Sä niemi Pohjois-Päijänteen

Päijänteen vedet hallitsivat suuren osan elämääni, niin kuin vedet ovat hallinneet kautta aikojen.  Edellisessä luvussa kerroinkin, kuinka olin vähällä hukkua Varaslahteen.  Jos nyt en sanoisi, että se on osa Päijännettä, niin kyllä sillä ainakin suorat yhteydet on.

En jaksa muistaa, kuinka kauan asuttiin niissä parakeissa Varaslahden rantamilla, mutta koulua en siellä aloittanut.  Silti herätin kateutta sillä, että osasin lukea jo ennen kouluikää. Muistan hyvin, kuinka istuttiin kylän lasten kanssa meidän rappusilla ja luin heille kirjoja. Se oli kuitenkin kyky, joka herätti myös kateutta, sillä kun joku suuttui jostakin syystä, niin sain heti kuulla olevani ”ryssän lapsi”.  En edes ymmärtänyt, mistä moinen nimitys johtui, mutta nyt käsitän sen johtuneen pakolaistaustastani,  jota vanhemmat luultavasti olivat riepotelleet kotonaan. Toki me aitoja suomalasia oltiin, mutta ehkä lukutaito herätti kateutta, joka sitten purkautui nimittelynä.  Luultavasti sitä pidettiin ominaisuutena, joka kuului vain koululaisille ja oli ikään kuin pröystäilyä niin nuorelta. En edes tiedä, miten olin tuon taidon hankkinut, sillä minä pidin sitä tuiki luonnollisena, mutta taisin olla sen parakkikylän ainut ”ihmelapsi”.  Hieman samanlaista käyttäytymistä sain osakseni muuttaessani Kalajoelle, jossa tietyssä ryhmässä olin jotenkin saavuttamattoman ylivertainen, ja se herätti suorastaan lapsellisia reaktioita joissakin samaan ryhmään leimautuvissa ihmisissä.

   Haapaniemi. Kuvakaappaus: www.paramotor.fi

Varaslahdella asuessamme isä rakensi omaa ”mökkiä” Haapaniemeen, joka oli nimensä mukaisesti niemi Päijänteessä. En muista mikä oli syynä, että välillä asuimme pien hetken myös Sammallahdessa, mutta jos oikein tajuan, niin se liittyi johonkin väliaikaisjärjestelyyn. Rakennus jossa asuimme, oli teollisuusalueella, jossa sijaitsi saha ja mylly. Sahan edessä oli myös Päijänteeseen kuuluva pikkuinen lahti, joka yleensä oli täynnä sahattavia tukkeja.  Tästä ajasta on mieleeni jäänyt vain ns. ”sumajuoksut”, kun juostiin tukkien päällä karkuun uiton miehiä, jotka tietenkin meidän parhaaksi koettivat häätää meitä pois vaarallisista leikeistä.  Eiväthän he meitä kiinni saaneet, kun tukit kannattivat meitä koltiaisia huomattavasti paremmin kuin raavaita miehiä.

 Vaajakoski 1960

Meidän mökki valmistui suunnilleen samoihin aikoihin kun minä menin kouluun, joten sen on täytynyt olla joskus 1951 – 1952.  Sisareni Leila syntyi vuonna 1952, ja silloin asuttiin jo omassa mökissä.  Leila ei siis ollut karjalainen, ja muistan joskus kiusoitelleeni häntä siitä, että hän on tuota ilkeää keskisuomalaista heimoa.  Oikeasti Leila oli ihana sisko. 

 

