Vanha Viipuri

Kun Karjalasta kirjoitetaan, ei Viipuria voi sivuuttaa, vaikka itse Pitkärannan paroni latelisi sanoja peräkkäin. Ehkä Viipuri on kuitenkin Suomen merkittävin kaupunki kautta historian, ja aikoinaan se oli kansainvälisyyden kehto täällä Suomessa. Viipurin nimi muodostuu skandinaavisesta pyhään paikkaan viittaavasta sanasta vi, sekä linnaa tarkoittavasta sanasta borg. Siis Viborg, joka voitaisiin kääntää vaikkapa muotoon pyhälinna. On varsin luultavaa, että Viipuri on nimenomaan alkanut muodostua jonkinlaisen varustuksen ympärille. Tästä ei kuitenkaan ole näyttöä, joten tämä olettamus perustuu yleiseen vanhaan käytäntöön, jolloin pienenkin yhteisön suojaksi pyrittiin kyhäämään jonkinlaisia varustuksia. Todellisesta Viipurin alkuhistoriasta en ainakaan minä ole onnistunut saamaan selvyyttä, mutta oletettavaa on, että nuo alun tapahtumat juontavat aina 1000 – 1100-luvuille.

Kehitystä auttoi tietysti paikan sijainti, sillä yhä vieläkin kaupungilla on kaksi satamaa ja Viipurin niemen kärjessä linnoitussaari, jota voitiin aikanaan pitää hyvinkin turvana vesitse tulevaa hyökkäystä vastaan. Väitettiin, että Suomen rannikko oli muutoin aika asumatonta rauhattomien viikinkien takia, jotka olisivat mieluusti ulottaneet ryöstöretkensä aina Suomenlahden perukoille asti. Paras turva ryöstäjiä vastaan oli se, ettei ollut mitään ryöstettävää.

Noihin aikoihin ei ollut myöskään mitään Suomen kansaa. Oli vain joukko heimoja, jotka puhuivat kieltä, jota voitiin kutsua vaikka suomeksi ja jota ymmärsivät niin Varsinais-Suomen asukkaat kuin hämäläisetkin sekä heidän kanssaan nahistelevat karjalaiset. Varsinainen Suomen kantaväestö on muodostunut näistä kolmesta heimosta, jotka sitten saivat oman mausteensa Ruotsista, Saksasta ja Venäjältä.

Viipurin syntymän aikoihin oli oletettavasti olemassa kaksi Karjalaa, melkein kuin nykyisinkin. Toinen oli Vuoksen pohjoispuolinen kreikkalaiskatollinen Karjala ja toinen taas Vuoksen eteläpuolinen Karjala eli Rannan kihlakunta, jonka oletetaan olevan avainasemassa kaupungin syntyvaiheissa.

Läntiset maat, kuten Ruotsi, Saksa ja osittain Englantikin tekivät ristiretkiä tänne ”pakanoiden” maille, joissa oli vielä varsin harva kristillinen väestö. Oletettavasti ristiretket olivat myös hyvin kaupallisia, vaikka tätä ei haluttu tunnustaa. Kolmannen ristiretken toteutti Torkkeli Knuutinpoika, ja se tehtiin siis näille raja-alueille, joita Ruotsi piti kovin tärkeinä itselleen. Torkkeli Knuutinpoika perusti Viipurin linnan, vaikka ristiretken aikana ei tiedetä tapahtuneen mitään taisteluja. Linnan perustamista pidetään kuitenkin ristiretken merkittävimpänä saavutuksena, sillä siitä alkoi oikeastaan kaupungin kunnollinen kasvu.

Viipurin linnanherroiksi nimitettiin yleensä valtakunnan merkkimiehiä, ja he hallitsivat linnan lääniä hyvin itsenäisesti erillään muusta Suomesta. Vuonna 1323 solmittiin Ruotsin ja Novgorodin välille ikuiseksi tarkoitettu Pähkinäsaaren rauha, joka kestikin lähes rikkomattomana 150 vuotta, ja kaupunki sai rauhassa kehittyä. Viipuri sai kaupunkioikeudet vuonna 1403. Tämän vuosisadan alussa syttyivät sitten vihollisuudet uudelleen Novgorodin ja Ruotsin välillä. Eerik Akselinpoika Tottin ollessa Viipurin käskynhaltijana linnoitettiin koko Viipurin kaupunki. Se oli suuri urakka, sillä koko Viipurissa oli asukkaita vain noin puolitoista tuhatta, ja kun ajatellaan, että koko valtakunnassa oli vain kolme linnoitettua kaupunkia, Tukholma. Kalmar ja Visby, niin se kertoi Viipurin tärkeydestä jo silloin.

