Sotamuisto. Lähtö Karjalasta

Kun kirjoitin aikoinani oman käsitykseni omasta syntymästäni, sain kirjeitä joiltakin lukijoiltani. 

Julkaisen tässä blogissani nyt ainakin pari niistä. Ehkä useammankin, jos saan siihen asianosaisten luvan. 

 Kuva: Karjalan Liitto, http://www.karjalanliitto.fi/siirtokarjalaisuus

………………………………………………………..

Sotamuisto

Lähtö kotoa Karjalasta

Talvinen päivä pimeni illaksi. Luoteinen taivaanranta tumman metsänrajan yllä oli kuin juhlavalaistu. Muta eipä ollut mitään juhlaa – ei. Oli pelko, suru, oli suuri huoli. Oli syttynyt sota. Viipurissa paloi ja sen kajastus näkyi meille.

Koko syksyn Suomi oli elänyt jännityksen vallassa. Sodan uhka leijui ilmassa. Miehet kautta maan kutsuttiin kertausharjoituksiin ja linnoitustöihin. Me, jotka asuivat lähempänä rajaa ja varsinkin Kannaksella, koimme kaikki kouriintuntuvammin. Sotilaita oli kaikkialla, lähimetsä, kangasmaasto, telttoja täynnä. Mekin tunsimme olevamme reservissä. Sitä kesti yhdeksän viikkoa.

Oli marraskuun 30. päivä vuonna 1939. Silloin se tapahtui: syttyi sota. Neuvottelut Suomen ja Neuvostoliiton välillä olivat kariutuneet. Sinä päivänä – siis 30.11. – lensivät naapurimaan koneet ylitsemme pommittamaan Viipuria. Palatessaan venäläiset ampuivat konekivääreillään niin, että metsä rapisi. Myös meidän piti pysyä sisällä ja suojautua seinien vierille. Tiesimme, että meidän on pian lähdettävä pois sodan jaloista.

Kului kolme päivää ja pommitukset jatkuivat. Sitten sunnuntaiaamuna, ensimmäisenä adventtina, 3. päivä joulukuuta aamulla kello 7 kävi käsky, että kahden tunnin sisällä oli lähdettävä Huumolaan, 6 km päähän. Siihen matkaan kului kolmas tunti. Mukaan sai ottaa sen verran tavaraa, mitä itse jaksoi kantaa ja siihen piti sisältyä kolmen päivän muona.

Niin sitten oli ruvettava kiireesti kokoamaan se tarpeellinen, mitä aikoi ja voi mukaan ottaa. Valmisteluja oli kyllä tehty, selvähän se. Eväsleivät oli leivottu ja särvintä mukaan otettavaksi katsottu. Puimme päällemme useampia vaatekertoja. Näin saimme pitovaatetta paremmin mukaan. Kellariin, joka oli mäen rinteessä heinäladon alla, olimme kätkeneet monenlaista tavaraa ja lopuksi se naamioitiin se kantokasaksi. (Luulimme löytävämme ne sieltä palatessamme, mutta jälkellä oli vain iso kuoppa pommin jäljeltä.)

isä valjasti hevosen suuren reen eteen. Niinpä hyvästelimme meillä asuneet sotilaat, jotka jo olivat tulleet tutuiksi. Useimmat olivat Länsi-Suomesta. Sotilaat lupasivat huolehtia karjastamme, teurastaa ja käyttää hyväkseen, mitä voivat. Eivät ainakaan jättäisi eläimiä kärsimään. Karjan kuljettamiseen sieltä ei ollut mahdollisuutta.

Niin sitten asetuimme rekeen laukkuinemme ja laatikkoinemme. Meitä oli seitsemän henkeä. Isä lähti meitä tuomaan Huumolaan ja palasi itse vielä takaisin ja päätti tulla hevosella perästä. Mihin? Siihen ei ollut vastausta silloin.

Sillä tavoin jätimme tuon tutun pihapiirin viimeisen kerran sellaisena.. Hevonen kääntyi pihasta rinnettä alas peltotielle. Peltoaukeaa oli n. 2 km siihen suuntaan. Koko sen matkan näimme vielä kotimme. Siellä se oli kaikkine rakennuksineen mäellä metsä taustanaan. Mäen alla, ennen peltoja oli koko pihapiirin kohdalla suuria kauniita koivuja. Kesäisin ne melkein peittivät katseilta rakennukset, mutta nyt olivat koivut paljaina, oksat tyhjinä.