Pääsääntöisesti isä oli ollut vieraan palveluksessa jonkinlaisena rakennustöiden valvojana aina noihin päiviin asti, mutta ihan tuon vuosikymmenen alussa hän perusti oman sementtivalimon, jonka historiasta kuulin pätkiä vasta aikuisena ollessani valimon työnjohtajalta,  joka samalla muisteli isääni.  Eräs tämän miehen lauseista soi mielessäni yhä vielä, vaikka turha kai tässä on menneitä kaivella.  Asianosaiset ovat kaikki jo kuolleet ja mahdolliset rikokset ovat vanhentuneet jo vuosikymmeniä sitten, mutta kuitenkin.  Isälläni oli kaksi liikekaveria, joiden nimiä en nyt halua mainita.  Tuo työnjohtajan mainitsema lause oli: ”Kyllä nuo miehet varastivat teiltä paljon silloin, kun isäsi kuoli.”  Kyllä hän kertoi myös aika tarkoin mitä tapahtui, mutta kuten sanoin, annetaan asioiden levätä haudassa kaikkien vainajien kanssa.  Tottahan nuo kertomukset hetken koskettivat, sillä isällä oli yli 50% osakkeista ja käytännössä se tarkoitti sitä, että isän kuoleman jälkeen määräysvalta yhtiössä olisi pitänyt jäädä perikunnalle. Ehkäpä sekin meni kuitenkin parhain päin, sillä ainakaan minä en ole mikään liikemies, ja kaipa me kaikki veljekset ollaan menestytty ihan kohtuullisesti.  Minäkin, vaikka olinkin perheen musta lammas. Sisareni Leila on jo kuollut, joten hyvin hänenkin asiansa ovat.

Jatkuvasta veden äärellä elämisestä oli sekä hyötyä että haittaa.  Vedestä tuli elementti,  johon totuttiin, ja ihan oikeasti en edes muista, milloin opin uimaan. Jotenkin tuntuu, että olen aina osannut uida ja lukea, mutta silti tuo kolmas kuolemaa liippaava tilanne tapahtui juuri Haapaniemessä ja tietysti taas vedessä.

Siihen aikaan haettiin ns. tinkimaitoa taloista. Meidän maitotinki oli talossa, joka sijaitsi saaressa, jonne oli kyllä tehty maavallin avulla tie, mutta se kiersi hieman, ja talvisin oikaisin yleensä lahden poikki, koska matka lyheni huomattavasti. Maidon haku oli minun tehtäväni, eikä siitä sopinut kieltäytyä.  Niihin aikoihin olin myös aloittanut jalkapalloharrastukseni,  ja harjoitukset olivat pari kertaa viikossa.  Joskus sattui niin, että maidon haku hieman viivästyi ja alkoi tulla kiire harjoituksiin.  Olin jo kauan kevättalvesta kiertänyt tien kautta, sillä jään kestävyyttä yleisesti epäiltiin.  Kyllä vanhempia uskoin, mutta kun kiire oli, päätin, että kestää se vielä minut ja vielä tämän kerran.  Niinpä sitten oikaisin sohjoisen jään poikki ja pääsinkin… melkein toiselle rannalle.  Sitten jää petti allani. Yritin nousta jäälle, mutta aina vaan se murtui.  Tietysti huusin myös apua, mutta kai ääneni vedessä oli niin heikko, että ei sitä siihen aikaan kukaan ollut kuuntelemassa.  Lopulta väsyin, annoin periksi ja päätin hukkua.  Ei ollut vieläkään minun aikani tullut.  Kun annoin itsen vajota, jalat tapasivat pohjan. Olin päässyt jo niin lähelle rantaa, että pystyin jäätä rikkoen kahlaamaan rantaan.  Nopeasti vain maito hakemaan märissä vaatteissa, sitten kotia, kuivaa ylle ja vain hieman myöhästyneenä harjoituksiin.

”Hyvä tekosyy”, sanoi valmentaja - ja voi että kun minua kismitti.   

 

Maailman rannan maalari

Kun paljon liikkuu, niin paljon kokee ja kun paljon kokee, kokee myös paljon sellaista,  jota ei kehtaa edes keroa. Tarinat tuntuvat niin uskomattomilta, että jos ihan totuuden kertoisi, niin saisi valehtelijan maineen. Koetan tässä nyt kuitenkin hieman kuvailla niitä tapauksia ja tuntoja, joita olen pitkähkön elämäni aikana saanut kokea. Uskokaa tai olkaa uskomatta, mutta muistakaa, että olen totuutta hieman laimentanut ihan vain säästääkseni lukijaa isommilta järkytyksiltä.

