Miksi Karjalan pakolaisia hävetään?

Tässä nyt ihan aluksi asia, josta olen jankuttanut pienen elämäni, aina siitä asti kun tulin tuntemaan totuuden omasta syntyperästäni ja lukuisien muidenkin Karjalan pakolaisten kohtalosta.

 Suomalaisia pakolaisia

https://www.uusisuomi.fi/artikkelit/suomalaisia-pakolaisia

Jyrki Vesikansa

Luotu: 

3.10.2008 14:38

• Kuva: Suomen valokuvataiteen museo / Uuden Suomen kokoelma

Sibelius-Akatemian tiloihin sijoitetut Karjalan evakot seurustelevat elokuvaesityksen väliajalla.
Äärimmäisenä vasemmalla siirtoväkijoukon johtaja, maanviljelijä Heikki Saaristo Kaukolasta.

Pakolaiset ovat maailmanpolitiikassa suuri ongelma -- ja suuri murhenäytelmä. Myös Suomella oli toisessa maailmansodassa valtava pakolaisongelma, vaikka hienostellen puhuttiinkin siirtoväestä tai evakuoiduista eli evakoista.

Ongelma ratkaistiin kansainvälisesti vertaillen ainutlaatuisen hyvin. Päättäväisyydestä ja neuvokkuudesta kertoivat jo Uuden Suomen valokuvat välirauhan ajalta.

Monta vaihetta pakenemisessa

Osa pakolaisista oli evakuoitu jo ennen talvisotaa Moskovan neuvottelujen aikana. Sisäministeri Urho Kekkonen salli tosin monien palata koteihinsa juuri ennen Stalinin hyökkäystä. He joutuivat usein pakenemaan puna-armeijaa päätä pahkaa -- tai joutuivat hyökkääjien valtaan ja vangeiksi mm. Kainuussa ja Hyrsylän mutkassa Laatokan Karjalassa.

Monet joutuivat pakenemaan talvisodan kestäessä rintamien siirtyessä. Mukaan saatettiin tällöinkin ottaa usein vain se, mitä jaksettiin kantaa -- jos sitäkään ehdittiin siepata mukaan.

Niinpä Viipuri tyhjennettiin lopullisesti siviileistä helmikuun puolivälin jälkeen, Mannerheim-linjan murruttua. Muun muassa myöhempi kansanedustaja Eeno Pusa (sd.) perheineen tuli tällöin omilla reillään Viipurin liepeiltä Espoon Leppävaaraan saakka. Kuva-albumit ja muut perhekalleudet voitiin sentään pelastaa.

Kiireinen evakuointi

Suuri osa siirtoväestä pakeni vasta Moskovan rauhan solmimisen 13.3.1940 jälkeen. Silloinhan Suomi luovutti laajoja alueita, joita lähellekään hyökkääjä ei ollut päässyt. Poistumiseen oli aikaa vain muutama päivä eikä kuljetusvälineitäkään ollut paljon. Kaikkiaan siirtoväkeä oli kymmenesosa Suomen asukkaista eli 400.000 henkeä.

Autoja saapui siirtoväkeä ja sen omaisuutta kuljettamaan Ruotsista saakka. Rautatiet asettivat tietenkin kaiken mahdollisen kaluston käyttöön. Tavarat tyhjennettiin usein heti raja-asemalla hankeen, jotta kuljetuskalusto pääsisi uudelle hakumatkalle.

Moni joutui kuitenkin lähtemään omalla reellään, kävellen tai hiihtäen -- ehkä potkukelkkaa samalla työntäen. Karja tuotiin usein kävellyttämällä talvisäässä, mikä johti sairastumisiin ja pakkoteurastuksiin. Paljon saatiin tuotua, mutta paljon enemmän jouduttiin jättämään.

Lähtö ei toki pakollinen ...

