Tässä nyt ihan aluksi asia, josta olen jankuttanut pienen elämäni, aina siitä asti kun tulin tuntemaan totuuden omasta syntyperästäni ja lukuisien muidenkin Karjalan pakolaisten kohtalosta.
Suomalaisia pakolaisia
Luotu:
3.10.2008 14:38
- Kuva: Suomen valokuvataiteen museo / Uuden Suomen kokoelma
Sibelius-Akatemian tiloihin sijoitetut Karjalan evakot seurustelevat elokuvaesityksen väliajalla.
Äärimmäisenä vasemmalla siirtoväkijoukon johtaja, maanviljelijä Heikki Saaristo Kaukolasta.
Pakolaiset ovat maailmanpolitiikassa suuri ongelma -- ja suuri murhenäytelmä. Myös Suomella oli toisessa maailmansodassa valtava pakolaisongelma, vaikka hienostellen puhuttiinkin siirtoväestä tai evakuoiduista eli evakoista.
Ongelma
ratkaistiin kansainvälisesti vertaillen ainutlaatuisen hyvin. Päättäväisyydestä
ja neuvokkuudesta kertoivat jo Uuden Suomen valokuvat välirauhan ajalta.
Monta
vaihetta pakenemisessa
Osa
pakolaisista oli evakuoitu jo ennen talvisotaa Moskovan neuvottelujen aikana.
Sisäministeri Urho Kekkonen salli tosin monien palata koteihinsa juuri ennen
Stalinin hyökkäystä. He joutuivat usein pakenemaan puna-armeijaa päätä pahkaa
-- tai joutuivat hyökkääjien valtaan ja vangeiksi mm. Kainuussa ja Hyrsylän mutkassa
Laatokan Karjalassa.
Monet
joutuivat pakenemaan talvisodan kestäessä rintamien siirtyessä. Mukaan
saatettiin tällöinkin ottaa usein vain se, mitä jaksettiin kantaa -- jos
sitäkään ehdittiin siepata mukaan.
Niinpä
Viipuri tyhjennettiin lopullisesti siviileistä helmikuun puolivälin jälkeen,
Mannerheim-linjan murruttua. Muun muassa myöhempi kansanedustaja Eeno Pusa
(sd.) perheineen tuli tällöin omilla reillään Viipurin liepeiltä Espoon
Leppävaaraan saakka. Kuva-albumit ja muut perhekalleudet voitiin sentään
pelastaa.
Kiireinen
evakuointi
Suuri osa
siirtoväestä pakeni vasta Moskovan rauhan solmimisen 13.3.1940 jälkeen.
Silloinhan Suomi luovutti laajoja alueita, joita lähellekään hyökkääjä ei ollut
päässyt. Poistumiseen oli aikaa vain muutama päivä eikä kuljetusvälineitäkään
ollut paljon. Kaikkiaan siirtoväkeä oli kymmenesosa Suomen asukkaista eli
400.000 henkeä.
Autoja
saapui siirtoväkeä ja sen omaisuutta kuljettamaan Ruotsista saakka. Rautatiet
asettivat tietenkin kaiken mahdollisen kaluston käyttöön. Tavarat tyhjennettiin
usein heti raja-asemalla hankeen, jotta kuljetuskalusto pääsisi uudelle
hakumatkalle.
Moni joutui
kuitenkin lähtemään omalla reellään, kävellen tai hiihtäen -- ehkä potkukelkkaa
samalla työntäen. Karja tuotiin usein kävellyttämällä talvisäässä, mikä johti
sairastumisiin ja pakkoteurastuksiin. Paljon saatiin tuotua, mutta paljon
enemmän jouduttiin jättämään.
Lähtö ei
toki pakollinen ...
Pakeneminen
ei ollut toki pakollista. Silti vain muutama karjalainen jäi ikiaikaiselle
kotiseudulleen sopeutumaan sen uusiin valtiaisiin. Oli toki juristeja, jotka
huomauttivat, että pako oli vapaaehtoista, joten siirtoväelle ei lain mukaan
olisi pitänyt maksaa mitään korvauksia. Ajattelutapa periytyi kuitenkin
1700-luvun siisteistä kabinettisodista -- ajalta ennen kansallisvaltioiden
syntyä.
Siirtoväki
majoitettiin, minne vain voitiin -- enimmäkseen muiden koteihin. Varsinaisia
pakolaisleirejä ei Suomeen koskaan perustettu. US:n kuvaaja kävi 27.3.
ikuistamassa paria sataa evakkoa Sibelius-Akatemian luokkahuoneissa, joissa he
odottivat pysyvämpää sijoituspaikkaa. Lohdukkeeksi esitettiin juhlasalissa
Viipuri-aiheinen elokuva ja tarjottiin lämmintä juomaa. Sen seassa oli vielä
aitoa kahvia.
Siirtoväen
karjaa lypsettiin jopa Ruskeasuon ratsastushalleilla, jotka oli rakennettu
kesän 1940 olympiakisoja varten. "Navettana" olivat alkuun junavaunut
Pasilan ratapihalla.
Pika-asutukseen
vauhdikkaasti
Suomessa
alettiin pian puhua "välirauhasta"; moni arveli, ettei uusi raja jää pysyväksi.
Silti siirtoväen pysyvää asuttamista ryhdyttiin heti suunnittelemaan. Evakot
perustivat tällöin etujaan ajamaan Karjalan Liiton, jonka hallintoon kaikki
keskeiset puolueet osallistuivat. Presidentti Kyösti Kallio otti 21.4. vastaan
siirtoväen edustajat.
Pakolaisten
pääosa oli maatalousväkeä, joten ensisijaista oli hankkia siirtoväelle maata.
Ripeässä tahdissa säädettiin pika-asutuslaki, josta toki kiisteltiin paljon.
Sen toimeenpanokin aloitettiin, mutta jatkosodan syttyminen kesäkuussa 1941
muutti tilanteen. Pakolaisten sijoittamiseen jouduttiin palaamaan uudelleen
syksyllä 1944. Silloin päädyttiin osin uusiin ratkaisuihin.
Kyllä minä muistan, kun
äitini varoitti puhumasta ”ohi suun” sanoen myös, että ”seinilläkin on korvat”.
Illalla vedettiin sitten pimennysverhot ikkunoiden eteen ja saatiin ikään kuin
näennäinen turva. Eihän meillä Vaajakoskella, sodan jälkeen, mitään hätää
ollut, mutta kai se viimehetken pako Pitkärannasta oli jälkensä vanhempiini
jättänyt.
Isä ei niinkään pelännyt,
mutta erilaiset jäljet häneenkin oli jäänyt. Se pelko oli kai käytetty jo
siellä jossakin, mistä nykypolvet eivät oikeastaan mitään tiedä. Saattavat jopa
vähätellä asioita väittämällä, että ei Karjalasta pakolaisia tullut. He ovat
todella pahasti väärässä… kyllä meitä tuli.
Ryssän pelko on viisauden
alku, mutta ei kai meidän enää tarvitse pelätä. Jos nyt ihan oikein olen asian
ymmärtänyt, niin valtiota, jota vastaan sodimme, ei enää ole olemassa. Ryssän
peloksi minä nimittäin olen tuon pakolaisten statuksen väärentelyn tulkinnut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti