Karjalan rubiinit

Tauno Judinin kirjoittama tuonniminen kirja kertoo tosi vanhoista Impilahden rikkauksista, joita en voi sivuuttaa, kun kerran olen kertonut kaikesta muustakin Pitkärannan kaivostoiminnasta ja sen malmivaroista, jotka aikoinaan toivat työtä ja hyvinvointia tälle sotia edeltävänä aikana Suomelle kuuluneelle kylälle. 

Ei Pitkärantakaan mikään kyläpahanen ollutkaan, sillä venäläisten halu vallata nämäkin alueet johtui paljolti myös luonnonrikkauksista, jota Venäjä luultavasti oli jonkin verran jopa yliarvioinut. Impilahden malmi- ja mineraalivarat olivat rikkaat siinä mielessä, että ne sisälsivät lähes kaikkia tunnettuja mineraaleja, niin myös erilaisia rakennuskiviä, joita kuljetettiin kaikkialle suuren Neuvostoliitonkin alueelle. Ehkä juuri tähän perustui venäläisten usko Impilahden loputtomiin rikkauksiin. Neuvostoliiton lopulta onnistuessa kesäkuussa 1944 valloittamaan Impilahden oli suurimmat malmivarat jo loppuun kulutettuja.

Tarinat Karjalan rubiineista kuuluvat saumattomasti tähän ketjuun Pitkärannan kaivostoiminnasta, vaikka nämä löydökset ajoittuvatkin jo 1500 luvulle, jolloin Suomea ei varsinaisesti ollut. Oli vain Ruotsi ja Venäjä, joiden välissä oli sitten Karjala, joka oli useitten kahakoiden kohde ja kuului milloin millekin maalle. Neuvostoliittoa ei tietysti silloin vielä ollut edes olemassa ja Ruotsin kuningas oli Karjalan jo koko Suomen hallitsija noihin aikoihin. Myöhempien aikojen historioitsijat keksivät mm. nimityksen Ruotsi-Suomi, mutta oikeasti sellaista valtioita ei koskaan ole ollut olemassa. Suomen hallitsijana oli siis Ruotsin kuningas Kustaa III,  joka halusi näitä rikkauksia, mutta vasta sitten, kun suomalaiset talonpojat olivat näitä punahohtoisia korukiviä keränneet Impilahden Kitelän kylästä. Alkuaikoina näitä kiviä nousi pintaan jopa peltojen muokkauksen yhteydessä ,ja kyläläiset alkoivat käyttää niitä kauppatavarana. Näitä kiviä käytettiin mm. ortodoksisten ristien koristeluun Laatokan Valamossa. Vuosisadan loppupuoliskolla niitä kulkeutui myös kuninkaan hoviin, ja kuningas Kustaa III ihastui näihin upeasti kimaltaviin ”jalokiviin” siinä määrin, että määräsi kaivostoiminnan aloitettavaksi vuonna 1583, jonka jälkeen tiettävästi hoviin kuljetettiin ainakin kolme tynnyrillistä näitä Karjalan rubiineja. Kivi oli oikeasti almandiinigranaattia, joka yhä vielä on erittäin harvinaista. Hovissa tämä päätyi monenlaisten astioiden ja mm. kuninkaan kruunun koristeeksi. 

 

Täyssinän rauhan jälkeen myös venäläiset kaivoivat näitä Karjalan rikkauksia tsaarin hovin käyttöön, ja luostarit koristelivat niillä esineistöään, kunnes Stolbovan rauhassa vuonna 1617 alue luovutettiin takaisin ruotsalaisille. Suurimmat rikkaudet alueelta oli jo tyhjennetty, mutta löydöksiä voidaan tehdä yhä vielä. Koska kyseessä ei kuitenkaan ole mikään oikea jalokivi, ei löytöjen arvo enää ole kovin suuri, varsinkin kun loiston esiin saaminen vaatii työstämistä ja hiomista. Jonkin verran noilla kivillä koristeltuja esineitä on kuitenkin yhä vielä ainakin Puolassa ja Venäjällä.

Karjalan rubiinit eivät oikeastaan siis ole jatkumo Impilahden kaivostoiminnalle, vaan pikemminkin kertomus sen alusta. Kuten jo joskus aikaisemmin olen kertonut, on Impilahti ollut hyvinkin rikkaiden malmivarojen sijaintipaikka, ja sieltä on louhittu muitakin mineraaleja. Ei siis ihme, että Neuvostoliitto tapatti tuhansia miehiä ja satoja hevosia vain vallatakseen tämän alueen itselleen. Valtaus onnistui, mutta ei aivan halvalla.