Ne sallivat lähtijöiden katsella tuota rakasta ja tuttua maisemaa mahdollisimman kauan. Eivät siinä enää silmien sulut kestäneet. Jokainen tiesi, että vaikka palaisimmekin takaisin, emme näitä seutuja tällaisina enää tapaisi.

Se oli hyvästijättö koko meidän hyvälle pienelle kotikylällemme, Jokelalle.

Niin päättyi eläs luku elämässämme.

Niin päättyi eräs lapsuus.

     Elina Kuusisto os. Iivonen
     Huumolan Jokela
     Kuolemanjärven pitäjä
     nykyisin Raumalla


 

Välirauhan aikoihin

En todellakaan ollut vielä syntynyt välirauhan aikoihin, joten kaikki mitä nyt kirjoitan, perustuu historiaan ja ennen kaikkea veljeni Reijon kertomuksiin. Reijo sentään muistaa jotakin niiltä ajoilta, sillä aloittihan hän koulunsa jo silloin. 

  

Meillä oli kyllä ollut omakotitalo, josta oli vielä kivijalka jäljellä, kun Reijo vieraili siellä edesmenneen äitini kanssa. Me vaimoni Pirjon kanssa vierailimme siellä hieman myöhemmin, emmekä löytäneet edes sitä kivijalkaa, vaikka olimme toki saaneet suhteellisen tarkat ohjeet. Voihan se olla niin, että rauniotkin oli hävitetty, tai sitten olimme vain eksyksissä. Ei löytynyt vanhaa suojeluskuntataloakaan, joka joskus oli ollut meidän ompelukoneliikettä vastapäätä ja jossa joskus oli toiminut koulu. Saattaa olla, että tuon suojeluskuntatalon olivat venäläiset hävittäneet ensi töikseen, sillä olihan se melkein ”paholaisen” pesäpaikka.

Kyllä tämä viimeisiä aikoja alkaa olla, jos näitä asioita vielä muistiin merkitään, sillä kovasti näyttävät tiedot olevan hataria. En siis syntynytkään keskellä kaupunkia ompelukoneliikkeen ”takahuoneessa”, kuten aiemmin olin muistellut. Ehkä en näin ollut koskaan väittänytkään, mutta sellainen mielikuva minulla oli. Ompelukoneliike oli luultavasti tuhottu jo talvisodan aikana. Olen aina luullut, että äitini oli pitänyt tuota liikettä, mutta Reijo kertoi. että isä oli varsinainen liikkeenharjoittaja. Ehkä kuitenkin oli niin, että äiti tuota liikettä pyöritti ja samalla ompeli liikkeen takahuoneessa. Muistan hyvin, kuinka hän kertoi ihmisten halusta ostaa juuri se ompelukone, jonka hän oli ottanut omaan käyttöönsä aivan sattumanvaraisesti liikkeen varastosta. Jotenkin vain ihmiset uskoivat, että se on jotenkin muita koneita parempi, koska ompelija itse oli sen valinnut.

Välirauhan aikana perheemme oli asunut Pusunsaaressa, jossa sijaitsi myös paperitehdas, ja sen tehtaan konepajan työnjohtajana isä oli. Asuttiin kuulemma isossa keltaisessa talossa, jota vastapäätä oli toinen iso keltainen talo. Siinä toisessa isossa keltaisessa talossa asui kuulemma muutamia veljieni parhaista kavereista. Nimiäkin Reijo muisti. Ainakin metsänhoitaja Lehtisen perheen lapsineen, sekä Markkulan Marjaleenan.

Lasten koulumatka kulki sotavankileirin aidan vierustaa ja siltaa pitkin aseman kohdalle, josta pojat oikaisivat sitten ”sumppimäen” yli koululle. Eiväthän pojat silloinkaan olleet niin tarkkoja mistä oikaistiin, kunhan oikaistiin. Pusunsaaressa sijaitsi myös venäläisten kaatuneiden sotilashauta metrin korkuisine kumpuineen. Myös näistä kummuista nuoret menivät yli päästäkseen paikkakunnan parhaaseen uintipaikkaan Elolahteen. Tuo senaikainen koulurakennus on yhä vielä kunnossa, ja siinä toimii jonkinlainen ammattioppilaitos. Paikalliset asukkaat ovat nimenneet sen Suomi-taloksi, koska se on huomattavasti paremmin rakennettu kun venäläisten rakentamat kerrostalot, joita kyllä on paikalla.