Pakeneminen ei ollut toki pakollista. Silti vain muutama karjalainen jäi ikiaikaiselle kotiseudulleen sopeutumaan sen uusiin valtiaisiin. Oli toki juristeja, jotka huomauttivat, että pako oli vapaaehtoista, joten siirtoväelle ei lain mukaan olisi pitänyt maksaa mitään korvauksia. Ajattelutapa periytyi kuitenkin 1700-luvun siisteistä kabinettisodista -- ajalta ennen kansallisvaltioiden syntyä.

Siirtoväki majoitettiin, minne vain voitiin -- enimmäkseen muiden koteihin. Varsinaisia pakolaisleirejä ei Suomeen koskaan perustettu. US:n kuvaaja kävi 27.3. ikuistamassa paria sataa evakkoa Sibelius-Akatemian luokkahuoneissa, joissa he odottivat pysyvämpää sijoituspaikkaa. Lohdukkeeksi esitettiin juhlasalissa Viipuri-aiheinen elokuva ja tarjottiin lämmintä juomaa. Sen seassa oli vielä aitoa kahvia.

Siirtoväen karjaa lypsettiin jopa Ruskeasuon ratsastushalleilla, jotka oli rakennettu kesän 1940 olympiakisoja varten. "Navettana" olivat alkuun junavaunut Pasilan ratapihalla.

Pika-asutukseen vauhdikkaasti

Suomessa alettiin pian puhua "välirauhasta"; moni arveli, ettei uusi raja jää pysyväksi. Silti siirtoväen pysyvää asuttamista ryhdyttiin heti suunnittelemaan. Evakot perustivat tällöin etujaan ajamaan Karjalan Liiton, jonka hallintoon kaikki keskeiset puolueet osallistuivat. Presidentti Kyösti Kallio otti 21.4. vastaan siirtoväen edustajat.

Pakolaisten pääosa oli maatalousväkeä, joten ensisijaista oli hankkia siirtoväelle maata. Ripeässä tahdissa säädettiin pika-asutuslaki, josta toki kiisteltiin paljon. Sen toimeenpanokin aloitettiin, mutta jatkosodan syttyminen kesäkuussa 1941 muutti tilanteen. Pakolaisten sijoittamiseen jouduttiin palaamaan uudelleen syksyllä 1944. Silloin päädyttiin osin uusiin ratkaisuihin.

Kyllä minä muistan, kun äitini varoitti puhumasta ”ohi suun” sanoen myös, että ”seinilläkin on korvat”. Illalla vedettiin sitten pimennysverhot ikkunoiden eteen ja saatiin ikään kuin näennäinen turva. Eihän meillä Vaajakoskella, sodan jälkeen, mitään hätää ollut, mutta kai se viimehetken pako Pitkärannasta oli jälkensä vanhempiini jättänyt.
 

Isä ei niinkään pelännyt, mutta erilaiset jäljet häneenkin oli jäänyt. Se pelko oli kai käytetty jo siellä jossakin, mistä nykypolvet eivät oikeastaan mitään tiedä. Saattavat jopa vähätellä asioita väittämällä, että ei Karjalasta pakolaisia tullut. He ovat todella pahasti väärässä… kyllä meitä tuli.

Ryssän pelko on viisauden alku, mutta ei kai meidän enää tarvitse pelätä. Jos nyt ihan oikein olen asian ymmärtänyt, niin valtiota, jota vastaan sodimme, ei enää ole olemassa. Ryssän peloksi minä nimittäin olen tuon pakolaisten statuksen väärentelyn tulkinnut.

Ryssän lapsi

En minä sitä lapsena tiennyt, miksi minua naapuristossa sanottiin ryssän lapseksi. Sen nimen olivat antaneet samat kantasuomalaiset, jotka nyt myöhemmin ovat keksineet, että ei Karjalasta tullut pakolaisia. En tiedä vieläkään, mikä poliittinen päätös se oli, että ei pakolaista saanut sanoa pakolaiseksi, sillä toki minä sen varmasti tiesin, että Pitkärannasta lähdettiin pakoon, kun puna-armeija valtasi kaupungin. Jos päiväkin siellä olisi vielä oltu, olisi minusta todella tullut ryssän lapsi.