Kuuluisa Viipurin pamaus liittyy tähän kaupungin linnoittamiseen, mutta ehkä kerron siitä joskus toiste, sillä se on aivan liian pitkä juttu näin blogissa kerrottavaksi. Tarina liittyi myös kaupunkia vastaan suunnattuihin sotatoimiin, joihin en nyt enemmälti puutu.

Ehkä kehityksen kannalta merkittävää on kuitenkin todeta, että 1710 piiritysten aikoihin kaupunki murskattiin lähes maan tasalle ja saman vuosisadan aikana se myös paloi kahdesti. Näin siis hetken kaupunki vaikutti kaatopaikalta. Kadulla oli suoranaista sontaa ja kotitalousjätteitä. Tyhjät tontit olivat todellisia kaatopaikkoja. Kuitenkin vuoden 1793 tapahtuneen suuren tulipalon jälkeen kaupunki nousi tuhkasta kuin feniks-lintu. Kaupunki sai senaikaisen mittapuun mukaisesti todella loistokkaan ja siistin ilmeen. 

 Viipuria 1930-luvulla.

Monet Viipurista kertovat laulut ovatkin 1800 – 1900 -lukujen satoa. ”Sellanen ol’ Viipuri” ja ”Muistatko Monrepos’n”. Myös Viipurista muuttaneet evakot toivat Kanta-Suomeen osan kansainvälistä kulttuuria ja palan suomalaisen liike-elämän historiaa, kuten esimerkiksi osuustoimintaliikkeen ja kymmeniä yksityisiä yrityksiä, joita ei nykyisin edes ajatella viipurilaisina. Monien urheiluseurojen nimissä tuo Viipurin nimi on kuitenkin säilynyt. Viipurin Voimailijat, Viipurin Sudet, Viipurin Reipas ja Viipurin Nyrkkeilijät ovat varmasti monelle urheilun ystävälle tuttuja nimiä, vaikka jotkut toki ovat jo nimensä muuttaneet ja siten osan historiastaan hävittäneet.

Karjalan pakolaiset

Luin tässä taas hiljattain väittelyä siitä, mikä on pakolainen ja mikä sitten ei. Ei tässä nyt mitään epäselvää pitäisi olla. Luulisi olevan kaikille selvä, että pakolainen on se, joka jonkun uhan takia joutuu pakenemaan kotiseudultaan, riippumatta siitä, onko tämä kotiseutu valtakunnan rajojen sisäpuolella vai jossakin aivan muualla. Ihmisen, joka muta väittää, kannattaisi ennemmin tutkia Suomen historiaa kun googlea. Google ja Wikipedia kertovat ihmisten mielipiteitä, mutta historia vain totuuden.

 

Luin muun muassa väitteen, ettei Karjalan pakolaisia voi verrata esimerkiksi Syyrian pakolaisiin. No onhan siinä eroja. Ne puhuvat eri kieltä, mutta pakenemisen syyt ja vieraat olosuhteet ovat ehdottomasti yhdistäviä tekijöitä. Erona on vain se, että sotaa paenneet karjalaiset eivät kuuluneet mihinkään kiintiöihin, vaan valtiovalta oli velvoitettu järjestämään heille kohtuullisen inhimilliset olot uudella kotiseudullaan. Karjalaisen näkökulmasta katsoen oli saman tekevää, oliko kyseessä ns. Kanta- Suomi vai kokonaan toinen valtio. Suurin osa meistä jäi uusien rajojen sisäpuolelle, mutta oli niitäkin, jotka jatkoivat matkaansa Ruotsiin, Norjaan, Tanskaan ja jotkut jopa Amerikkaan asti. Ehkäpä nämä ulkomaille muuttaneet ovat sitten niitä googlen määrittelemiä pakolaisia.

Tosiasia on, että minä olen pakolainen.

