Kurkijoki

Kurkijoen kunta sijaitsee Laatokan rannikkoseudulla noin 100 km Viipurista ja 50 km Sortavalasta. Kunnan elinkeinon merkittävin moottori on ollut rautatie, ja Elisenvaaran taajama kehittyi kunnan keskukseksi lähinnä risteysaseman vaikutuksesta. ”Ainoastaan rautatien avulla Karjala vahvistuu vankaksi etuvartioksi Suomen kansalle”, arvioi edustaja Edvin Avellan puhuessaan aiheesta eduskunnassa.

Elisenvaaran rautatieasemalta oli suorat yhteydet Sortavalaan, Savonlinnaan, Imatralle ja Viipuriin. Tästä syystä Elisenvaara muodostui tärkeäksi pisteeksi niin Suomen armeijan sotatoimille kuin myös karjalaisten evakuoinnin kannalta. Tämän oli myös puna-armeija huomioinut ja päätti katkaista kerralla koko Karjalan ratayhteydet massiivisilla pommituksilla, jotka kohdistuivat Elisenvaaran ja Simolan rautatieasemiin. Näiden asemien tuhoaminen katkaisi Suomen kannalta tärkeät rautatieyhteydet, ja tämä saattoi vaikuttaa sodan lopputulokseen. Selvää oli myös venäläisille, että siviiliuhreja tulee olemaan paljon, mutta Stalinin johtama Neuvostoliitto ei tästä suuriakaan välittänyt.

 

Vielä talvisodassa oli Elisenvaaran asema kohtuullisen hyvin varautunut myös ilmahyökkäyksiä vastaan, mutta nyt oli ilmapuolustus lähes olematon, joten puna-armeijan koneet saattoivat lentää melko matalalla, ja pommit osuivat kohteisiinsa erittäin suurella tarkkuudella. Tästä syystä myös tuho ja ihmishenkien menetys oli lähes kaksinkertainen verrattuna edellispäivänä suoritettuihin yhtä massiivisiin pommituksiin, jotka siis kohdistuivat Simolan asemaan.

 

Hyvin monet Kurkijoen asukkaat pakenivat kauemmaksi länteen omatoimisesti metsien ja kyläteiden kautta, sillä evakkojunien pommitukset saivat ihmiset luottamaan enemmän omaan apuun kuin yhteiskunnan tarjoamiin palveluihin. Eräs paon kohteista oli Imatra, johon muodostuikin melko suuri ”pakolaiskeskus”, ja jossa on yhä edelleen vahva Itä-Karjalasta peräisin oleva asutus.

Se, mitä blogeissani keron, perustuu sekä Suomen että Neuvostoliiton virallisten sota-arkistojen ja niistä löydettyjen päiväkirjojen merkintöihin sekä aikalaisten kertomuksiin. Nämä merkinnät ovat joissakin kohdin täysin ristiriidassa keskenään, mutta pääkohdiltaan samantapaisia. Oletettavaa on, että tahallista vääristelyä ei ole tapahtunut, vaikka luultavasti suomalaisten merkinnät ovat selkeästi varovaisempia, ja niissä vältetään venäläisten syyllistämistä. Tähän on ilmeisenä syynä sodanjälkeinen ”ryssän pelko” ja hotelli Tornissa istunut valvontakomissio, joka valvoi, että Suomi ei mitenkään loukkaa rauhan ehtoja eikä suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa. Aikalaisten kertomukset ovat huomattavasti realistisempia ja todennäköisesti myös lähempänä totuutta. Virallinen Suomi ei tunnusta todeksi mitään, mikä olisi loukannut Neuvostoliittoa, ja monet selkeät vääryydetkin on tunnustettu vasta Venäjän aikana. Hyvänä esimerkkinä Mainilan laukaukset, jotka Neuvostoliitto väitti Suomen ampuneen, mutta oli tosiasiassa ampunut ne itse.

Simolan asema

Jotenkin historiallinen olo hiipi suonistoon, kun käännyimme Vaalimalle johtavalta tieltä pienemmälle kylätielle, jonka vanhanaikainen mustavalkoinen kyltti kertoi yksinkertaisesti ”Simola as.”. Siellähän se oli, eräs jatkosodan aikaisista historiallisimmista paikoista. Ei niin, että sillä olisi käyty historiaan jääviä taisteluja voittoineen ja tappioineen, vaan kuolleiden lukumäärällä mitattuna paikka oli kenties sodan verisin. Totta on, että historioitsijatkaan eivät ole varmoja siitä, kuinka suuri oli Simolan pommitusten uhriluku, sillä eri lähteet kertovat siitä hyvin erilaista tietoa. On aivan totta, että osa uhreista yksinkertaisesti katosi olemattomiin pommituksen aikana, mutta osa jäi tunnistamatta. Ehkä myös sodanjälkeinen sensuuri ja ”ryssän pelko” estivät suomalaista mediaa kertomasta asioita sellaisina kuin ne oikeasti tapahtuivat. Nyky-yhteiskunnan tiedot niin Karjalan pakolaisista kuin puna-armeijan siviileihin kohdistuneista veriteoista jäivät pelkästään sota-arkistojen varaan. Sota-arkistot on kuitenkin laadittu hyvin hissuttelemalla naapuria loukkaamatta, niin että niissä ei juurikaan kerrota sodan julmuuksista siviilien näkökulmasta.