  

Vaajakoski ei kovin rasistinen paikka ollut, enkä siellä aikuisten juuri kuulut käyttävän tuollaista nimitystä, mutta lapset sitä kyllä viljelivät. Tottahan he olivat sen kotonaan oppineet, tuskin sitä niin vaikea oli arvata.

Jossakin vaiheessa minä kai sen sitten isältä kysyin, ja sain vastaukseksi jotain epämääräistä, että pelkäävät meidän karjalaisten vievän leivän. asunnot ja työpaikat. Siksi ovat keksineet tuollaisen hieman halventavan nimityksen. Kyllä me yhtä suomalaisia olemme kuin nuo toisetkin. Meitä oli vain koko maassa puolisen miljoonaa, joka määrä oli tietysti pelästyttänyt muutoksiin tottumattomat kanta-asukkaat. ”Kyllä me pian näytämme näille ymmärtämättömille mistä meidät on tehty.”

Useimmat kaverini olivatkin toisia karjalaisia, joita Vaajakoskella oli onneksi melko paljon. Jyväskylän seutu ja Lahti olivat melko voimakkaasti karjalaisten asuttamia alueita. En ollut vielä kymmentäkään vuotta täyttänyt, kun isäni kuoli, joten ei kai hän kovin hyvin ennättänyt ”näyttämään sitä, mistä meidät on tehty” - eihän tämä kaksinkertainen sotainvalidi kai suuriin saavutuksiin olisi enää pystynyt. Oli hän kuitenkin saanut pystyyn pienen yrityksen, jonka turvin sai rakennettua meille oman mökin ja olisi ehkä saanut aikaan muutakin, jos elonpäiviä olisi riittänyt. Yritys myytiin isän kuoleman jälkeen, sillä oikeastaan me kaikki lapset olimme liian nuoria jatkamaan sitä. Isällä oli pari osakasta, joista sitten jo aikuisena kuulin meillä työnjohtajana olleelta mieheltä, että ”kyllä ne varastivat teiltä paljon.” Aika oli kuitenkin tehnyt jo tehtävänsä, eikä asiaa enää tutkittu.

Muutimme sitten Vaajakoskelta kaupunkiin, ja minäkin sain uuden tittelin. En ollut enää ryssän lapsi, vaan minusta oli tullut ”landepaukku”. Kai tuo landepaukku oli nimitys, joka aiheutti sen, että nauroin aina, kun joku sanoi Vaajakoskeakin pienempää Kalajokeakin kaupungiksi. No, tokihan se virallisesti sitä olikin, mutta minä en sellaista koskaan mieltänyt.

Äitini perusti Jyväskylään Trikooaitta-nimisen kaupan, jonka takahuoneessa hän harjoitti myös ompelijan ammattia. Ei kai se liike mikään kultakaivos ollut, mutta kuvasi varmaan karjalaista yritteliäisyyttä. Isääni ja äitiänikin paremmin menestyivät sitten monet muut karjalaiset, kuten Enso, Wärtsilä, Starckjohann ja niin edelleen, sekä jyväskyläläinen tavaratalo Tyynelä Oy.

Ei kai minunkaan enää tarvitse elämääni hävetä, sillä varsin pitkän työ- ja opiskelu-uran minäkin tein. Urheilussakin menestyin kohtuullisesti ja maailmaa näin. Koulukiusatuksi ”ryssän lapseksi” olin kai sittenkin menestynyt kohtuullisen hyvin. Kiitokseksi siitä rakennutimme, vaimoni ja minä, Kalajoelle ortodoksisen tsasounan, jonka olen tarkoittanut Jumalalle ja Kalajoen ihmisille, en omaksi muistomerkikseni.