Vaikuttaa siltä, että suurin osa näihin keskusteluihin osallistuneista ei tunne lainkaan Suomen historiaa. Karjalasta tuli aikanaan kahdenlaisia evakkoja, joita ei pitäisi niputtaa samaan nippuun. Oli todellisia pakolaisia, jotka joutuivat jättämään kotinsa ja omaisuutensa lähtiessään sotatoimialueelta Neuvostoliiton hyökkäyksien alta pois sodan jaloista. Sen lisäksi oli suuri joukko siirtolaisia, jotka määrättiin evakkoon luovutetuilta alueilta, ”munattomien” rajaneuvottelijoiden luovutettua Neuvostoliitolle alueita, joita tämä ei koskaan pystynyt valloittamaan. He olivat siirtolaisia, tai evakkoja, miten vain halutaan asia ilmaista. Pakolaisia ja evakkoja ei kuitenkaan koskaan pitäisi niputtaa yhdeksi kokonaisuudeksi, sillä pakolaiset tulivat sodan keskeltä jopa Neuvostoliiton tulituksen ja pommitusten läpi monien menehtyessä esimerkiksi Elisenvaaran tapaisten tapahtumien seurauksena. Siirtolaiset saivat taas ihan kaikessa rauhassa valmistautua matkalle kimpsuineen ja kampsuineen, eikä heitä uhannut yhtään mikään. Pahasti pelkään, että juuri tähän joukkoon ”nykynuoret” haluaisivat soluttaa myös pakolaiset, mutta kyllä tässä on kyse todella huonosta historian tuntemuksesta. En usko, että monikaan nykyisistä ”tietoviisaista” on edes kuullut pakolaisjuniin kohdistuvista pommituksista, koska sodan jälkeen hotelli Tornissa istunut valvontakomissio kielsi puhumasta tapauksista. Elisenvaaran pommituksissa kuoli kuitenkin toistasataa pakolaista, ja tieto pääsi vuosikymmenien jälkeen julkisuuteen.

Elisenvaaran pommitukset koskettivat minua myös henkilökohtaisesti, sillä minäkin olin junassa, joka oli tuomassa pakolaisia Sortavalasta Elisenvaaraan ja sitä kautta Kanta-Suomeen, kun junaan saatiin tieto, että Elisenvaaran asemaa pommitettiin ja juna ennätettiin pysäyttämään ennen sen tuloa Elisenvaaran asemalle. Näin veturinkuljettaja pelasti satoja äitejä ja lapsia.

Kaikki tämä, mitä edellä olen kertonut, on siis todella tapahtunut ja alkaa olla todennettavissa sitä mukaa, kun arkistot aukenevat. On suorastaan häpeämätöntä väittää, ettei Karjalasta tullut pakolaisia.

Jotenkin karjalaisten vähättelystä kertoo myös tämä kantasuomalaisten suomenkielen opettajien väittämä, ettei karjalan murretta ole olemassa. Totta kai on. Esimerkiksi minun vanhempani puhuivat karjalan murretta. Se on kyllä sukua karjalan kielelle, mutta ei ole lainkaan sama asia. Suurimmaksi osaksi karjalan murre alkaa kuolla samanaikaisesti ihmisten kanssa, mutta se on yhä edelleen olemassa ja sitä käytetään rajan pinnassa yhä vieläkin. Toki ”nykysavolaiset” opettajat koettavat puhua meille karjalisille tuntemattomasta ”kaakkoismurteesta”, mutta sitä karjalan murre ei ole, vaan on ehdottomasti oma murteensa. Toki siinä on sanoja karjalan kielestä, venäjän kielestä, suomen kielestä ja jopa savon murteesta, mutta näinhän aina on kaikissa murteissa ja kielissä.

Historia tulee joskus todistamaan jokaisen sanani oikeaksi. Minä en ole mikään evakkojen jälkeläinen, vaan olin ihan aito pakolaislapsi, jonka kotona puhuttiin karjalan murretta. Kaipa se pakolaisjunassa matkustaminen oli niitä elämäni ensimmäisiä ”läheltä piti” –tilanteita, joista olen paljon kirjoittanut ja vielä luultavasti kirjoitan.

Pitäisikö Karjala palauttaa?

Suomi menetti sotien seurauksena suurimman osan Suomen Karjalaa. Neuvostoliitto otti ne sotasaaliina, niin kuin kautta historian ovat voittajat menetelleet. Tuolloin joutui kodeistaan lähtemään yli 400 000 suomalaista, ja hyvin pian sotien jälkeen alettiin keskustella noiden valloitettujen ja osittain ”vapaehtoisesti” luovutettujen alueiden palauttamisesta Suomen yhteyteen. Suomen menettämällä Karjalalla tarkoitetaan lähinnä Karjalan kannasta ja Laatokan karjalaa, vaikka Suomen menetykset koskivat hieman laajempiakin alueita. Me Karjalan pakolaiset olemme pitäneet melkein oikeutenamme saada Karjala takaisin.