Ei ihan turvallinen paikka ollut Pitkäranta välirauhan aikanakaan, sillä tavisodan aikaisia ammuksia saattoi vielä lojua metsässä räjähtämättöminä. Asemalla oli nimittäin räjähtänyt ammusjuna, josta nuo räjähteet olivat peräisin. Muutoinkin rajan läheisyys herätti lievää pelkoa, sillä rauhansopimuksesta huolimatta ei oikein luotettu siihen, että puna-armeija olisi vilpittömästi noudattanut tuota sopimusta. Desantteja liikkui aivan rajan pinnassa, ja Pitkärannassakin niitä pelättiin. Kuulemani mukaan myös meidän isällä oli sotilaskivääri oven päällä ikään kuin varmuuden vuoksi.

Jos jollakin on henkilökohtaisia muistoja Pitkärannasta, niin oikein mielelläni otan niitä vastaan. Nimet, valokuvat ja tapahtumat ovat kovasti tervetulleita.

Rajalta rajalle

Taidan olla rajatapaus, sillä jotenkin rajat ovat kolkutelleet mukanani syntymästäni alkaen. Kenellekään ei varmaan ole jäänyt epäselväksi, että olen syntynyt Laatokan rannalla avan silloisen Neuvostoliiton ja Suomen välisen rajan tuntumassa, josta sitten äitini kanssa pakenin viikko sen jälkeen, kun puna-armeijan suurhyökkäys oli alkanut. Sen verran olin pikkuinen, että ihan tarkasti en matkaa sitten muista, mutta kyllä sodan jylinä kuulemma kuului ja kiire oli.

Sisä-Suomeen sitten tultiin kaikessa kiireessä, ja kotipesä löytyi Keski-Suomesta, jossa sainkin viettää ensimmäiset elinvuoteni ja koulunkin käydä. Itse asiassa suurempia elämänmuutoksia alkoi tapahtua vasta sen jälkeen, kun olin käynyt sotaväen ja päätin lähteä opiskelemaan. Sähkövoimatekniikkahan minun erikoisalani silloin oli, ja oikeasti uskoin, että minusta tulisi voimalaitosmies. Ei sitten tullutkaan, vaikka jonkinasteisen erikoistyönkin tein aiheesta ollessani vesivoimalan päivystäjänä Kierikin voimalaitoksella Yli-Iissä. Sen jälkeen tein kyllä monenlaisia sähköalan suunnittelu- ja opetushommia, mutta ei minusta varsinaisesti voimalaitosmiestä tullut, vaikka suunnittelin toki yhden pienen voimalaitoksenkin. Oikeasti minua harmitti, että en onnistunut hankkimaan työpaikkaa edes Loviisan ydinvoimalaitokselta, johon sentään sain tutustua ihan itsensä Imatran Voiman toimitusjohtajan johdolla. En toki työttömänä ollut, mutta kun itseäni niin voimalaitosmiehenä pidin, niin kevyemmät sähköhommat eivät oikein tuntuneet miltään. Leipäni hankin kuitenkin opettamalla milloin mitäkin alaan liittyvää. Se hyvä puoli siinä oli, että paljon oppi samalla itsekin, niin että sitten ihan lopuksi innostuin vielä suorittamaan DI-tutkinnonkin, vaikka ala kyllä sitten vaihtui.

En ihan ensimmäistä kertaa ”pappia kyydissä ollut”, kun sitten eläkkeelle jäätyäni solmin avioliiton nykyisen vaimoni ja entisen kouluttajakollegani Pirjon kanssa. Tämä liitto vei minut jälleen Venäjän rajalle. En ihan asumaan sinne jäänyt, mutta kesämökin me sieltä melkein Venäjältä hankimme, josta syystä olemmekin sitten usein vierailleet kauniissa Karjalassa. Kovasti tarkoin on nyt Karjala koluttu, mutta jotenkin vaan veri vetää sinne yhä edelleen, vaikka sitä teitten kunnossapitovelkaa taitaa naapurilla olla enemmän kun meillä. Ei ainakaan autoa parantanut, kun siellä teitä kolluuteltiin, mutta aina sentään on päästy sinne, minne kulloinkin ollaan oltu menossa.