Minä en ollut se ”ryssän lapsi” joka olisin enempään pystynyt, mutta kaipa minustakin oli jotain hyötyä ja iloa Suomen kansalle.

********************

”Erittäin huomattava väestönsiirto Suomessa oli karjalaisten evakkojen muutto pois luovutetuilta alueilta . Vaikka kyse olikin maan sisäisestä muutosta, heitä voi hyvin pitää pakolaisina. Nykyisinkin pakolaisten muutto tapahtuu suuressa määrin maan sisällä tai suuntautuu naapurimaihin.

Moskovan rauhassa vuonna 1940 Suomi joutui luovuttamaan Karjalan alueen . Noin 400 000 karjalaista joutui jättämään kotinsa . Talvisodan päätyttyä karjalaisia muutti takaisin entisille asuinsijoilleen . Jatkosodan myötä he joutuivat jälleen evakkoon syksyllä 1944 . Pakolaisia asutettiin kotitalouksiin ympäri Suomea. Lopulta vuoden 1945 maahankintalain myötä heille järjestettiin noin 150 000 uutta viljelmää tai tonttia .

Evakkojen asuttaminen oli pääosin onnistunut hanke, mutta ongelmat olivat usein samoja, kuin tämänkin päivän pakolaisilla . Karjalaiset edustivat erilaista kulttuuria kuin kantaväestö. Karjalaiset kohtasivat siten epäluuloja ja syrjintääkin. Monet kärsivät traagisista kokemuksista ja koti-ikävästä, eikä omasta karjalaisesta identiteetistä haluttu luopua.

Toinen suomalainen pakolaiskokemus on sotalapset."

http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/siirtolaisuus_suomessa_ja_euroopassa/opettajan_opas.pdf

Niin me vaan paettiin

Tietysti se on totta, että meitä karjalaisia evakuoitiin sodan jaloista joskus 40-luvulla. Etenkin suurimmissa kaupungeissa Sortavalassa ja Viipurissa siinä onnistuttiinkin kohtalaisen hyvin. Taidan olla yksi viimeisistä valloitetulla alueella syntyneistä, joten ei kai niin suuri ihme ole, että hieman keskinkertaista enemmän olen halunnut tutkia tätä heimolaistemme menneisyyttä. Oikein vihainen olen niille sodanjälkeen syntyneille karjalaisten jälkeläisille, jotka rinta rottingilla väittävät, että kaikki evakuoitiin ja että Karjalasta ei tullut pakolaisia. Kuitenkin lukuisat sotatoimialueelta paenneet kertovat ihan muuta. Läheskään kaikki eivät päässeet syystä tai toisesta ”evakuoitujen” joukkoon.
 

Evakuointi onnistui kohtalaisen hyvin alueilta, joihin oli rautatieyhteys, mutta pitkällä Itärajalla oli paljon kyliä, joihin ei ollut mitään yhteyttä. Evakuointimääräys saavutti kyllä suurimman osan, mutta ihan automaattisesti se ei tarkoittanut evakuointia. Toiset eivät päässeet lähtemään, kun ei oikein kyytiä löytynyt, ja toiset eivät halunneet jättää kotiaan. Monethan näistä sitten jäivätkin, eikä heidän kohtalostaan paljon tiedetä, mutta monet myös pakenivat siinä vaiheessa, kun siihen tuli pakko. He ovat todellisia Karjalan pakolaisia. 

Ortodoksisuutta ei juurikaan tunneta alueella, johon vaimoni kanssa rakennutimme tsasounan. Paikka on Kalajoki, jonka asukkaat eivät kovin paljon kiinnostusta tunne tuota heille outoa idän uskontoa kohtaan, mutta matkalaisia ja erilaisia ryhmiä tsasouna tuntuu kiinnostavan. Vaikka nyt jo asun Jyväskylässä, pyydettiin minua kuitenkin Kalajoelle kertomaan Petsamo-seuran jäsenille Petsamon pakolaisista, koska heitä kuulemma oli aikanaan tullut suuret määrät Kalajoelle. Totta kai minä otin kutsun vastaan ja ryhdyin penkomaan historiaa siltä kantilta. 