  

Ensimmäisten elinvuosieni muistikuvat ovat luonnollisesti hieman hataria, ja olenkin joutunut turvautumaan kerrottuihin tarinoihin ja virallisiin asiakirjoihin. Asiakirjat kertovat, että olen syntynyt 09.06.1944 Impilahden pitäjässä Pitkärannan taajamassa. Toisenlaiset asiakirjat kertovat, että Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksensä samana päivänä. Ei se varmaa ole, säikähtivätkö syntymääni, mutta sen verran kova oli ”ryssän” painostus, että pakoon oli lähdettävä viikon päästä. Sanovat, että pakomme jälkeisenä päivänä Pitkärannassakin puhuttiin jo venäjää. Pakomatka se oli, sanokoon kuka mitä tahansa, mutta en ala väittelemään, kun en mitään muistakaan. Vilttiin käärittynä sotilasajoneuvon kyydissä päästiin Sortavalaan ja sieltä jatkettiin sitten junalla ja ihan loppumatka jotenkin vaan. Juna kun ei ajanut ihan perille, sillä Elisenvaaran asemaa pommitettiin, eikä siis voitu ajaa asemalle. 

 

Oikeasti en tiedä, miten loppumatka tultiin, enkä äidiltänikään voi kysyä, kun hänenkin elämänsä on jo päättynyt, eikä tullut ajoissa haastateltua niin kuin olisi pitänyt, jotta oikeata tietoa olisi jälkipolville jäänyt.

Sen tiedän, että tuon pakomatkan jälkeen asuimme useilla paikkakunnilla täällä Kanta-Suomessa. Ainakin kaksi paikkaa on mieleeni jäänyt. Toinen oli Kemin Veitsiluoto ja toinen Suolahti. Molemmat yhä vielä noilla nimilläkin olemassa, ja toki molemmilla paikkakunnilla olen vieraillut ihan vaan uteliaisuuttani.

Varsinainen elämäntarinani - jos niin voi sanoa - alkaa Vaajakoskelta Jyväskylän maalaiskunnasta, josta ensimmäiset ihan omat muistikuvat alkavat hahmottua. Sota oli loppunut, ja isä oli palannut sodasta kahdesti haavoittuneena. Ainakin osittain noiden vammojen seurauksena hän siten kuolikin ennen kuin minä ennätin täyttää edes ensimmäisen vuosikymmeneni. Isä oli kova kalamies, ja minäkin sain elinikäisen rokotuksen kalastusta vastaan, kun olin jo lapsena saanut olla isän soutumiehenä kalareissuilla, ja monena yönä nukuin veneen kokassa isän sadeviitta peittonani.

Jääkaappi on näitä nykyajan keksintöjä, joita ehkä oli jo sotien jälkeenkin, mutta myös purulla peitettyjä jäitä käytettiin kellareiden jäähdyttämiseen ja ruuan säilyttämiseen. Isoja jäälohkareita nostettiin järvestä, ja tietysti seurauksena oli jättimäinen avanto. Vuosilukua en muista, mutta silloin asuttiin SOK:n ”parakissa” Varaslahden rannalla. Tuo Varaslahti on yksi niistä paikoista, joista miehet nostivat jäitä, ja siellä myös oli elämäni jo toista kertaa katkolla. Jää oli silloin hyvin ohutluminen, joten siellä saattoi ajaa vaikkapa potkukelkalla. Minäkin hieman häkäpäinen päästelin suoraan tuohon jäänottoavantoon, ja kun vauhtia oli sen verran, niin eikös vain melkein keskelle. Toinen samanmoinen oli Joppe. En muista pojan sukunimeä, mutta Joppe kuitenkin, joka seisoi avannon reunalla ja huusi apua. Eihän sitä kukaan kuullut, ja minulla alkoi jo pää painua veden alle, kunnes Joppe huomasi avannon reunalle jääneen keksin, jota käytettiin jäälohkareiden nostoon. Keksillä huitaisten hän sai haan tarttumaan suojapukuni olkaan ja veti minut jäälle. Ei siis ollut minun aikani vielä lähteä täältä. En minä kuolemaa osannut pelätä, mutta sitä minä pelkäsin, että kotona oltaisiin vihaisia, kun vaatteet olivat kastuneet. Siksi pyörin kotimatkalla lumihangessa, että eivät ainakaan heti huomaisi, että märkä olin. No huomasivathan ne. Äiti oli kyllä vähän vihainen, mutta isä kysyi vain, että missä kelkka on. Kaikki tavara oli silloin arvokasta, ja kun kerroin, että sillä avannossahan se, päätti isä vain naarata sen seuraavana päivänä ylös ja oli kai tyytyväinen, että ei poikaa tarvinnut naarata.