Tähän ”rajalta rajalle” kirjoitukseen sain idean lähinnä kai siitä, että kun vanhoja historiallisia tapahtumia olen selaillut, päädyin huomaamaan, että jälleen olen päätynyt rajalle. Nyt tosin hyvin vanhalle, sillä silloin kun Suomea ei ollut ja Ruotsi ja Venäjä vähän vuorotellen hallitsivat näitä alueita keskiajalla, 1323 solmittiin kuuluisa Pähkinäsaaren rauha, jonka seurauksena näiden valtioiden raja vedettiin jostakin näiltä seuduilta. Ihan kuin asian todistuksena Pirjo kävi kuvaamassa kolmekin rajapyykkiä, jotka löytyvät lähiseudun metsistä. Voi pyhä yksinkertaisuus. Näinkö minulle taas oli käynyt! Jos olin syntynyt Venäjän rajalla, niin on paljon mahdollista, että myös kuolen vanhalla rajalla. 

Sulevi Juhola esittelee Kruununkiveä, jossa on kolme venäläisten käyttämää rajamerkintäsymbolia eli ristiä. Kruununkivi on tiettävästi läntisen Suomen ainoa kivi, josta on löytynyt tällaiset merkinnät

Sellaistahan se elämä on ollut. Näin mua vietihin rajalta rajalle. Onneksi olen nähnyt jo melkoisen pätkän maailmaa, joten ihan en luule, että edes tämä Kalajoki on maailman napa.

Pitäisiköhän tähän loppuun heittää kulunut vitsi? Olen saanut kulkea muillakin rajoilla kun kenkärajoilla ja nähnyt muutakin maata kun kukkamultaa.

Tämän saavat nyt lukea myös Pitkärannan Paronin ystävät, sillä jotenkin tämä Karjalaa hipaisee. Karjalainen olen ja karjalaisena pysyn. En siis mikään karjapohjalainen enkä savokarjalainen. Puhdasrotuinen karjalainen, niin puhdas kuin nyt suomalainen yleensä voi puhdas olla, ja olen siitä ylpeä.

Jaa… no joo… onhan se mahdollista, että vähän on ryssää livahtanut sekaan. Väliäkös sillä, sillä kyllä meillä kaikilla monikulttuurisilla jostain on sitä vierasta verta tipahtanut. Ei täällä mitään puhdasta kalajokista rotua ole.

Karjalan rubiinit

Tauno Judinin kirjoittama tuonniminen kirja kertoo tosi vanhoista Impilahden rikkauksista, joita en voi sivuuttaa, kun kerran olen kertonut kaikesta muustakin Pitkärannan kaivostoiminnasta ja sen malmivaroista, jotka aikoinaan toivat työtä ja hyvinvointia tälle sotia edeltävänä aikana Suomelle kuuluneelle kylälle. 

Ei Pitkärantakaan mikään kyläpahanen ollutkaan, sillä venäläisten halu vallata nämäkin alueet johtui paljolti myös luonnonrikkauksista, jota Venäjä luultavasti oli jonkin verran jopa yliarvioinut. Impilahden malmi- ja mineraalivarat olivat rikkaat siinä mielessä, että ne sisälsivät lähes kaikkia tunnettuja mineraaleja, niin myös erilaisia rakennuskiviä, joita kuljetettiin kaikkialle suuren Neuvostoliitonkin alueelle. Ehkä juuri tähän perustui venäläisten usko Impilahden loputtomiin rikkauksiin. Neuvostoliiton lopulta onnistuessa kesäkuussa 1944 valloittamaan Impilahden oli suurimmat malmivarat jo loppuun kulutettuja.

Tarinat Karjalan rubiineista kuuluvat saumattomasti tähän ketjuun Pitkärannan kaivostoiminnasta, vaikka nämä löydökset ajoittuvatkin jo 1500 luvulle, jolloin Suomea ei varsinaisesti ollut. Oli vain Ruotsi ja Venäjä, joiden välissä oli sitten Karjala, joka oli useitten kahakoiden kohde ja kuului milloin millekin maalle. Neuvostoliittoa ei tietysti silloin vielä ollut edes olemassa ja Ruotsin kuningas oli Karjalan jo koko Suomen hallitsija noihin aikoihin. Myöhempien aikojen historioitsijat keksivät mm. nimityksen Ruotsi-Suomi, mutta oikeasti sellaista valtioita ei koskaan ole ollut olemassa. Suomen hallitsijana oli siis Ruotsin kuningas Kustaa III,  joka halusi näitä rikkauksia, mutta vasta sitten, kun suomalaiset talonpojat olivat näitä punahohtoisia korukiviä keränneet Impilahden Kitelän kylästä. Alkuaikoina näitä kiviä nousi pintaan jopa peltojen muokkauksen yhteydessä ,ja kyläläiset alkoivat käyttää niitä kauppatavarana. Näitä kiviä käytettiin mm. ortodoksisten ristien koristeluun Laatokan Valamossa. Vuosisadan loppupuoliskolla niitä kulkeutui myös kuninkaan hoviin, ja kuningas Kustaa III ihastui näihin upeasti kimaltaviin ”jalokiviin” siinä määrin, että määräsi kaivostoiminnan aloitettavaksi vuonna 1583, jonka jälkeen tiettävästi hoviin kuljetettiin ainakin kolme tynnyrillistä näitä Karjalan rubiineja. Kivi oli oikeasti almandiinigranaattia, joka yhä vielä on erittäin harvinaista. Hovissa tämä päätyi monenlaisten astioiden ja mm. kuninkaan kruunun koristeeksi. 