  

Asia alkaa kuitenkin näyttää toiselta, kun tarkastelemme historiaa hieman laajemmin. Viimeisien vuosisatojen aikana nämä alueet ovat kuuluneet Venäjälle (Neuvostoliitto) yli 500 vuotta, mutta Suomelle vain 23 vuotta. Tätä taustaa vasten meidän omistusoikeutemme joutuu jossakin määrin kyseenalaiseen valoon. On kyllä myönnettävä, että Suomen omistusoikeus kirjattiin vapaaehtoisen luovutuksen pohjalta, kun taas venäläisten omistusoikeus syntyi valloitussodan seurauksena. Se hieman tasoittaa puntteja keskusteltaessa oikeudenmukaisuudesta, varsinkin kun kiistaton tosiasia on, että nuo Karjalan alueet kuuluivat Suomelle ennen sotia ja sodat syttyivät provosoimatta Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen.

Karjalan Liitto ja sen edustajat ovat vuosikymmeniä ylläpitäneet keskustelua Karjalan palauttamisesta Suomelle. On luultavaa, että Suomi tuosta Karjalan palautuksesta hyötyisi, sillä on uskottavaa, että sotakorvausten tavoin noiden alueiden kuntoon saattaminen olisi luonnollista elvytystä tälle maalle. On totta, että Venäjä on toistaiseksi jättänyt Karjalan lähes kehittämättä, ja se olisi tosi iso urakka suomalaisille. Venäjälle Karjalan luovutuksesta tuskin olisi mitään hyötyä, joskin todelliset menetyksetkin olisivat varsin vähäiset. Ehkä eniten tuon suurvallan eliittiä kirpaisisi Terijoen alueen virkistyskäytön estyminen, eikä sekään ehkä olisi pakko.

Jos koko Karjala palautettaisiin Suomelle, merkitsisi se lähes puolen miljoonan venäjänkielisen vähemmistön syntymistä Suomeen. Ei ole luultavaa, että Venäjä ryhtyisi evakuoimaan alueen nykyisiä asukkaita. Yhtä vähän on luultavaa, että asukkaat vapaehtoisesti lähtisivät Venäjälle, jos tarjoutuisi tällainen yllättävä tilaisuus päästä Suomeen.

Kokonaan arvailujen varassa on, olisiko tämä hyväksi vai pahaksi Suomelle, sillä vähäinenkin Venäjän kokemukseni saa minut epäilemään tuon porukan sopeutumista Suomen työmarkkinoille, vaikka Karjalan kunnostuksessa olisikin runsaasti töitä.

Pitkärannan kaupunki on ehkä Karjalan kehittyneimpiä alueita, sijaitseehan siellä tuo paljon puhuttu Pitkäranta Oy sahoineen ja paperitehtaineen. Ei ihan tuolla nimellä, mutta joku kombinaattihan se vielä 1900-luvulla oli. Joka tapauksessa modernisointitarpeista huolimatta se olisi laskettava plussan puolelle, kun plussia ja miinuksia luetellaan. Oletan, että tällä hetkellä kaupungissa on noin 30 000 asukasta, mutta varmasti sen liittyminen Suomeen kasvattaisi hieman asukaslukua.

Voisihan olla, että minäkin harkitsisin muuttoa tähän syntymäkaupunkiini. Tulisihan tämä pitkä kiertolaisen elämä sitten päättymään siellä mistä se on alkanutkin.

Kirjoitettu on, että Karjala luovutetaan Suomelle, kun viimeinenkin siellä syntynyt on kuollut. Mahtaakohan se tarkoittaa minua? Synnyin samana päivänä, kun Neuvostoliiton suurhyökkäys alkoi, ja reilun viikon ikäisenä pakenimme sotilasajoneuvon kyydissä kohti nykyistä Suomea.

Näin syntyi Pitkäranta

Tästä onkin jo aikaa vierähtänyt, kun olen kirjoittanut tänne Pitkärannan Paronin sivuille. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että ei ole ollut mitään kirjoittamista. Venäjän matkailu ei ole oikein kiinnostanut tuon Venäjän ainaisen ”sotatilan" takia, ja tämä historian penkominen on todella aikaa vievää puuhaa.