Jotkut sotahistorioitsijat ovat laskeneet Simolan pommitusten uhreiksi vain 97 kuollutta. Paikalla olleet, nyt jo vanhukset, kertovat kuitenkin, että tuo luku ei ole lähelläkään totuutta. Aiheesta kertoneessa kirjassaan Johannes Virolainen olettaa uhriluvun olleen peräti pari sataa, mutta se saattaa olla yläkantin arvio. Suurin osa niistä, jotka pommituksista selvisi hengissä, on nyt jo kuollut, tai olivat pommitusten aikana niin nuoria, että omakohtaisia muistikuvia ei ole. Tästä syystä on oletettavaa, että totuus noista tapahtumista jää ikuisiksi ajoiksi hämärän peittoon, siitäkin huolimatta, että Simola jäi sitten lopulta Suomen puolelle.

Simola on osa nykyistä Lappeenrannan kaupunkia aivan rajan pinnassa. Niinpä minullakin oli tilaisuus pistäytyä paikan päällä katselemassa tuota jatkosodan kauhunäytelmän tapahtumakenttää. Kesäkuun 18. – 20. päivien tapahtumat olivat sodan kannalta ratkaisevat, ja ehkäpä merkittävimpiä olivat juuri Elinsenvaaran ja Simolan asemien pommitukset, joissa juuri siviiliuhrien määrä oli se tekijä, joka sai Suomen hallituksen kiirehtimään rauhanneuvotteluja. Sotilaiden antama uhri ei suinkaan ole vähäinen, mutta rauhan kannalta myös siviilit joutuivat kantamaan suuren taakan. 

Koska itse olen Karjalan pakolainen, olen aina nähnyt hieman punaista, kun sotapäiväkirjoihin nojaava nykynuoriso vähättelee pakolaisten osuutta tuon sodan jälkimainingeissa. Näin siitäkin huolimatta, että sodan aikana itärajan takaa tuli varsin massiiviset joukot pakolaisia. Myös evakuointi oli suhteellisen hyvin organisoitu, ja historia kertoo siitä varsin ylistävään sävyyn. Varmasti ansiokasta toimintaa, mutta sota-arkistot ovat auttamattomasti unohtaneet tuhannet omatoimisesti paenneet ihmiset, jotka todella olivat pakolaisia.

Alkaisi olla viimeiset hetket, että totuus myös tästä asiasta nousisi päivänvaloon. Se ei vähennä valtiovallan toimenpiteiden arvoa, mutta se on häpeäksi niille ihmisille, jotka täydellisen tietämättömyyden antamalla varmuudella nojaavat viralliseen historiaan ja kurkku suorana huutavat: ”Ei Suomessa ollut pakolaisia.”

Tätä totuutta penkoessani vierailin siis Simolassa paikan päällä, samoin kuin olen vieraillut myös Venäjän puolella ja aion vastakin vierailla. Tällä kertaa vierailun anti jäi varsin vähäiseksi, sillä en tavannut ketään sodan aikana Simolassa asunutta. Rakennukset olivat pääosin uusia tai todella hyvin kunnostettuja. Vaikka pommituksista oli kulunut jo yli seitsemän vuosikymmentä, oli jälkiä kuitenkin siellä täällä näkyvissä, ja kun aiheesta olin kirjallisuutta lukenut, oli helppo kuvitella ne maisemat ja metsiköt, joihin ihmiset silloin olivat paenneet. 

 

Venäläisten pommikoneiden tulosuunnan osoitti nyt jättimäinen sähkölinja, josta oletan nyt tulevan vain ”venäläistä ydinvoimaa.”

Kammottavat totuudet

Vuosikausiin en käynyt Saksassa, koska pidin saksalaisia kaiken pahan alkujuurina ja inhosin ihmisiä, jotka sallivat kaikki toisen maailmansodan julmuudet ja siunasivat Hitlerin raakalaisuudet. Sanaakaan en uskonut väitteistä, jonka mukaan kansa ei tiennyt mitä oikeasti tapahtui. Siihen en usko vieläkään, mutta jonkin verran on ”vihani” leppynyt, kun lopulta suostuin Saksan matkaan ja vierailin useissa historiallisissa kohteissa, joissa kerrottiin sodanaikaisista julmuuksista. En edelleenkään ole varma siitä, ovatko useat museot ja muistomerkit saksalaisten itsetunnon pönkittämiseksi vaiko todella varoitukseksi muulle maailmalle. Niin näkyvästi nuo tapahtumat on tuotu esille, että en lainkaan ole varma, ovatko saksalaiset niistä ylpeitä vai häpeävätkö he tekojaan.