 

Täyssinän rauhan jälkeen myös venäläiset kaivoivat näitä Karjalan rikkauksia tsaarin hovin käyttöön, ja luostarit koristelivat niillä esineistöään, kunnes Stolbovan rauhassa vuonna 1617 alue luovutettiin takaisin ruotsalaisille. Suurimmat rikkaudet alueelta oli jo tyhjennetty, mutta löydöksiä voidaan tehdä yhä vielä. Koska kyseessä ei kuitenkaan ole mikään oikea jalokivi, ei löytöjen arvo enää ole kovin suuri, varsinkin kun loiston esiin saaminen vaatii työstämistä ja hiomista. Jonkin verran noilla kivillä koristeltuja esineitä on kuitenkin yhä vielä ainakin Puolassa ja Venäjällä.

Karjalan rubiinit eivät oikeastaan siis ole jatkumo Impilahden kaivostoiminnalle, vaan pikemminkin kertomus sen alusta. Kuten jo joskus aikaisemmin olen kertonut, on Impilahti ollut hyvinkin rikkaiden malmivarojen sijaintipaikka, ja sieltä on louhittu muitakin mineraaleja. Ei siis ihme, että Neuvostoliitto tapatti tuhansia miehiä ja satoja hevosia vain vallatakseen tämän alueen itselleen. Valtaus onnistui, mutta ei aivan halvalla.

Rannan kiihlakunnassa

Kun elettiin aikaa, jolloin Karjala hyvin suurelta osin kuului meille suomalaisille, vallitsi ainakin Karjalassa kihlakuntajako. Eteläinen rannikko saaristoineen muodosti Rannan kihlakunnan, johon kuuluivat sellaiset nykyiselle Venäjällekin arvokkaat paikat kuin Johannes ja Koivisto, sekä ulkosaaret Lavansaari ja Seiskari. Kun syntyperäisenä karjalaisena olin saanut kipinän tutustua koko luovutettuun Karjalaan eikä lappeenrantalaissyntyisellä vaimollanikaan tuntunut olevan mitään matkailua vastaan, tuli meistä varsin aktiivisia Karjalan kulkijoita. Olen matkustellut siellä sekä junalla, linja-autolla että omalla autolla. Kuitenkin vielä on paljon Karjalaa myös näkemättä, mutta jos elinpäiviä riittää, niin eiköhän tuokin puute tule korjattua.

  

En millään muista, monennestako Karjalan matkasta lienee kysymys, mutta monessa paikassa olimme jo käyneet, kun päätimme suunnata matkamme Viipurin etelänpuoleisiin osiin. Kun mökkimme sijaitsee aivan rajan tuntumassa, on lähtö aina helppoa, kun siellä olemme ja muodollisuudet on hoidettu. Ihan aluksi Viipuriin, jonne meidän mökiltä on matkaa vain reilut kolmekymmentä kilometriä. Sen verran historiallinen kaupunkihan Viipuri on, että aina siellä on pakko pysähtyä ja aina siellä johonkin uuteen myös törmää. Joskus Paavo Lipposeenkin, mutta nyt taisi kuitenkin merkittävin kokemus olla Pyöreän tornin vessassa käynti. Ihan kirjaa en näistä WC-kokemuksistani aikonut kirjoittaa, mutta tähänastisia tarpeitani olen juhlallisimmin saanut toteuttaa Ruotsin kuninkaan linnan vessassa. Pyöreä torni ei paljoa sille hävinnyt.

