Karjalan rubiinit

Tauno Judinin kirjoittama tuonniminen kirja kertoo tosi vanhoista Impilahden rikkauksista, joita en voi sivuuttaa, kun kerran olen kertonut kaikesta muustakin Pitkärannan kaivostoiminnasta ja sen malmivaroista, jotka aikoinaan toivat työtä ja hyvinvointia tälle sotia edeltävänä aikana Suomelle kuuluneelle kylälle. 

Ei Pitkärantakaan mikään kyläpahanen ollutkaan, sillä venäläisten halu vallata nämäkin alueet johtui paljolti myös luonnonrikkauksista, jota Venäjä luultavasti oli jonkin verran jopa yliarvioinut. Impilahden malmi- ja mineraalivarat olivat rikkaat siinä mielessä, että ne sisälsivät lähes kaikkia tunnettuja mineraaleja, niin myös erilaisia rakennuskiviä, joita kuljetettiin kaikkialle suuren Neuvostoliitonkin alueelle. Ehkä juuri tähän perustui venäläisten usko Impilahden loputtomiin rikkauksiin. Neuvostoliiton lopulta onnistuessa kesäkuussa 1944 valloittamaan Impilahden oli suurimmat malmivarat jo loppuun kulutettuja.

Tarinat Karjalan rubiineista kuuluvat saumattomasti tähän ketjuun Pitkärannan kaivostoiminnasta, vaikka nämä löydökset ajoittuvatkin jo 1500 luvulle, jolloin Suomea ei varsinaisesti ollut. Oli vain Ruotsi ja Venäjä, joiden välissä oli sitten Karjala, joka oli useitten kahakoiden kohde ja kuului milloin millekin maalle. Neuvostoliittoa ei tietysti silloin vielä ollut edes olemassa ja Ruotsin kuningas oli Karjalan jo koko Suomen hallitsija noihin aikoihin. Myöhempien aikojen historioitsijat keksivät mm. nimityksen Ruotsi-Suomi, mutta oikeasti sellaista valtioita ei koskaan ole ollut olemassa. Suomen hallitsijana oli siis Ruotsin kuningas Kustaa III,  joka halusi näitä rikkauksia, mutta vasta sitten, kun suomalaiset talonpojat olivat näitä punahohtoisia korukiviä keränneet Impilahden Kitelän kylästä. Alkuaikoina näitä kiviä nousi pintaan jopa peltojen muokkauksen yhteydessä ,ja kyläläiset alkoivat käyttää niitä kauppatavarana. Näitä kiviä käytettiin mm. ortodoksisten ristien koristeluun Laatokan Valamossa. Vuosisadan loppupuoliskolla niitä kulkeutui myös kuninkaan hoviin, ja kuningas Kustaa III ihastui näihin upeasti kimaltaviin ”jalokiviin” siinä määrin, että määräsi kaivostoiminnan aloitettavaksi vuonna 1583, jonka jälkeen tiettävästi hoviin kuljetettiin ainakin kolme tynnyrillistä näitä Karjalan rubiineja. Kivi oli oikeasti almandiinigranaattia, joka yhä vielä on erittäin harvinaista. Hovissa tämä päätyi monenlaisten astioiden ja mm. kuninkaan kruunun koristeeksi. 

 

Täyssinän rauhan jälkeen myös venäläiset kaivoivat näitä Karjalan rikkauksia tsaarin hovin käyttöön, ja luostarit koristelivat niillä esineistöään, kunnes Stolbovan rauhassa vuonna 1617 alue luovutettiin takaisin ruotsalaisille. Suurimmat rikkaudet alueelta oli jo tyhjennetty, mutta löydöksiä voidaan tehdä yhä vielä. Koska kyseessä ei kuitenkaan ole mikään oikea jalokivi, ei löytöjen arvo enää ole kovin suuri, varsinkin kun loiston esiin saaminen vaatii työstämistä ja hiomista. Jonkin verran noilla kivillä koristeltuja esineitä on kuitenkin yhä vielä ainakin Puolassa ja Venäjällä.

Karjalan rubiinit eivät oikeastaan siis ole jatkumo Impilahden kaivostoiminnalle, vaan pikemminkin kertomus sen alusta. Kuten jo joskus aikaisemmin olen kertonut, on Impilahti ollut hyvinkin rikkaiden malmivarojen sijaintipaikka, ja sieltä on louhittu muitakin mineraaleja. Ei siis ihme, että Neuvostoliitto tapatti tuhansia miehiä ja satoja hevosia vain vallatakseen tämän alueen itselleen. Valtaus onnistui, mutta ei aivan halvalla.