Rannan kiihlakunnassa

Kun elettiin aikaa, jolloin Karjala hyvin suurelta osin kuului meille suomalaisille, vallitsi ainakin Karjalassa kihlakuntajako. Eteläinen rannikko saaristoineen muodosti Rannan kihlakunnan, johon kuuluivat sellaiset nykyiselle Venäjällekin arvokkaat paikat kuin Johannes ja Koivisto, sekä ulkosaaret Lavansaari ja Seiskari. Kun syntyperäisenä karjalaisena olin saanut kipinän tutustua koko luovutettuun Karjalaan eikä lappeenrantalaissyntyisellä vaimollanikaan tuntunut olevan mitään matkailua vastaan, tuli meistä varsin aktiivisia Karjalan kulkijoita. Olen matkustellut siellä sekä junalla, linja-autolla että omalla autolla. Kuitenkin vielä on paljon Karjalaa myös näkemättä, mutta jos elinpäiviä riittää, niin eiköhän tuokin puute tule korjattua.

  

En millään muista, monennestako Karjalan matkasta lienee kysymys, mutta monessa paikassa olimme jo käyneet, kun päätimme suunnata matkamme Viipurin etelänpuoleisiin osiin. Kun mökkimme sijaitsee aivan rajan tuntumassa, on lähtö aina helppoa, kun siellä olemme ja muodollisuudet on hoidettu. Ihan aluksi Viipuriin, jonne meidän mökiltä on matkaa vain reilut kolmekymmentä kilometriä. Sen verran historiallinen kaupunkihan Viipuri on, että aina siellä on pakko pysähtyä ja aina siellä johonkin uuteen myös törmää. Joskus Paavo Lipposeenkin, mutta nyt taisi kuitenkin merkittävin kokemus olla Pyöreän tornin vessassa käynti. Ihan kirjaa en näistä WC-kokemuksistani aikonut kirjoittaa, mutta tähänastisia tarpeitani olen juhlallisimmin saanut toteuttaa Ruotsin kuninkaan linnan vessassa. Pyöreä torni ei paljoa sille hävinnyt.

Viipurista matka suuntautui suoraan Koivistoon, joka kai monille suomalaisille on tuttu koivistolaistyylisestä karvalakista. En oikeastaan tiedä, onko sillä mitään tekemistä tuon kaupungin kanssa, mutta jotenkin näin olen aina ajatellut. Suomalaisuuden aikana Koivisto oli kauppala, joka siis kuului Rannan kihlakuntaan. Nyt venäläisten valtakautena sinne on muodostunut merkittävä öljysatama, josta syystä koko kaupunkia vartioidaan kun konsaan neuvostoaikana.

Tuo satama olisi ollut upea nähtävyys, mutta ihan satama-alueelle ei meillä pääsyä ollut. Täytyi siis tyytyä suhteellisen vähäisiin muihin nähtävyyksiin, joita kaupunki tarjosi. Suomalaisten rakentama kivikirkko oli kovasti suomalainen, enkä ole vieläkään varma, mihin tarkoitukseen tuota nykyisin käytettiin. Ehkä pieni yläsali oli joissakin kristillisissä tilaisuuksissa käytössä. Tähän kirkkoonkaan emme päässeet sen tarkemmin tutustumaan. Toisin oli laita ortodoksisessa rakennuksessa, jossa meidät toivotettiin ortodoksiseen tapaan tervetulleeksi, ja saimme tutustua koko rakennukseen sekä sen ympäristöön.

Olikohan kaupungin ainut ravintola, jossa saimme kyllä ihan maukasta ruokaa, mutta ehkäpä sisutus oli tarkoitettu muille kun turisteille. Ehkä suomalaista 60-luvun linja-auto asemaa kovasti muistutti. Vain vanha pajatso puuttui nurkasta. Kun ei ensi näkemältä oikein nähtävyyksiä löydetty, päätettiin jäädä yöksi ja paneutua seuraavana päivinä matkailuannin etsimiseen hieman perusteellisemmin . Ehkäpä ortodoksisessa kirkossakin olisi joku iltatapahtuma. No, olisi voinut ollakin, mutta yöksi jääminen ei onnistunut, sillä paikkakunnan ainut hotelli ilmoitti ystävällisesti mutta päättäväisesti, että he eivät saa majoittaa ulkomaalaisia. Oli se ensimmäinen kerta, kun Nyky-Venäjällä sellaiseen olen törmännyt. Eihän siinä muu auttanut kuin samaa tietä takaisin ja Johannekseen, josta löytyikin ihan moderni hotelli, joka suvaitsi ottaa meidät vastaan.

Johannes Kastajasta nimensä saanut kaupunki oli onnistunut säilyttämään tuon nimen läpi ”pakanallisen” neuvostoajan ja oli nyt kasvanut varsin nykyaikaiseksi kaupungiksi. Ei täältäkään mitään turistipyydyksiä löydetty, joten todettiin, että ilmeisesti näitä Venäjän nurkkia ei koskaan ollut tarkoitus pilata länsimaisella hapatuksella. Yö nukuttiin ja aamupalalta myöhästyttiin, kun ei oltu älytty siirtää kellojamme Venäjän aikaan, mutta saatiinpa taas kokemusta, ja jonkin matkan päässä myös saatiin murua rinnan alle.

