niistä ihmisistä, jotka menettivät kotinsa ”munattomien” rajaneuvottelijoiden takia. En voi tuntea Stalinin ajatuksia, mutta olettaa sopii, että rauhanneuvottelujen alettua hän heitti kokeeksi pallon, joka koski kohtuuttomia maa-alueiden luovutuksia. Tähän palloon suomalaiset rajaneuvottelijat tarttuivat, vaikka tiedossa oli, että Neuvostoliitto tarvitsi Suomen rintamalta miehiä tärkeimpiin kohteisiin. Ei siis ollut aihetta olettaa, että puna-armeija olisi aloittanut uuden sodan, vaikka noihin ”koviin” rauhanehtoihin ei olisi suostuttukaan. Suuri joukko karjalaisia menetti kotinsa noiden rauhanehtojen seurauksena, vaikka he eivät koskaan asuneet sotatoimialueella eikä Neuvostoliiton armeija myöskään onnistunut valtaamaan noita alueita. Osa näistä ihmisistä ehkä evakuoitiin, mutta osa vain yksinkertaisesti muutti uuden rajan toiselle puolelle.  Kaikki kunnia myös näille siirtolaisille, mutta on toki kuitenkin eri asia paeta sotaa kuin muuttaa kodista, joka on menetetty joidenkin neuvottelujen seurauksena.

Tuskinpa suurempaa kalabaliikkia olisi syntynyt siitäkään, jos hotelli Tornissa istunut valvontakomissio olisi passitettu poliisivoimin kotiaan ja kerrottu heille, että nyt on sota päättynyt ja he ovat vieraalla maalla. Luultavaa on, että tuokin temppu olisi onnistunut, mutta toisaalta ymmärrän päättäjiä. Sota oli julma ja verinen. Ryssän pelko oli syvässä, eikä mihinkään oikein osattu luottaa. Minun järkeni kertoo, että liian kevyin eväin luovutettiin Neuvostoliitolle se, mihin se ei asein pystynyt, mutta minun järkeni ei silloin ollutkaan käytössä.

Sodan jälkeisen ajan on Suomi selvinnyt diplomatian avulla, mutta kyllä siinäkin pitää kohtuus säilyttää. Ehkä hieman omavaltainen Urho Kekkonen oli silloin mies paikallaan, vaikka ehkä ei kaikkia hänenkään toilailuja nykyaikana voida hyväksyä.