Viipurista matka suuntautui suoraan Koivistoon, joka kai monille suomalaisille on tuttu koivistolaistyylisestä karvalakista. En oikeastaan tiedä, onko sillä mitään tekemistä tuon kaupungin kanssa, mutta jotenkin näin olen aina ajatellut. Suomalaisuuden aikana Koivisto oli kauppala, joka siis kuului Rannan kihlakuntaan. Nyt venäläisten valtakautena sinne on muodostunut merkittävä öljysatama, josta syystä koko kaupunkia vartioidaan kun konsaan neuvostoaikana.

Tuo satama olisi ollut upea nähtävyys, mutta ihan satama-alueelle ei meillä pääsyä ollut. Täytyi siis tyytyä suhteellisen vähäisiin muihin nähtävyyksiin, joita kaupunki tarjosi. Suomalaisten rakentama kivikirkko oli kovasti suomalainen, enkä ole vieläkään varma, mihin tarkoitukseen tuota nykyisin käytettiin. Ehkä pieni yläsali oli joissakin kristillisissä tilaisuuksissa käytössä. Tähän kirkkoonkaan emme päässeet sen tarkemmin tutustumaan. Toisin oli laita ortodoksisessa rakennuksessa, jossa meidät toivotettiin ortodoksiseen tapaan tervetulleeksi, ja saimme tutustua koko rakennukseen sekä sen ympäristöön.

Olikohan kaupungin ainut ravintola, jossa saimme kyllä ihan maukasta ruokaa, mutta ehkäpä sisutus oli tarkoitettu muille kun turisteille. Ehkä suomalaista 60-luvun linja-auto asemaa kovasti muistutti. Vain vanha pajatso puuttui nurkasta. Kun ei ensi näkemältä oikein nähtävyyksiä löydetty, päätettiin jäädä yöksi ja paneutua seuraavana päivinä matkailuannin etsimiseen hieman perusteellisemmin . Ehkäpä ortodoksisessa kirkossakin olisi joku iltatapahtuma. No, olisi voinut ollakin, mutta yöksi jääminen ei onnistunut, sillä paikkakunnan ainut hotelli ilmoitti ystävällisesti mutta päättäväisesti, että he eivät saa majoittaa ulkomaalaisia. Oli se ensimmäinen kerta, kun Nyky-Venäjällä sellaiseen olen törmännyt. Eihän siinä muu auttanut kuin samaa tietä takaisin ja Johannekseen, josta löytyikin ihan moderni hotelli, joka suvaitsi ottaa meidät vastaan.

Johannes Kastajasta nimensä saanut kaupunki oli onnistunut säilyttämään tuon nimen läpi ”pakanallisen” neuvostoajan ja oli nyt kasvanut varsin nykyaikaiseksi kaupungiksi. Ei täältäkään mitään turistipyydyksiä löydetty, joten todettiin, että ilmeisesti näitä Venäjän nurkkia ei koskaan ollut tarkoitus pilata länsimaisella hapatuksella. Yö nukuttiin ja aamupalalta myöhästyttiin, kun ei oltu älytty siirtää kellojamme Venäjän aikaan, mutta saatiinpa taas kokemusta, ja jonkin matkan päässä myös saatiin murua rinnan alle.

Sitten auton keula kohden Kyyrölää, sillä sen verran tuttu tuo paikka oli ihan lähisukulaisistakin johtuen, joten päätettiin katsoa, mitä sieltä löytyy. Kovin suurta mutkaa kun se ei tähän reissuun enää tehnyt, ja Venäjän keskiaikaisiin teihin oli jo totuttu. Ainut nähtävyys sielläkin taisi olla melko uusi ortodoksinen kirkko, jossa sitten käytiin, ja kun matkalla Viipuriin taas ajeltiin hieman syrjäisempiä teitä, niin törmäiltiin myös muutamiin matkamiehenristeihin, jotka toki ovat varsin yleisiä ortodoksisessa maailmassa. Venäjällä ne ovat yleensä hyvin hoidettuja ja varsin kauniita kertoen joistakin merkittävistä tapauksista.

 Kyyrölän kirkko

 Kangaspellon kirkon paikalla enää vain matkamiehenristi

Lopulta siis päädyttiin takaisin Viipuriin ja sitten taas mökille. Kävisihän Venäjällä useimminkin, mutta kun ei aina jaksa närkästyä Venäjän tullimiesten pikkumaisuuksista, joita on melkein joka reissulla kohdattu. Jos ei ihan välittömästi, niin jälkikäteen tulleiden kirjeiden muodossa.