Kävi ilmi, että Petsamosta paettiin useita kertoja milloin mistäkin syystä. 1900-luvun alkupuolella syynä oli Venäjän vallankumous, jolloin joukossa oli paljon myös venäläisiä, mutta enemmistä sentään suomalaisia. Varsinainen pakolaisaalto Petsamosta tapahtui kuitenkin vasta toisen maailmansodan aikoihin 1940–luvulla, jolloin Petsamo jouduttiin luovuttamaan Neuvostoliitolle kahdellakin erillisellä sopimuksella. Ensin puolet ja lopullisesti sitten toinenkin puoli. Tämä aiheutti myös kaksi pakolaisaaltoa, joista toisesta ryhmästä suuri osa päätyi Kalajoelle, jossa oletettavasti elää heidän jälkeläisiään yhä edelleen. Juuri näistä pakolaisista nyt olen kiinnostunut, ja jos joku tietää kuuluvansa noihin jälkeläisiin, niin olisin kovasti kiitollinen hänen kertomuksistaan.

Myös itse katson kuuluvani pakolaisiin, vaikkakin -  äitini ja minä - saimme kyllä epävirallista apua suomalaisilta sotilailta. Minkään järjestäytyneen evakkokyydityksen mukana emme tänne Kanta-Suomeen tulleet. Erinäisiä määriä yksittäisiä pakolaisia oli runsaasti, eikä ihan järjestäytynyt evakuointi onnistunut edes Viipurissa, josta joillekin tuli niin kiire lähtö, että eivät hattua kerenneet mukaan ottaa. Kyllä he ovat pakolaisia.

Pakolaispolitiikkaa

Yhtye nimeltä ”Tasavallanpresidentti” ei todellakaan ole tasavallan presidentti. Samoin en minäkään kuvittele olevani Kallan kuvernööri enkä Pitkärannan paroni, vaikka tämän nimisiä blogeja ylläpidänkin.

Toisessa kirjoittelen vähän sitä sun tätä, joskus jopa politiikkaa, joka olikin kai blogin alkuperäinen idea. Pitkärannan paroni ottaa sitten enemmän kantaa tapahtumiin, jotka liittyvät Karjalaan, Pitkärantaan ja Karjalan pakolaisiin. Nyt taitaa olla tulossa kirjoitus, joka hipaisee hieman kaikkea tätä, enkä suuresti ihmettelisi, jos julkaisisin sen molemmissa blogeissani. Sellaista on joskus tapahtunut ja tulee ehkä tapahtumaan tulevaisuudessakin.

Seurasin illalla dokumenttia pakolaisten matkasta EU:n alueelle ja Suomeen. Taas minä tulin vihaiseksi, kun ajattelin suomalaisten suhtautumista näihin kohtalon kolhimiin ihmisiin. En todellakaan voi olla ylpeä siitä, että olen joskus ollut jopa perussuomalaisen puolueen jäsen, siitäkään huolimatta, että puolueella on joskus olljt jopa järkeviä ajatuksia. Samanaikaisesti kun rasistisuus ja nihkeä suhtautuminen pakolaisiin on lisääntynyt, ovat järkevät ajatukset joko kokonaan hävinneet tai ainakin jääneet pimentoon. Se, että puolue on nyt hallituksessa, ei ainakaan kokonaan selitä kannatuksen laskua ja jäsenien katoamista. Tunnen kymmeniä puolueesta eronneita, joilla on ollut tuo sama syy kuin minullakin. Puolueen suvaitseva suhtautuminen rasismiin ja veljeily rasistiseksi katsottavien järjestöjen kanssa. Myös monet kansanedustajat ovat avoimesti rasisteja, joten ei liene ihme, että kunnon ihmiset alkavat karttaa puoluetta. 