Tuo Saksan matka pari vuotta sitten sai minut syttymään myös omaan historiaamme ja niihin julmuuksiin, joita meidän sotiemme aikana tapahtui. Varmasti myös kaikenlaisia ”pikkujulmuuksia” tekivät myös suomalaiset, mutta ne eivät ainakaan toistaiseksi ole nousseet pintaan, vaikka sotahistoriaa olen pyrkinyt nyt tutkimaan. Sodan verisimmät näytelmät näyteltiin jatkosodan loppuaikoina, ja pääasiallisesti ne olivat venäläisten tekemiä. Vaikka uhrit olivat pääosin siviilejä, parissa aikaisemmassa kirjoituksessani kuvatut tapahtumat kuuluvat jotenkin sotaan. Entinen Neuvostoliitto ja nykyinen Venäjä eivät koskaan ole olleet erityisen tarkkoja siitä, ketä pommien alle sattuu. Se, mitä tapahtui Simolassa ja Elisenvaarassa, tapahtuu tänä päivänä Syyriassa. Ainakaan vielä en tutkimuksissani ole törmännyt samanlaisiin siviileihin kohdistuneisiin julmuuksiin, joissa tekijänä olisivat olleet suomalaiset.  Yksittäistapauksia kyllä, mutta ei systemaattisia massateurastuksia.

Oma mielenkiintoni näihin asioihin selittynee paljolti sillä, että Neuvostoliiton suurhyökkäys ja oma syntymäni sotatoimialueella sattui samaan aikaan. Totta kai olen pikkuisen kiinnostunut siitä, kuinka läheltä nämä ”läheltäpititilanteet” todella hipaisivat. Nyt tiedän, että todella läheltä, eikä monista ikätovereistani koskaan tullut ikätovereitani, vaan he päätyivät ”sankarivainajiksi” jo alle vuoden ikäisinä.

Virallinen Suomi on niin suomettunutta, että suurin osa sodanajan tapahtumista on hautautumassa unhoituksen suohon, sillä tämä sodan jälkeinen sukupolvi ei edes ole kovin kiinnostunut siitä, mitä menneisyydessä on tapahtunut. Suurin osa sota-arkistoista on nyt avattu, mutta ihmisten mielenkiinto totuutta kohtaan on siinä määrin hiipunut, että arkistojen tutkiminen on jätetty muutamien historioitsijan tehtäväksi.  Arkistot kertovatkin vain virallisen totuuden, joka ei ehkä ole aivan yhtäpitävä totuuden kanssa. Voi olla, että aikalaisten kertomuksetkin ovat hieman värittyneitä, mutta on otaksuttavaa, että ne siitä huolimatta antavat totuudesta tarkemman kuvan kuin mitä virallinen Suomi edes haluaa antaa.

En koskaan ole väittänyt, että minä olisin miekka ojossa raivannut tieni sotatoimialueelta tänne Kanta-Suomeen, mutta siitä huolimatta minä ja varmaan myös moni muu voi luokitella itsensä Karjalan pakolaiseksi. Minä sain tehdä sen suhteellisen turvallisesti äitini sylissä, enkä ollut tietoinen noista ”läheltäpititilanteista”, joita kuulemani mukaan matkalla oli useita.  En silti voi hyväksyä sotien jälkeen syntyneen ikäluokan lanseeraamaa käsitystä, ettei Karjalasta tullut pakolaisia. Kyllä meitä tuli useita. Tarkkaa määrää ei tiedä kukaan, mutta väittäisin, että se voidaan hyvinkin laskea tuhansissa.  Aivan käsittämättömältä tuntuvat Karjalan liiton jäsenistönkin kommentit, että kaikki Karjalasta selvinneet olivat evakkoja.

Alkaa olla viimeiset hetket selvittää todellinen tilanne, sillä tuskinpa minä vielä olen viimeinen elossa oleva pakolainen. Totuus tuskin tulee koskaan esiin sen jälkeen, kun olemme jättäneet hyvästit tälle planeetalle. Voi olla, että Elisenvaaran ja Simolan uhrien todellinen lukumäärä ei koskaan selviä, mutta tapahtumat sinänsä vastannevat aika tarkasti blogiani. Asioiden varmentamiseksi olen kuitenkin lähdössä Simolaan, joka on jäänyt Suomen puolelle. Toivon, että sieltä löytyisi jotain minulle ennestään tuntematonta, josta voitte sitten lukea.