Muinaistutkimusten perusteella tiedetään, että Karjalassa on ollut asutusta jo kauan ennen ajanlaskumme alkua, mutta näiltä ajoilta asutuslöydöt olivat varsin niukkoja. Ehkä nimenomaan Karjalan historiaa päästään tutkimaan vasta 800–luvusta eteenpäin, jolloin löydökset alkoivat olla jo runsaampia. Kaikkialla Suomen ja Karjalan alueilla jatkui kulttuuri, voimakkuudeltaan hyvin vaihtelevana, sillä näennäisestä alueellisesta yhtenäisyydestä huolimatta vaikutteet idästä ja lännestä heilahtelivat sen mukaan, kuka kulloinkin oli Karjalan omistajana. Karjalan historian alkuaikoina puhuttiinkin vain Venäjän Karjalasta ja Ruotsin Karjalasta. Venäjän Karjalan pääkaupunki oli Petroskoi, jonka itäpuolelta venäläisten piirtämä raja kulkee, ja Ruotsin Karjala, jonka rajat sitten vaihtelivat sen mukaan, missä kulloinkin kulki Ruotsin (Suomen) valtakunnan raja. Historian tutkijoiden silmin katseltuna Suomen puoleisen Karjalan keskeisimmät kaupungit olivat aikoinaan Viipuri, Käkisalmi ja Aunus, joiden ympäristöön nuo tutkimuksen hyvin voimakkaasti keskittyivät. Nämä olivat myös aikansa merkittävimpiä kauppapaikkoja, joista ”laukku-ryssiksi” kutsutut kauppiaat yleensä ostivat ja vaihtoivat sopiviksi katsomiaan tavaroita, joita sitten kulkivat myymässä pitkin läntistä maata. Tosiasiassa laukkuryssät eivät olleet ryssiä lainkaan, vaan yhtä suomalaisia kuin minäkin, ryssän lapseksi kutsuttu Pitkäranan poika.

 

Suuremmassa mittakaavassa kauppaa tehtiin sitten kauppakeskusten välillä, joista lähimmät olivat Laatokan linna Olhavanjoen alajuoksulla ja Novgorod sen latvoilla, sekä Pihkova Peipsijärven kaakkoispuolella. Myöhemmin yhteyksiä luotiin myöskin pitemmälle länteen, ja historiassa mainitaan Tallinna, Visby ja Tukholma.

Kun vanhoista karjalaisista kaupungeista puhutaan, ei historia kovinkaan usein mainitse Pitkärantaa. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, että Pitkäranta olisi ollut jotenkin vähämerkityksellinen paikka. Kaupunkina sitä ei vain ollut olemassa vielä näinä tutkimuksen aikoina. Laatokan pohjoisrannan merkittävimmät paikat olivat noihin aikoihin Sortavala, joka oli jo kaupunki, sekä Impilahti, jonka keskuskylä Pitkäranta oli jo Suomen itsenäisyyden aikoihin. Ehkä kolmanneksi tähän ryhmään on luokiteltava Impilahden itäpuolella sijaitseva Salmi, joka oli paitsi voimakkaasti ortodoksinen, niin myös osittain venäjänkielinen.

 

Uskonnoltaan karjalainen väestö jakautuikin suunnilleen kahtia, sillä luterilainen uskonpuhdistus lännestä loi painetta alkuperältään ortodoksisen väestön keskuuteen, ja aikaa myöden osa karjalaisista kääntyi luterilaisuuteen. Toisen maailmansodan lopussa silloisen siirtoväen keskuudessa oli kai noin puolet ja puolet kumpaakin uskontokuntaa. Koskaan tämä ei kuitenkaan aiheuttanut mitään Irlannin kaltaisia uskonkiistoja, sillä me karjalaiset olemme aina kai ymmärtäneet, että Jumala ei ole niin pikkusieluinen, että puutuisi muotoseikkoihin.

Toinen maailmansota onkin se ajallinen raja, jonka jälkeen Karjalan historian tutkiminen on suuresti vaikeutunut lähinnä Neuvostoliiton sulkeutumisen johdosta. Sen kuitenkin tiedän, että Pitkärata alkoi kehittyä jo ennen sotia, lähinnä teollisuuden ja kaivostoiminnan ansiosta, ja tämä kehitys on jatkunut myös Neuvostoliiton aikana. Vanhasta kievarilaitoksen pysähdyspaikasta on kehittynyt aivan mukava pikkukaupunki, jossa olen muutaman kerran saanut vierailla.

Kun jouduin lähtemään Pitkärannasta sotaa pakoon, olin runsaan viikon ikäinen, joten ei kai ihme ole, vaikka näillä matkoillani en olekaan suurta kaihoa kotiin tuntenut. Kieltämättä aina on kuitenkin ollut jotenkin outo tunne, kun olen ajatellut, että täällä olen minä syntynyt.