Syyrialaisia pakolaislapsia Zahlessa, Bekaan laaksossa, Libanonissa tammikuussa 2015. Kuvakaappaus: yle.fi

On selvää, että seuraavissa vaaleissa perussuomalaisten edustajamäärä putoaa alle puoleen. Varmaa on, että kukaan oikeasti humaani ja isänmaallinen ihminen ei pysty äänestämään tätä porukkaa. Tosin on luultavaa, että lähes kaikki rasistisesti ajattelevat asettuvat puolueen taakse, mutta ei se sittenkään kovin pitkälle kanna. Jussin Halla-ahon ilmoitus kotimaan politiikkaan palaamisesta vahvistaa minun käsitystäni siitä, että ”persut” eivät enää ajattelekaan olevansa poliittisesti uskottava puolue, vaan pyrkii pääsääntöisesti pelastamaan edes muutaman paikan näihin julkirasisteihin turvautumalla.

Suomen maahanmuuttopolitiikka on jostain aika syvältä ilman ”persujakin”. Kun seurasin tuota aiemmin mainitsemaani dokumenttia, täytyy myöntää, että Suomeen matkaava pakolainen osui viisasten kiveen sanoessaan: ”Suomi on Saksaa suurempi maa, mutta siellä on vain viisi miljoonaa asukasta. On se hyvä, että me mennään sinne, niin autetaan ainakin vähän tätä maata.” Tuo pakolainen oli enemmän suomenmielinen kuin nuo rasistiset ”persut”. Toki ajatus suomaisten tavasta ottaa nämä uudet kansalaisemme vastaan sai hieman kylmät väreet nousemaan iholleni.

Kovin on ruusuiset luulot pakolaisilla suomalaisten hyvästä tahdosta. Turvapaikkapäätöksissä ei pitäisi edes yrittää arvailla sitä, voidaanko joku palauttaa lähtömaahansa turvallisesti. Tosiasiassa me emme voi sitä tietää... itseensä kohdistuvan turvallisuusuhkan tietää vain ihminen itse. Sen sijaan meidän tulisi tarkistaa henkilön taustat ja se, voidaanko hänet turvallisesti hyväksyä maamme asukkaaksi ja ettei hänellä ole mitään rikollista taustaa. Kyllä minä tässä suhteessa luotan suomalaisiin viranomaisiin.

On luultavaa, että perusluonteeltaan suomalaiset ovat kaikkea vierasta vastaan ja pieni populistiryhmä on onnistunut käyttämään tätä hyväkseen suosiota metsästäessään. Pitkällä tähtäyksellä rasistisuus on kuitenkin vahingoksi tälle kansalle, sillä paitsi että vaikeuttaa tuon kansanosan kotoutumista, niin se saattaa olla haitallista monella muullakin tavoin. Jos ajattelemme poliittisia päätöksentekijöitämme, niin kaikkein vähiten on ollut hyötyä juuri niistä, jotka ovat ”ansainneet” paikkansa jonkin asian vastustamisella. Jos jotakin pitää vastustaa, niin vastustekoon vaikkapa rasismia.

Kantasuomalaisen maahanmuuttovastaisuus ilmeni jo sotiemme jälkeen, kun tänne tulimme me, Karjalan pakolaiset, sekä myös evakuoitu väestö. Pakolaisten sijoittuminen oli jo silloin aika vaikeaa, vaikka me kyllä myöhemmin paikkamme ansaitsimme. Näin tulevat varmasti tekemään myös nykyiset pakolaiset.

