Maailman rannan maalari

Kun paljon liikkuu, niin paljon kokee ja kun paljon kokee, kokee myös paljon sellaista,  jota ei kehtaa edes keroa. Tarinat tuntuvat niin uskomattomilta, että jos ihan totuuden kertoisi, niin saisi valehtelijan maineen. Koetan tässä nyt kuitenkin hieman kuvailla niitä tapauksia ja tuntoja, joita olen pitkähkön elämäni aikana saanut kokea. Uskokaa tai olkaa uskomatta, mutta muistakaa, että olen totuutta hieman laimentanut ihan vain säästääkseni lukijaa isommilta järkytyksiltä.

  

Ensimmäisten elinvuosieni muistikuvat ovat luonnollisesti hieman hataria, ja olenkin joutunut turvautumaan kerrottuihin tarinoihin ja virallisiin asiakirjoihin. Asiakirjat kertovat, että olen syntynyt 09.06.1944 Impilahden pitäjässä Pitkärannan taajamassa. Toisenlaiset asiakirjat kertovat, että Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksensä samana päivänä. Ei se varmaa ole, säikähtivätkö syntymääni, mutta sen verran kova oli ”ryssän” painostus, että pakoon oli lähdettävä viikon päästä. Sanovat, että pakomme jälkeisenä päivänä Pitkärannassakin puhuttiin jo venäjää. Pakomatka se oli, sanokoon kuka mitä tahansa, mutta en ala väittelemään, kun en mitään muistakaan. Vilttiin käärittynä sotilasajoneuvon kyydissä päästiin Sortavalaan ja sieltä jatkettiin sitten junalla ja ihan loppumatka jotenkin vaan. Juna kun ei ajanut ihan perille, sillä Elisenvaaran asemaa pommitettiin, eikä siis voitu ajaa asemalle. 

 

Oikeasti en tiedä, miten loppumatka tultiin, enkä äidiltänikään voi kysyä, kun hänenkin elämänsä on jo päättynyt, eikä tullut ajoissa haastateltua niin kuin olisi pitänyt, jotta oikeata tietoa olisi jälkipolville jäänyt.

Sen tiedän, että tuon pakomatkan jälkeen asuimme useilla paikkakunnilla täällä Kanta-Suomessa. Ainakin kaksi paikkaa on mieleeni jäänyt. Toinen oli Kemin Veitsiluoto ja toinen Suolahti. Molemmat yhä vielä noilla nimilläkin olemassa, ja toki molemmilla paikkakunnilla olen vieraillut ihan vaan uteliaisuuttani.

Varsinainen elämäntarinani - jos niin voi sanoa - alkaa Vaajakoskelta Jyväskylän maalaiskunnasta, josta ensimmäiset ihan omat muistikuvat alkavat hahmottua. Sota oli loppunut, ja isä oli palannut sodasta kahdesti haavoittuneena. Ainakin osittain noiden vammojen seurauksena hän siten kuolikin ennen kuin minä ennätin täyttää edes ensimmäisen vuosikymmeneni. Isä oli kova kalamies, ja minäkin sain elinikäisen rokotuksen kalastusta vastaan, kun olin jo lapsena saanut olla isän soutumiehenä kalareissuilla, ja monena yönä nukuin veneen kokassa isän sadeviitta peittonani.

Jääkaappi on näitä nykyajan keksintöjä, joita ehkä oli jo sotien jälkeenkin, mutta myös purulla peitettyjä jäitä käytettiin kellareiden jäähdyttämiseen ja ruuan säilyttämiseen. Isoja jäälohkareita nostettiin järvestä, ja tietysti seurauksena oli jättimäinen avanto. Vuosilukua en muista, mutta silloin asuttiin SOK:n ”parakissa” Varaslahden rannalla. Tuo Varaslahti on yksi niistä paikoista, joista miehet nostivat jäitä, ja siellä myös oli elämäni jo toista kertaa katkolla. Jää oli silloin hyvin ohutluminen, joten siellä saattoi ajaa vaikkapa potkukelkalla. Minäkin hieman häkäpäinen päästelin suoraan tuohon jäänottoavantoon, ja kun vauhtia oli sen verran, niin eikös vain melkein keskelle. Toinen samanmoinen oli Joppe. En muista pojan sukunimeä, mutta Joppe kuitenkin, joka seisoi avannon reunalla ja huusi apua. Eihän sitä kukaan kuullut, ja minulla alkoi jo pää painua veden alle, kunnes Joppe huomasi avannon reunalle jääneen keksin, jota käytettiin jäälohkareiden nostoon. Keksillä huitaisten hän sai haan tarttumaan suojapukuni olkaan ja veti minut jäälle. Ei siis ollut minun aikani vielä lähteä täältä. En minä kuolemaa osannut pelätä, mutta sitä minä pelkäsin, että kotona oltaisiin vihaisia, kun vaatteet olivat kastuneet. Siksi pyörin kotimatkalla lumihangessa, että eivät ainakaan heti huomaisi, että märkä olin. No huomasivathan ne. Äiti oli kyllä vähän vihainen, mutta isä kysyi vain, että missä kelkka on. Kaikki tavara oli silloin arvokasta, ja kun kerroin, että sillä avannossahan se, päätti isä vain naarata sen seuraavana päivänä ylös ja oli kai tyytyväinen, että ei poikaa tarvinnut naarata.

Minä säilyin hengissä, potkukelkka löytyi avannosta, mutta Joppe jäi ilman hengenpelastusmitalia, joka kyllä olisi hänelle kuulunut, mutta eihän sitä sellaista silloin osattu anoa. Taisin sanoa, että tämä oli jo toinen läheltä piti -tilanne. Se ensimmäinen oli tietenkin siellä Elisenvaarassa, jossa hengenpelastusmitalin olisi voinut antaa veturinkuljettajalle. Kyllä hän taisi pelastaa satoja henkiä ja olisi varmaan ansainnut marsalkan sauvan.