Evakot ja pakolaiset

Sotiemme jälkeinen sukupolvi elää sen harhakäsityksen vallassa, että ei karjalaisilla mitään hätää ollut, vaikka puna-armeija aloitti suurhyökkäyksen 9. kesäkuuta 1944.  Jopa muutamat Karjalan liiton johtohenkilöt ovat pyrkineet kertomaan, että ei Suomessa tuolloin ollut pakolaisia. Tuskinpa minäkään voin kokemuksesta puhua, kun synnyin tuona mainittuna päivänä ja olin melko pieni nyytti, kun Kanta-Suomeen tultiin. Pääsinhän minä tänne nykyisen rajan taakse äitini sylissä sotilasajoneuvon kyydissä. Ei se kuitenkaan mikään evakkomatka olut, vaan ilmiselvä pakomatka, joka alkoi vasta 18.06., kun olot alkoivat käymään liian kuumiksi. Jauhaavatkohan nuo Karjalan liiton ihmiset vielä niitä vanhoja valvontakomission mantroja, joita aikanaan pyrittiin vakuuttelemaan? 

Olen useaan kertaan pyrkinyt kertomaan, että sotatoimialueilta tänne Kanta-Suomeen tuli kahdenlaisia ihmisiä. Oli niitä, jotka oli lähes rauhanomaisissa oloissa onnistuttu evakuoimaan ennen suurempaa kalabaliikkia. Oli kuitenkin myös niitä, jotka eivät voineet tai eivät halunneet lähteä noihin evakkokärryihin. Kuten kerroin, minä synnyin samana päivänä, kun Neuvostoliitto aloitti massiivisen suurhyökkäyksen. Mitä se mahtoi äidilleni tarkoittaa? Varmasti jokainen synnyttänyt äiti voi osaltaan miettiä, miltä tuntuisi lähteä synnytysvuoteelta pakomatkalle. Todellinen kiire tulikin vasta viikkoa myöhemmin, kun Pitkärannassakin puhuttiin jo venäjää. Kyse ei ollut evakuoinnista, vaan pakomatkasta. Paniikinomaisia pakoja tapahtui myös ainakin Viipurissa ja pitkin pitkää itärajaa. Pakolaisia oli tuhansia.

Evakuointi koski isompia kyliä ja taajamia, joiden oletettiin olevan vaarassa ja jotka lopulta myös olivatkin taistelutantereina. Useimmat täällä asuvat siviilit olivat lopulta evakkoja, mutta myös näissä paikoissa oli jääräpäitä, joista sitten tuli aitoja pakolaisia.

   

Kuvakaappaus: http://rescordis.puheenvuoro.uusisuomi.fi/202336-suomineidon-piirakan-eheytys-alueellinen-kokonaiseksipalautus

Kun puhun Kajalan siirtolaisista, on olemassa myös kolmas ryhmä. Tämä ryhmä muodostuu niistä ihmisistä, jotka menettivät kotinsa ”munattomien” rajaneuvottelijoiden takia. En voi tuntea Stalinin ajatuksia, mutta olettaa sopii, että rauhanneuvottelujen alettua hän heitti kokeeksi pallon, joka koski kohtuuttomia maa-alueiden luovutuksia. Tähän palloon suomalaiset rajaneuvottelijat tarttuivat, vaikka tiedossa oli, että Neuvostoliitto tarvitsi Suomen rintamalta miehiä tärkeimpiin kohteisiin. Ei siis ollut aihetta olettaa, että puna-armeija olisi aloittanut uuden sodan, vaikka noihin ”koviin” rauhanehtoihin ei olisi suostuttukaan. Suuri joukko karjalaisia menetti kotinsa noiden rauhanehtojen seurauksena, vaikka he eivät koskaan asuneet sotatoimialueella eikä Neuvostoliiton armeija myöskään onnistunut valtaamaan noita alueita. Osa näistä ihmisistä ehkä evakuoitiin, mutta osa vain yksinkertaisesti muutti uuden rajan toiselle puolelle.  Kaikki kunnia myös näille siirtolaisille, mutta on toki kuitenkin eri asia paeta sotaa kuin muuttaa kodista, joka on menetetty joidenkin neuvottelujen seurauksena.