Minä säilyin hengissä, potkukelkka löytyi avannosta, mutta Joppe jäi ilman hengenpelastusmitalia, joka kyllä olisi hänelle kuulunut, mutta eihän sitä sellaista silloin osattu anoa. Taisin sanoa, että tämä oli jo toinen läheltä piti -tilanne. Se ensimmäinen oli tietenkin siellä Elisenvaarassa, jossa hengenpelastusmitalin olisi voinut antaa veturinkuljettajalle. Kyllä hän taisi pelastaa satoja henkiä ja olisi varmaan ansainnut marsalkan sauvan.

Karsitaan vähän ostoslistaa

Kun minä olen täällä Pitkärannan paronin sivulla hieman käsitellyt Suomen sotahistoriaakin, niin katsoin, että tänne sopisi hyvin ajatukseni Suomen uskottavasta puolustuksesta. Henkilökohtainen käsitykseni on, että kaikki puheet uskottavasta puolustuksesta ovat pelkää huulten pärinää.

Nykyinen sodankäynti on muuttunut sen verran koneelliseksi ja myös ohjuksin käytäväksi kahakoinniksi, että Suomen armeijan housut kastuisivat parissa päivässä ja viimeinenkin ukko olisi Siperiassa alta viikon, jos tuo ainut todellinen vihollinen Venäjä päättäisi vallaa Suomen.

 

En ole koskaan ollut vasemmistolainen tai kommunisti, mutta realisti olen aina ollut. Suomi selviytyi talvisodasta ja jopa jatkosodasta "voittajana", niin kuin olen sanonut. Voittajan siksi, että Suomen minimitavoite toteutui. Silloinkin tarvittiin hieman tuuria ja naapurien apua.

En tiedä, onko tätä apua tai tuuri nyt tarjolla, jos kahina syntyy ja tuo sotahullu keisari päättää hyökätä Suomeen, mutta puolustusvoimien kehitys on ollut sitä luokkaa, että eivät polttopullot ja panssarinyrkit enää ratkaise taisteluja.

Pelkään, että jos Venäjä tulee, niin se tulee koko laidallisella, sillä kaikille on varmasti selvää, että kyse ei olisi entisen osavaltion kurittamisesta niin kuin Ukrainassa.

Kyllä kai tämän päivän ainut turva olisi Nato, jos siihenkään voisi luottaa. Ei Nato ole velvollinen auttamaan sen enempää Suomea kuin Ruotsiakaan, jos tosipaikka tulee. Nato turvaa vain Nato-maita ja tekee yhteistyötä meidän kanssa rauhan aikana. Toki sekin on jonkinlainen pelote, mutta ei riittävä, jos Venäjän sodanjohto tekee realistisen tilannearvion.

Lienee kuitenkin totuus, että Suomen armeija ei tarvitse kymmeniä miljardeja maksavia hävittäjiä. Rauha Venäjän kanssa onnistutaan säilyttämään vain niin kuin naapurisopu yleensäkin. Ystävällisellä ja kohteliaalla käytöksellä. Se ei tarvitse nöyristelyä, mutta ei myöskään tarpeetonta uhittelua. Jos minä olisin Venäjän keisari, niin kyllä minä hieman uhitteluna pitäisin poliittisen johtomme puheet uskottavasta puolustuksesta. Olisihan se toki uskottava, jos varautuisimme Tanskan, Norjan, Viron tai Islannin hyökkäyksiin ilman Natoa, mutta Venäjää vastaan nuo lentokoneisiin upotetut rahat ovat hukkaan heitettyjä.

Olisin siis valmis karsimaan tätä konkurssin partaalla häilyvän maan ostoslistaa. Toki aloittaisin juuri noista hävittäjistä, mutta samalla kynällä pyyhkisin yli myös ilmasta-ammuttavat ohjukset.

Hieman rauhanomaisia laitteita ovat ulkomailta ostettavat tuulimyllyt, mutta lähes yhtä tarpeettomia. Ne eivät tuota energiaa edes sen vertaa, että pysyisivät pystyssä ilman veronmaksajien tukea, mutta tuhoavat ihmisten terveyttä lähes samaan tahtiin kun talvisota.

Kun nuo kansakunnan pahimmat näivettäjät saadaan pois listalta, tarvitaan hallitukseltamme hieman jämäkämpiä otteita, ja niin on maamme taas kansakunta kansakuntien joukossa.

Ei meidän tarvitse ruokkia mitään illuusioita maailman parhaasta koulujärjestelmästä, maailman vähiten korruptoituneesta maasta tai maailman parhaista kätilöistä. Minä uskon, että useimmille riittää keskinkertaisen hyvä maa. Tärkeintä on, että pystymme tulemaan toimeen omillamme emmekä syyttä suotta tee itsestämme naurettavia.

Sota ja rauha

Edellisessä blogissani kerroin sodan loppuvaiheista ja katkerista rauhan ehdoista. Olen joskus syyttänyt Suomen rauhanneuvottelijoita "munattomiksi miehiksi" ja pannut osittain heidän syykseen mittavat alueluovutukset, joita Neuvostoliitto ei siis onnistunut sotimalla saavuttamaan.

Olen sanonut, että Suomi voitti sodan.

Näinhän se menee minun päätelmien mukaan. Sotivilla osapuolilla on aina joku tavoite, jonka voittaja vain saavuttaa. Jatkosodassa Suomen tavoitteena oli säilyttää itsenäisyys, kun taas Neuvostoliiton tavoitteena oli valloittaa Suomi. Neuvostoliitto jäi aika kauaksi tavoitteestaan, mutta Suomi - joka siis voitti sodan - säilytti itsenäisyytensä.

Näin jälkeenpäin on helppo tietysti sanoa, ettei raskaisiin rauhanehtoihin olisi tarvinnut suostua, sillä tuskinpa Neuvostoliittokaan halusi jatkaa sotaa. Kun puna-armeija menetti uskonsa valloitussodan onnistumiseen, se tyytyi vain ottamaan sen, minkä sopimalla sai.

Moskovan rauhanneuvottelut. Suomen valtuuskunta: kenraali Rudolf Walden, pääministeri Antti Hackzell, kenraali Erik Heinrichs ja kenraali Oscar Enckell. SA-kuva.

Asetelma oli aivan erilainen kun talvisodan loppuvaiheessa, sillä silloinhan sekä Britannia että Ranska yllyttivät Suomea jatkamaan sotaa ja lupasivat joukkoja avuksi. Jatkosodassa Saksa oli ollut Suomen apuna, josta seurauksena oli, että länsiliittoutuneet katsoivat, että nämä talvisodan sankarit olivatkin Hitlerin kätyreitä. Kun Neuvostoliitto pakotti Suomen kääntymään myös Saksaa vastaan, joutui Suomi yksin käymään rauhanneuvotteluja ilman voimakasta taustatukea. Jopa sotia kokematon Ruotsikin painosti Suomea suostumaan rauhaan ankarista rauhanehdoista huolimatta. Näin jälkikäteen ajatellen Ruotsin ainoa motiivi oli mahdollisen sodan valuminen Suomesta Ruotsiin.

Suomi menetti jatkosodassa lähes 100.000 henkeä siviiliuhrien ja sekä kaatuneiden sotilaiden muodossa, mutta pystyi kuitenkin pysäyttämään Neuvostoliiton suurhyökkäyksen. Sotia kokematon Ruotsi ei yksinkertaisesti uskonut pystyvänsä samaan, vaan oli oletettavissa, että jos Suomi murtuu, on vain ajan kysymys, milloin Neuvostoliiton raja siirtyy sinne, missä nyt on Norjan ja Ruotsin raja. Edes se ei olisi ollut varmaa, sillä vapaa valtameri olisi ollut erittäin houkutteleva kohde.

Päätelmäni Ruotsin ja myös mahdollisesta Norjan valtauksesta ei kuitenkaan perustu mihinkään tosiasiaan, vaan kyseessä ovat todella omat päätelmäni. Oletettavaa kuitenkin on, että niin Britannia, Saksa kuin Neuvostoliittokin olivat kiinnostuneita sotateollisuuden kannalta tärkeistä Ruotsin malmikentistä.

Näitähän Ruotsi osasi erinomaisesti hyödyntää myydessään materiaalia kaikille sodan osapuolille ja siten onnistui pysymään jälleen kerran sotien ulkopuolella.

Täytyy nyt sitten tämän verran ymmärrystä osittaa "munattomille miehille", että vaikka sodan jatkumisen riski oli todella pieni, niin ehkä sitä ei sittenkään kannattanut ottaa.