Karjalainen kirkkopyhä

Karjalaisesta kirkkopyhästä kuulin ensimmäisen kerran, kun Ylivieskan karjalaislähtöinen kirkkoherra järjesti tällaisen tilaisuuden Ylivieskan kirkossa ja vaimoni Pirjo sai siellä kunnian laulaa duettoja yhdessä toisen karjalaisen naisen kanssa.

Muistan, kun muutama vuosi sitten paljastettiin evakkoäidin patsas ja mieleen tuli oma äitini, joka teki pitkän pakomatkan Laatokan karjalasta. Olin silloin reilun viikon ikäinen ja matkaa tehtiin monilla kulkuneuvoilla, aina armeijan kuorma-autoja myöten. Koko matkan äitini huolehti myös minusta. Vaikka en itse matkasta mitään muistakaan, niin kaikki jotka tietävät, missä kaupunki nimeltä Pitkäranta on ja missä on Veitsiluoto, voivat käsittää, mikä saavutus tuo matka oli.

Olen ehkä yksi viimeisistä sotatoimialueella syntyneistä, mutta tiedän, että ei äitini ollut ainut ”evakkoäiti”. Heitä oli tuhansia, ja he ovat patsaansa ansainneet ehkä paremmin kuin joku Paavo Nurmi, vaikka vastaanotto täällä Kanta-Suomessa ei aivan samaa luokkaa ollutkaan.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä selkeämmästi alan ymmärtää omien juurieni merkityksen. Me puoli miljoonaa ihmistä olemme enemmän kuin ne kaupungit, jotka Suomi menetti. Sodan jälkeen me olimme rakentamassa tätä maata ja toimme myös oman kulttuurin ja elävän liike-elämän. Tuskinpa nimet Wärtsilä, EnsoGutzeit tai Kesko ovat kenellekään tuntemattomia, monista pienemmistä yrityksistä puhumattakaan.

Hipaisu Karjalaisesta kulttuurista koettiin täällä kalajoella jo silloin, kun eläkkeelle jäätyäni rupesin puuhaamaan ortodoksista rukoushuonetta tänne Kalajoelle. Monien vastoinkäymisten jälkeen se sitten nousikin Hiekkasärkien parhaalle paikalle, josta kiitos niin monelle taholle, että en edes luettele tässä.

Kun pyhäkkö oli siunattu käyttöönsä, alkoi jo päässäni itää ajatus, että mitä voisin tehdä vielä tämän kalevalaisen kulttuurin eteen. En ajatellut kirjoittaa uutta kansalliseeposta, mutta Pirjon kanssa herätettiin ajatus Karjalan kulttuuriviikosta täällä Kalajoella, jossa itse asiassa on enemmän karjalaisia kuin virallisesti tiedämmekään. Tyngäksihän se ensimmäisellä kertaa jäi, mutta toivon, että siitä muodostuisi perinne vielä ennen kuin nenäni päälle on laskettu 200 cm maata.

 

Ylivieskan mallin innoittamina kävimme luterilaisen kirkkoherran luona puhumassa karjalaisesta kirkkopyhästä täällä Kalajoen luterilaisessa kirkossa. Vaikka toivomamme päivä sattuikin äitienpäiväksi, ei seurakunta katsonut näiden asioiden olevan mitenkään ristiriidassa keskenään. Niinpä Kalajoen kirkossa vietettiin ensimmäistä karjalaista kirkkopyhään äitienpäivänä 2015, ja evakkoäidit saivat konkreettisen muistamisen myös täällä. Edellisenä päivänä oli tsasounalla pidetty praasniekka, ja koko viikon päättää ekumeeninen yhteisjumalanpalvelus helatorstaina luterilaisen ja ortodoksisen papin toimittamana tässä ortodoksisessa rukoushuoneessa. Tämä tilaisuus myös radioidaan. Viikon aikana kirjastossa on nähtävänä karjalaista kirjallisuutta ja ainakin osa ravintoloista tarjoaa karjalaisia ruokia.

Täytyy myöntää, että komealta kuulosti, kun mieskuoro kajautti luterilaisessa kirkossa ilmoille ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu”. Kyllä minä täyspäisenä itseäni pidän, vaikka nyt tunnustankin, että tippa tuli linssiin.

Kyllä me toivomme, että karjalaisesta kirkkopyhästä muodostuisi koko maata kattava tapahtuma, vaikkapa samanaikaisesti äitienpäivän kanssa.