Tuskinpa suurempaa kalabaliikkia olisi syntynyt siitäkään, jos hotelli Tornissa istunut valvontakomissio olisi passitettu poliisivoimin kotiaan ja kerrottu heille, että nyt on sota päättynyt ja he ovat vieraalla maalla. Luultavaa on, että tuokin temppu olisi onnistunut, mutta toisaalta ymmärrän päättäjiä. Sota oli julma ja verinen. Ryssän pelko oli syvässä, eikä mihinkään oikein osattu luottaa. Minun järkeni kertoo, että liian kevyin eväin luovutettiin Neuvostoliitolle se, mihin se ei asein pystynyt, mutta minun järkeni ei silloin ollutkaan käytössä.

Sodan jälkeisen ajan on Suomi selvinnyt diplomatian avulla, mutta kyllä siinäkin pitää kohtuus säilyttää. Ehkä hieman omavaltainen Urho Kekkonen oli silloin mies paikallaan, vaikka ehkä ei kaikkia hänenkään toilailuja nykyaikana voida hyväksyä. 

 

Minä, "ryssän lapsi"

Kun kirjoitin blogini, joka oli tarkoitettu muistutukseksi asioiden vesittäjille, jouduin muistelemaan 50-lukua, jolloin asuimme pienen teollisuuspaikkakunnan parakkikylässä. En tiedä, millä perusteella me olimme silloin sinne päätyneet, mutta samantapainen asuinympäristö näytti olevan monella muullakin siirtolaisella. Yhteinen tekijä meille ”pakolaislapsille” tuntui olevan jonkinlainen syrjintä, epäluulot koulussa ja jopa harrastuksissa.

Sain kuulla usein olevani ”ryssän lapsi”, mutta en vain tiennyt, kumpaa vanhemmistani ryssäksi epäiltiin. Isäni oli kahdesti haavoittunut sotainvalidi ja äitini suku jostain Saksasta päin. Minä tunsin itseni kovasti suomalaiseksi juuri taustastani johtuen. Minä en vihannut ketään, enkä vihaa edelleenkään, mutta ehkä tuo paljon puhuttu ”rysän viha” oli voimakkainta juuri karjalaisväestön keskuudessa. Kukapa ei olisi vihainen niille, jotka olivat vieneet lähes koko elämän.

Nykytiedon valossa uskon, että epäoikeudenmukainen kohtelu koulussa oli aika läheistä sukua nykyiselle rasismille, enkä yhtään kadehdi nykyisiä pakolaislapsia.

Minun aikanani oli lasten tapana leikkiä polttolaseilla. Eräs luokkatoverini oli varastanut kirjakaupasta suurennuslasin. En muista, mistä opettajan tietoon oli tuo varkaus tullut, mutta kun kyseinen ”rosvo” kertoi, että minä olin varastanut ja antanut lasin hänelle, uskottiin tuota poikaa välittömästi. Itkun kanssa menin jälki-istuntoon, jossa piti istua niin kauan kuin tunnustaisin teon. Ei moinen epäoikeudenmukaisuus oikein hyvältä tuntunut, mutta kaipa silläkin oli jokin merkitys. Ainakin se kasvatti minusta vääryyden vastustajan, vaikka sekin joskus on aiheuttanut lieviä vaikeuksia. Suomi on itsekeskeisten ja rasististen ihmisten luvattu maa.

Joskus jouduin koulun pihalla tappeluihin, joiden aihetta en toki voi enää muistaa. Sen muistan kuitenkin, että yleensä aina oli aloittajan joku muu kuin minä. Tappelut päättyivät kuitenkin siihen, että joku opettaja tarttui minua hihasta ja retuutti sisälle sättien koulurauhan rikkomisesta. Todellinen ja ainut syy oli se, että olin ”ryssän lapsi”, mutta oikeasti aika kiltti ja kohtalaisen hyvä oppilas.

