Me metsäpalon sytyttäjät

Kyllä se yksi niitä elämäni karmeimpia hetkiä oli, kun sytytimme kaverin kanssa metsäpalon heti kerralla oikein kunnolla.  Oli jostakin työmaalta - olisiko ollut Makkosen poikien rakennus - löydetty dynamiittinalleja oikein useampi kappale.  Kai me se tajuttiin, että olivathan ne jotenkin vaarallisia, mutta ei taidettu sittenkään oikein tajuta, kuinka vaarallisia ne todella olivat. Piti se kuitenkin kokeilla, että räjähtävätköhän ne todella.

Ensin pantiin nalli kalliolle… olettehan kuulleet sanonnan… ja sitten paiskattiin kivellä päälle. Kai siinä silloin vielä joku korkeamman voiman suojelu oli, kun nalli ei rajähtänyt, eikä paukkua siis nähty.  Nykyisin oikein selkäpiitä karmii kun tajuan, mitä oikeasti olisi voinut tapahtua. Enkös vain minä tekniikan ihmelapsena tajunnut, että nämähän ovat sellaisia tulilangalla räjäytettäviä nalleja, ne siis räjähtävät tulessa. Niin mentiin kotoa pihistämään tulitikkulaatikko ja sitten tiheään, mutta rutikuivaan metsään, josta löydettiin sopivan tasainen paikka nuotiota varten.

Kaikki jäljellä olevat nallit, ehkä puolisen tusinaa, heitettiin sitten kerralla nuotioon. Kai se suojelusenkelikin oli jo kyllästynyt meidän koltiaisten pelleilyyn, sillä nyt sitten räjähti todella kunnolla. Onneksi olimme onnistuneet maastoutumaan muutaman metrin päähän eikä meille käynyt mitenkään, mutta nuotio ja siinä olevat palavat puut lentelivät kymmenien metrien päähän ja sytyttivät kuivan aluskasvillisuuden tuleen.  Tuli oli hetkessä niin laajalla alueella, että tajusimme, että nyt ei auta muu kuin pelastaa itsemme. Eihän se niin helpolta tuntunutkaan, sillä ihan varmoja oltiin siitä, että ainakin joku tietää, että mehän sen tulipalon sytytimme.  Kauhua lisäsi se, että vajaan kilometrin juoksun jälkeen paloautot tulivat vastaan pillit ulvoen, ja viimeistään nyt olimme varmoja, että tästä tulisi pitkä linnatuomio. 

Jatkettiin sitten vain juoksemista, vaikka emme edes tienneet, minne olisimme juosseet.  Vaajakoskella, ehkä jossakin naulatehtaan paikkeilla, tajusimme, että ei tässä ole mitään paikkaa minne mennä.  Päätettiin sitten palata kotiin, mutta myös se päätettiin, että ei tunnusteta kuin vasta kysyttäessä.  No ei ole vieläkään kysytty, ja vissiin palomiehet saivat tulenkin sammumaan. Rikon nyt kuitenkin tuon päätöksen tunnustamalla, että minä se olin, jos joku vielä sattuu moisen kokon muistamaan. Oletettavaa on, että useimmat sen ajan ihmiset ovat jo päässeet autuaammille maille, joita ei kukaan polta.  Tapauksesta on sentään kulunut jo 60 vuotta.

Aina ei meillä koltiaisilla päätä paleltanut muutenkaan, sillä pienet tapaturmat olivat tosi pieniä verrattuna, siihen mitä olisi voinut sattua - ja joskus sattuikin.  Kuolemakaan ei aivan harvinainen vieras ollut, mutta en nyt halua kertoa toisten kuolemista, vaikka joskus joku osui hyvinkin läheiseen ihmiseen.  Puolenkymmentä kuolemantapausta tulee heti mieleeni ja vähän vieraammat päälle. 

Eräs hurjimmista leikeistä ei juurikaan vaikuta vesipuistojen vesiliukumäkeä kummemmalta, mutta todellisuudessa oli tosi vaarallinen.  Se oli Vaajakosken voimalaitoksen tukkiränni, josta laskettiin uimasillamme aina, kun tukkeja ei tullut ja voimalaitoksen päivystäjän silmä vältti.  Koskessa, tukkirännin loppupäässä, kellui pää ylöspäin melkein aina uppotukkeja, jotka olivat jo sen verran pinnan alla, että niitä ei nähty.  Sellaiseen olisi tarvinnut vain kerran osua ja viimeinen lasku olisi laskettu.

Jos näitä ”hullun leikkejä” tässä vielä luettelen, niin eiköhän tähän ryhmään voi lisätä myös mäkihyppyharrastukseni alkuajat. Hypittiin Vaajakosken hyppyrimäestä, jossa me kolme, luultavasti ainoat tämän ikäluokan harrastajat koko kylässä, saimme päähämme korottaa tösää, joksi hyppyriä sanottiin… sen verran, että se heitti kunnolla.  Vaajakosken mäen mäkiennätys oli muistaakseni jotain 25 m. Kun tösää oli korotettu kunnolla, oli mäkiennätys lasten leikkiä - ihan kirjaimellisestikin.  Leikki loppui kuitenkin lyhyeen, kun Vaajakosken ainoa mäkimies Veikko Lirkki tuli paikalle ja piti tulikivenkatkuisen puhuttelun ja lopetti nuo hengenvaaralliset hypyt, jotka päätyivät joskus jäälle. 

Eihän se enää miltään tuntunut noiden 25 – 26 metristen lentojen jälkeen lasketella vain 10 – 15 metrin siivuja.  Siitä kai se syttyi ajatus laskea Jyväskylän suuresta mäestä, josta jo kerroin.