Minä ”Karjalan pakolainen” haluan, että Suomen kansa saa totuudenmukaisen kuvan sotiemme tapahtumista. Sota-arkistot eivät ole valetta, mutta ne kertovat vain murto-osan todellisuudesta ja valottavat asioita sotilaiden näkökulmasta. Suomen evakuointi oli kyllä hyvin järjestetty, mutta se ei silti tavoittanut kaikkia.

  

Simolan pommitus

Ikään kuin osoittaakseen mitä tuleman pitää suorittivat Neuvostoliiton ilmavoimat kenraaliharjoituksena Suomen historian toiseksi tuhoisimman pommi-iskun. Simolan pommituksista kirjoittivat Heikki Kauranne ja Jukka Vesen kirjan. Heidän keräämiensä tietojen mukaan tässä pommituksessa kuoli 94 ihmistä. Tämä on liki virallinen luku, mutta valistuneen arvion mukaan uhreja oli yli sata. Paitsi että kuolonuhreja oli huomattavasti vähemmän kuin seuraavana päivänä Elisenvaarassa, näistä uhreista hyvin suuri osa oli Viipurin suuntaan meneviä sotilaita, joille tavallaan kuului kuolla. Asemalla ja maastossa sen läheisyydessä oli kuitenkin myös suuri määrä pakolaisia, jotka pyrkivät turvaan puna-armeijan mahtavien vyörytysten alta. Olihan vihollinen jo kolkuttelemassa Viipurin portteja, ja Simola oli se asema, jonka kautta myöskin toimitettiin Suomen armeijalle vahvistuksia ja siviilit pääsivät pakenemaan länteen.  Periaatteessa evakuoinnit tapahtuivat, tai ainakin niiden olisi pitänyt tapahtua, varsin järjestäytyneesti, mutta hyvin monet olivat paenneet kotoaan jo hyvissä ajoin, eivätkä osallistuneet varsinaisiin evakkojen kuljetuksiin. Näitä pakolaisia oli myös joukoittain pyrkimässä Kanta-Suomeen palaavien junien kyytiin, ja monien pakomatka katkesi nyt Simolaan. Tuo suhteellisen suuri sotilaiden määrä aiheutti sen, että Simolan pommituksista ei kohistu läheskään niin paljon kun Elisenvaaran tapahtumista sitten, kun niistä yleensä puhuttiin. 

 Simola sijaitsee itärajalla. 

Rauni Kontu oli 15 vuotias noihin aikoihin, ja hän touhusi noin kilometrin päässä asemalta sijaitsevan Ellosen talon pihamaalla, kun talon koira alkoi liikahdella levottomasti. Se oli kuullut idästä lähestyvien koneiden äänet, mutta maaston vuoksi koneet ilmestyivät näkyviin vasta hetkeä ennen pommitusta.  Koneet pudottivat pommeja huomattavasti ennen asemaa, ja suurin osa niistä putosi pienen matkan päässä olevan pellon ja metsikön laitaan. Talon väki ja paikalla olleet evakot hakivat turvaa graniittisesta maakellarista joka tärähteli pommituksen voimasta.

Pommeja ryskyi lähistölle taukoamatta, eikä kukaan uskaltautunut sulkemaan kunnolla avoimeksi jäänyttä kellarin ovea. Kaksi turvaa hakenutta haavoittunutta sotilasta tuli kellariin kesken kaiken ja kertoi väen pakenevan suin päin joen yli metsiin.  Poikkeuksellisen raju pommitus ei tuntunut päättyvän lainkaan, ja kun se lopulta päättyi ja väki uskaltautui ulos kellarista, paljastui tuhon laajuus.

Pommitus oli siihenastisen sodan kauhein näytelmä, mutta seuraavana päivänä Suomi sai kokea vielä enemmän. Varmuudella ei tiedetä, oliko näiden kahden aseman tuhoamiselle asetettu tärkeysjärjestystä ja oliko pääasiallisena maalina asemalla olevat junat vaiko asemat sinänsä. Simolan asemalla oli kuitenkin ilmatorjuntaa, joka aiheutti sen, etteivät vihollisen pommikoneet uskaltautuneet yhtä matalalle kuin seuraavana päivänä Elisenvaarassa. Tästä syystä ei pommien tarkkuus ollut myöskään samaa luokkaa, vaikka tuhot olivat myös täällä mahtavat.

”Simolan suurpommitus ei näyttäydy pommittaneiden ilmayksiköiden sotapäiväkirjoissa aivan yhtä paatoksellisena draamana kuin mitä joukko-osastojen historiateoksissa on kuvattu. Lakonisen raportoinnin takana ovat kuitenkin järkyttävät menetykset ratapihalla.”