Kun Vaajakoskelta muutettiin sitten Jyväskylään, en enää ollut ”ryssän lapsi”, vaan minusta tuli ”landepaukku”, joka oli aivan yhtä hyvä kiusaamisen syy kuin karjalaisuuskin. Karjalaisia oli kai Jyväskylässä jo sen verran enemmän, että sitä ei enää paheksuttu, jopa hieman päinvastoinkin. Maalaisuus oli kuitenkin varsin halveksuttavaa pikkukaupungin nuorison keskuudessa.

Lopulta tuli mittani sen verran täyteen, että hakeuduin nyrkkeilysalille oppimaan itsepuolustuksen jaloa taitoa, jota kuulemani mukaan harrastettiin englantilaisissa yliopistoissakin. Se oppi menikin hyvin perille, ja aika pian minä opin kohtalaisen hyväksi nyrkkeilijäksi. Kiusaaminen loppui sitten siihen, kun ensimmäisen kerran täräytin kadun kingiä leukaperiin ja tämä kasteli housunsa. Kun 17-vuotiaana voitin nuorten SM-tittelin, vaihtui tuo kiusaaminen ja nimittely sitten jo jonkinasteiseksi kunnioitukseksi.

Oppivelvollisuus koulutukseni jäi kolmeen silloiseen oppikoululuokaan, jonka jälkeen menin ammattikouluun. ”Mihin luulet sillä pääseväsi”, kysäisi eräs opettajani. Kerroin hänelle oman näkemykseni siitä, mihin sitäkin tietä voi edetä. Siis aina DI tutkintoon ja jopa tohtoriksi. ”Sinä et ainakaan”, oli opettajan kannustava lausahdus. En tiedä, vieläkö ”Musta Saara” elää, mutta terveisiä vain, jos henki vielä pihisee. Oikeassa oli: tohtorin opinnot jäivät minulta kesken, jouduttuani sydänleikkaukseen, mutta olenhan sentään DI ja nyt jo eläkkeellä.

Sellainen se maailman on. Ryssän lapset joutuivat lähtemään takamatkalta, mutta suomalainen luonne on vain sellainen. Olen työni takia joutunut asumaan useilla paikkakunnilla, eikä vieraspaikkakuntalaisuutta ole oikein missään laskettu eduksi.

Terveisiä Markku Laukkaselle

Kyllä minä taas niin mieleni pahoitin, kun luin Karjala-lehdestä otteita Markku Laukkasen puheesta. Koskee se minuun - Karjalan pakolaiseen -, että ihmisen kokemuksia yritetään vesittää. Se mikä on toisille historiaa, saattaa olla toisille elettyä elämää. En tosin ollut pakomatkamme aikana niin vanha, että itse voisin muistaa tuosta matkasta mitään, mutta kertomuksia kuulin sekä omilta vanhemmiltani että myös muilta siirtolaisilta. Mistään evakuoinnista ei meidänkään kohdalla ollut kysymys, vaan selkeästi pakomatkalle lähdettiin. Näinhän se oli monen muunkin kohdalla juuri sotatoimialueelta. Karjalasta tuli sekä pakolaisia että evakkoja. Näin siis sodan aikana. Sodan jälkeen luovutetulta alueelta tuli myös tuiki tavallisia muuttajia.

 

Meni Laukkaselta termit hieman sekaisin, kun hän väitti, että Karjalan pakolaisia ei voi verrata nykyisiin pakolaisiin. Kyllä kaikkea voidaan verrata, jopa katukiveä ja uppotukkia keskenään. Yhteisiä asioita näistäkin löytyy. Ainakin molemmat syrjäyttävät tilavuutensa verran vettä upotessaan. Rinnastaminen onkin se oikea termi, sillä minäkään en rinnasta uppotukkia katukiveen.

Pakolainen on aina pakolainen, riippumatta siitä mitä pakenee. Nykypakolaisistakin jotkut pakenevat henkilökohtaista uhkaa, jotkut taas sotilaallisia toimia, kuten me Karjalan pakolaiset aikoinamme. Luulenpa, että ei siinä ole joudettu kyselemään vihollisen kansallisuutta.