Tuskinpa nykyistä pakolaistilannetta voidaan lakaista maton alle julistamalla, että heitä ei ole koskaan ollutkaan. Kyllä nykypakolaiset ovat aivan yhtä todellisia kuin olivat aikoinaan Karjalan pakolaiset, joiden olemassaolon koettavat jotkut sodan jälkeen syntyneet kiistää.

Vai ei ollut pakolaisia

En tiedä, mitä hävettävää on sanassa pakolainen, mutta nyt sodan jälkeen syntyneet sukupolvet pyrkivät kiivaasti väittämään, että Karjalasta ei tullut pakolaisia. Totta maar tuli. Tuli monta kertaa enemmän kun tuo isojen urheilukilpailujen yleisömääräinen porukka, joka nyt on tullut sodan jaloista Lähi-Idästä ja Afrikasta. Pakolainen olen minäkin, vaikka todella pieni olin venäläisten suurhyökkäyksen aikoihin. Synnyin nimittäin samana päivänä ja jouduimme pakenemaan 18.06.1944. Olin siis noin viikon ikäinen ja tietoni ovat siis toisen käden tietoja. Ne ovat kuitenkin erittäin luotettavista lähteistä peräisin. Jatkosodan ratkaisevia vaiheita käytiin juuri noina kriittisinä aikoina, kun Pitkärannastakin tuli venäjänkielinen. Samoihin aikoihin murtui myös Viipuri, josta toki osa kansasta oli jo evakuoitu, mutta monet eivät halunneet jättää kotiaan, vaan sinnittelivät viimeiseen asti, kunnes yksinkertaisesti oli pakko paeta. 20.06. Viipuri murtui alle viidessä tunnissa, eikä enää minkäänlaisiin evakuointitoimiin ollut kunnolla aikaa. Suurin osa sinne jääneestä väestöstä pakeni miten parhaiten pääsi. 

  

Kun nyt, ehkä syntyperästäni johtuen, olen kiinnostunut sotahistoriastamme ja todennut nuo asiat todeksi, pidän melkeinpä pakolaisiamme loukkaavina väitteitä, että heitä ei ollut olemassakaan. Niin kauan kuin henkeni pihisee, tulen kertomaan tuon totuuden Suomen kansalle. On silkkaa hulluutta kuvitella, että koko tuo puolimiljoonainen joukko onnistuttiin taitavasti evakuoimaan neuvostojoukkojen alta. Osa kyllä evakuoitiin, mutta osa pakeni. Karjalan siirtolaisissa on suurin osa toki evakkoja, mutta myös hyvin iso joukko pakolaisia.

Jos tuo väite, että noita 30 - 50 tuhatta karjalan pakolaista ei ole edes olemassa, niin mitä me sitten huolehdimme samansuuruisesta joukosta ulkomaalaisia. Yhdenmukaisuuden vuoksi voidaan kai todeta, että ei heitäkään ole olemassa.

Olen tutkinut sota-arkistoja sekä lukenut muutamia pakolaisten kirjoittamia kirjoja, eikä niistä voi tulla kuin yhteen tulokseen: Karjalan pakolaiset ovat totta, eikä se suinkaan vähennä yhteiskunnan tekemisten arvoa.

Olen pitänyt tätä asiaa esillä kahdesta syystä. Ensinnäkin tuo tosiasioiden vääristely, johon ovat syyllistyneet monet Karjalan liiton johtohenkilötkin. Toiseksi rasistiset väittämät, joiden mukaan nykyiset pakolaiset ovat lähinnä sotilaskarkureihin rinnastettavia raukkoja. No eivät ole, he pakenevat henkensä edestä edes tietämättäm kuka on vihollinen.

Jos suomalaisiin pakolaisiin ynnättäisiin myös sotilaskarkurit, kasvaisi määrä tuhansilla. Eivät todellakaan kaikki suomalaiset olleet rasistien ylistämiä sankareita.

Taas ensi kesänä käyn Pitkärannassa - jos viisumin saan – katsomassa, vieläkö tykin piiput on suunnattu Suomeen.