Viipurin väestö

Viipuri eli varhaisemman kukoistuskautensa 1600 luvulla, jolloin myös väestö oli huomattavasti runsaampaa kuin sata vuotta myöhemmin. 1700 luvulla asukkaita oli vain hieman toista tuhatta, eli vähemmän kun nykyisissä pikkukylissä. 

  

Noihin aikoihin Venäjän puoleista Karjalaa kututtiin Vanhaksi Suomeksi. Vanha Suomi liitettiin muuhun Suomeen 1812, jolloin väkimäärä rupesi hyvin nopeasti kasvamaan. Noihin aikoihin Viipurissa oli sotaväkeä ja sen lisäksi muuta asujaimistoa jo lähes 3000 henkeä. Ruotsalaisia ja saksalaisia noin 400 henkeä molempia. Venäläisiä oli muuttanut kaupungin alueelle suunnilleen saman verran kun ruotsalaisia ja saksalaisia oli yhteensä. Tuolloin oli kaupungin suurin enemmistä jo suomalaisia, joita oli lähes 1300 ihmistä. Yhä edelleen oli kyseessä kuitenkin varsin pieni kaupunki, jos sitä verrattaisiin nykyisiin kaupunkeihin. Se oli kuitenkin merkittävä kaupan ja kulttuurin keskus jo tuolloin, ja mikä merkittävintä: se oli hyvin kansainvälinen paikka.

Kansainvälisyys olikin se tekijä, joka edesauttoi kaupungin jatkuvaa kasvua, vaikka kielelliset olot olivat vielä 1800-luvun loppupuolellakin varsin sekavat. Pääsääntöisesti kaupungin virastoissa oli asioitava saksan kielellä, mutta valtion virastoissa oli puhuttava venäjää, jos aikoi saada asiansa hoidetuksi. Suurin osa yksityisistä asiakirjosita kirjoitettiin kuitenkin ruotsiksi, vaikka lähes kaikki vakituiset asukkaat puhuivat ja ymmärsivät suomea. Koulujen opetuskielenä oli venäjä, saksa ja suomi.

Venäjän vallan aikana nousi saksalainen aines ylivaltaan kaupungissa, mikä johtui kai siitä, että Viipuri rinnastettiin kauppakaupunkina Venäjän balttialaisiin kaupunkeihin kuten Tallinnaan, Riikaan ja Narvaan. Näistä kaupungeista muutti runsaasti saksalaisia kauppiaita Viipuriin. Ruotsalaiset, jotka vielä vuosisadan alussa olivat melko tasavertaisessa asemassa saksalaisten kanssa, joutuivat väistymään, sillä venäläinen esivalta suhtautui hyvin epäilevästi ruotsalaisiin, eivätkä nämä olleet enää kruunun erityisessä suojelussa. Ruotsalainen porvaristo sulautui vähitellen saksalaisiin, ja kielikin muuttui, ja saksan kielestä tuli melkein Viipurin oma kieli. Kieltä oppimattomat suomalaiset vajosivat rahvaaksi. Kaupunkiin virtasi myös venäläistä sotaväkeä, jonka mukana tuli kauppiaita ja rakennustyöläisiä. Venäläinen oli myös Viipurissa aiemmin tuntematon yhteiskuntaluokka: maaorjat. Myös suomalaiset ostivat maaorjia ja suhtautuivat heihin samalla tavalla kuin venäläisetkin. Ostivat, möivät ja panttasivat.

Viipurin kulttuurin ja kaupan kehitys alkoi kyllä jo 1800-luvulla, mutta todelliseksi kaupungiksi se kehittyi vasta Suomen itsenäistyttyä 1917, jolloin Viipurista tuli ehkä Suomen kansainvälisin kaupunki. Se oli asukasluvultaankin Suomen toiseksi tai kolmanneksi suurin hieman laskutavasta ja ajankohdasta riippuen.

Nykysinkin Viipuri ympäristöineen on noin 100 000 asukkaan kaupunki, jossa vierailee vuosittain tuhansia suomalaisturisteja. Kuten tiedämme, kaupunki jäi toisessa maailmansodassa venäläisten haltuun. Monet sillä syntyneet yritykset ja yhdistykset toimivat yhä kuitenkin edelleen, mutta nyt täällä Suomessa.

 

Itse olen vieraillut Viipurissa kymmenisen kertaa, ja aina vetää pikkusen surulliseksi kaupungin selkeä rappeutuminen. Vanhojen talojen postiluukuissa saattaa vieläkin lukea selkeällä suomen kielellä ”kirjeitä ja sanomia”. Jos nyt kävisi niin onnellisesti, että Viipuri palautettaisiin suomalaisille, ratkeaisi suomalaisten rakennusmiesten työttömyys kertaheitolla. Niin hassusti tämä matematiikka toimii, että koko Karjalan alueella se saattaisi merkitä suurta siunausta, niin kuin sitten sotakorvauksetkin lopulta merkitsivät.