On totta. että nykypakolaisia ei ole helppo rinnastaa Karjalan pakolaisiin, siitäkään syystä, että tulijoita on nyt tosi pieni määrä verrattuna Karjalan pakolaisiin, jota oli lähes viisitoista kertaa enemmän. Toinen selkeästi erottava tekijä oli se, että me kaikki olimme Suomen kansalaisia, joten valtiolla oli tietty velvollisuus ottaa meidät vastaa. Monet nykypakolaisten kertomukset ovat kuitenkin hyvin yhteneviä Karjalan pakolaisten kertomusten kanssa. 

Henkilökohtaisesti muistan jo 50-luvun ja suuren yleisön suhtautumisen ns. ”ryssän lapsiin”. Ei meitä oikein haluttu kelpuuttaa mihinkään, eivätkä opettajatkaan koulussa ihan puolueettomasti suhtautuneet. Tämän varmasti tuntevat myös nykyisten ”evakkojen” lapset, vaikka keskimäärin kansan sivistystaso on jo jonkin verran noussut tuostakin ajasta. Aina ei sitä kuitenkaan uskoisi, kun lukee rasistisia kommentteja sosiaalisesta mediasta. Uskallan olettaa, että jos netti olisi ollut 60-luvulla, olisimme joutuneet samanlaisen ryöpytyksen kohteeksi. 40 – 50-luvuilla ei onneksi ollut noita rasisminlevittämisvälineitä.

Nykypakolaisia ei siis sellaisenaan voida rinnastaa, mutta vertailla kyllä. Vertailun tuloksena löytyy sekä yhtymäkohtia että eroja. Se mikä on, ja näyttää myös pysyvän, on kaikenlainen vieraan vieroksunta ja muutoksen vastustaminen. Kyllä minun mielestäni olisi jo aika lopettaa kaikenlainen tosiasioiden vesittäminen ja hyväksyä se, että meidän omassakin historiassa on ollut sekä pakoon tulijoita että pakoon lähtijöitä. Karjalan pakolaisaaltoon rinnastettava pakolaisryntäys tapahtui jo 1918, kun bolsevikkivallankumousta pakeni Suomeen lähes puoli miljoonaa venäläistä. Nykyisin nämä ovat sulautuneet jo kansaan, eikä jäljellä ole muuta kun joukko venäläisperäisiä nimiä.

Ei pakolaisuudessa ole mitään hävettävää eikä sitä tarvitse vesittää nimityksiä muuttelemalla. Pakene vaikka vihaista koiraa, se on inhimmillistä.

Me metsäpalon sytyttäjät

Kyllä se yksi niitä elämäni karmeimpia hetkiä oli, kun sytytimme kaverin kanssa metsäpalon heti kerralla oikein kunnolla.  Oli jostakin työmaalta - olisiko ollut Makkosen poikien rakennus - löydetty dynamiittinalleja oikein useampi kappale.  Kai me se tajuttiin, että olivathan ne jotenkin vaarallisia, mutta ei taidettu sittenkään oikein tajuta, kuinka vaarallisia ne todella olivat. Piti se kuitenkin kokeilla, että räjähtävätköhän ne todella.

Ensin pantiin nalli kalliolle… olettehan kuulleet sanonnan… ja sitten paiskattiin kivellä päälle. Kai siinä silloin vielä joku korkeamman voiman suojelu oli, kun nalli ei rajähtänyt, eikä paukkua siis nähty.  Nykyisin oikein selkäpiitä karmii kun tajuan, mitä oikeasti olisi voinut tapahtua. Enkös vain minä tekniikan ihmelapsena tajunnut, että nämähän ovat sellaisia tulilangalla räjäytettäviä nalleja, ne siis räjähtävät tulessa. Niin mentiin kotoa pihistämään tulitikkulaatikko ja sitten tiheään, mutta rutikuivaan metsään, josta löydettiin sopivan tasainen paikka nuotiota varten.

Kaikki jäljellä olevat nallit, ehkä puolisen tusinaa, heitettiin sitten kerralla nuotioon. Kai se suojelusenkelikin oli jo kyllästynyt meidän koltiaisten pelleilyyn, sillä nyt sitten räjähti todella kunnolla. Onneksi olimme onnistuneet maastoutumaan muutaman metrin päähän eikä meille käynyt mitenkään, mutta nuotio ja siinä olevat palavat puut lentelivät kymmenien metrien päähän ja sytyttivät kuivan aluskasvillisuuden tuleen.  Tuli oli hetkessä niin laajalla alueella, että tajusimme, että nyt ei auta muu kuin pelastaa itsemme. Eihän se niin helpolta tuntunutkaan, sillä ihan varmoja oltiin siitä, että ainakin joku tietää, että mehän sen tulipalon sytytimme.  Kauhua lisäsi se, että vajaan kilometrin juoksun jälkeen paloautot tulivat vastaan pillit ulvoen, ja viimeistään nyt olimme varmoja, että tästä tulisi pitkä linnatuomio. 

Jatkettiin sitten vain juoksemista, vaikka emme edes tienneet, minne olisimme juosseet.  Vaajakoskella, ehkä jossakin naulatehtaan paikkeilla, tajusimme, että ei tässä ole mitään paikkaa minne mennä.  Päätettiin sitten palata kotiin, mutta myös se päätettiin, että ei tunnusteta kuin vasta kysyttäessä.  No ei ole vieläkään kysytty, ja vissiin palomiehet saivat tulenkin sammumaan. Rikon nyt kuitenkin tuon päätöksen tunnustamalla, että minä se olin, jos joku vielä sattuu moisen kokon muistamaan. Oletettavaa on, että useimmat sen ajan ihmiset ovat jo päässeet autuaammille maille, joita ei kukaan polta.  Tapauksesta on sentään kulunut jo 60 vuotta.

Aina ei meillä koltiaisilla päätä paleltanut muutenkaan, sillä pienet tapaturmat olivat tosi pieniä verrattuna, siihen mitä olisi voinut sattua - ja joskus sattuikin.  Kuolemakaan ei aivan harvinainen vieras ollut, mutta en nyt halua kertoa toisten kuolemista, vaikka joskus joku osui hyvinkin läheiseen ihmiseen.  Puolenkymmentä kuolemantapausta tulee heti mieleeni ja vähän vieraammat päälle. 

Eräs hurjimmista leikeistä ei juurikaan vaikuta vesipuistojen vesiliukumäkeä kummemmalta, mutta todellisuudessa oli tosi vaarallinen.  Se oli Vaajakosken voimalaitoksen tukkiränni, josta laskettiin uimasillamme aina, kun tukkeja ei tullut ja voimalaitoksen päivystäjän silmä vältti.  Koskessa, tukkirännin loppupäässä, kellui pää ylöspäin melkein aina uppotukkeja, jotka olivat jo sen verran pinnan alla, että niitä ei nähty.  Sellaiseen olisi tarvinnut vain kerran osua ja viimeinen lasku olisi laskettu.

Jos näitä ”hullun leikkejä” tässä vielä luettelen, niin eiköhän tähän ryhmään voi lisätä myös mäkihyppyharrastukseni alkuajat. Hypittiin Vaajakosken hyppyrimäestä, jossa me kolme, luultavasti ainoat tämän ikäluokan harrastajat koko kylässä, saimme päähämme korottaa tösää, joksi hyppyriä sanottiin… sen verran, että se heitti kunnolla.  Vaajakosken mäen mäkiennätys oli muistaakseni jotain 25 m. Kun tösää oli korotettu kunnolla, oli mäkiennätys lasten leikkiä - ihan kirjaimellisestikin.  Leikki loppui kuitenkin lyhyeen, kun Vaajakosken ainoa mäkimies Veikko Lirkki tuli paikalle ja piti tulikivenkatkuisen puhuttelun ja lopetti nuo hengenvaaralliset hypyt, jotka päätyivät joskus jäälle. 

Eihän se enää miltään tuntunut noiden 25 – 26 metristen lentojen jälkeen lasketella vain 10 – 15 metrin siivuja.  Siitä kai se syttyi ajatus laskea Jyväskylän suuresta mäestä, josta jo kerroin.