Sitten auton keula kohden Kyyrölää, sillä sen verran tuttu tuo paikka oli ihan lähisukulaisistakin johtuen, joten päätettiin katsoa, mitä sieltä löytyy. Kovin suurta mutkaa kun se ei tähän reissuun enää tehnyt, ja Venäjän keskiaikaisiin teihin oli jo totuttu. Ainut nähtävyys sielläkin taisi olla melko uusi ortodoksinen kirkko, jossa sitten käytiin, ja kun matkalla Viipuriin taas ajeltiin hieman syrjäisempiä teitä, niin törmäiltiin myös muutamiin matkamiehenristeihin, jotka toki ovat varsin yleisiä ortodoksisessa maailmassa. Venäjällä ne ovat yleensä hyvin hoidettuja ja varsin kauniita kertoen joistakin merkittävistä tapauksista.

 Kyyrölän kirkko

 Kangaspellon kirkon paikalla enää vain matkamiehenristi

Lopulta siis päädyttiin takaisin Viipuriin ja sitten taas mökille. Kävisihän Venäjällä useimminkin, mutta kun ei aina jaksa närkästyä Venäjän tullimiesten pikkumaisuuksista, joita on melkein joka reissulla kohdattu. Jos ei ihan välittömästi, niin jälkikäteen tulleiden kirjeiden muodossa.

Salmin kihlakunta

Impilahti , Korpiselkä, Salmi, Soanlahti, Suistamo ja Suojärvi olivat kuntia, jotka muodostivat Salmin kihlakunnan, joka taas oli Laatokan Karjalan itäisintä osaa. Kun nyt kerran olen ottanut blogini nimeksi ”Pitkäranan paroni”, haluan valaista Pitkärannan ja sen ympäristön asioita mahdollisimman laajasti, silti muistuttaen, että aina on kysymyksessä nimenomaan minun mielipiteeni tai oma valintani lukuisista ”faktoista”, joita historiassakin tarjotaan. Faktojen valinta oli menneinä vuosina hyvin voimakkaasti sidoksissa poliittisiin näkemyksiin, mutta siitä on vähän kerrassaan päästy eroon. Yhä edelleen nuo vuodet kuitenkin näkyvät kirjoituksissa, sillä ne hämärsivät siinä määrin totuutta, että monet pitävät totuutena juuri mielipiteitä.

 Pitkäranta

Yhä vielä on olemassa venäjämielisiä ihmisiä, joiden totuus on suunnilleen sama kuin Putinin mielipiteet, vaikka suurin osa maailman ihmisistä suhtautuu näihin vähintäänkin epäluuloisesti.

Kun rasistia sanotaan rasistiksi, hän hyvin usein puolustautuu sanomalla, että ”taas vedit esille rasismikortin”. Hieman samantapainen ilmiö havaitaan silloin, kun joku ei hyväksy toisen esittämää mielipidettä tai ”väärän” faktan valintaa. Nämä mielipiteet yritetään kumota sanomalla ”jotkut uskovat aina olevansa oikeassa.” No, minä en ole historian tutkija, vaan ainoastaan sen harrastaja, ja kiinnostukseni pohjautuu pelkästään siihen, että olen syntyperäinen karjalan pakolainen. Oikeasti sanon siis ”pakolainen”, sillä kyllä sellainen on pakolainen, joka on äitinsä sylissä sotilasajoneuvon kyydissä vihollisen joukkojen ajaessa takaa. Ei se siitä miksikään muutu, vaikka rauhanoloissa syntyneet koettavat sitä toiseksi vängätä.

Vaikka olen useaankin kertaan vieraillut syntymäseudullani Impilahdessa ja sen keskustaajamassa Pitkärannassa, en oikein voinut tuntea sitä kotiseudukseni. Jotenkin outoa se kuitenkin oli, kun etsin kotitalon jäännöksiä tästä kaupungista. Siis kaupunkihan se nykyisin on, ja tuon alueen kehittynein kolkka, ilmeisesti teollisuuden ja luonnonvarojen ansiosta.

 Pitkärannan kulttuuritalo

 Pitkärannan keskustaa

 Pitkärannan ortodoksinen kirkko

Luotettavia tietoja Impilahden ja Pitkärannan oloista ennen sotia on nyt vaikea saada, sillä monet historialliset dokumentit ovat joutuneet neuvostoaikana kadoksiin tai ne on tahallisesti hävitetty. Hieman vanhempia tietoja löytyy jo sitten Novgorodin Vatjan viidenneksen verokirjasta, mutta nämä tiedot ovat jo 1500-luvulta peräisin. Siihen aikaan asukkaita tiedettiin olevan noin 1200, joten hyvin oletettavaa on, että muutokset 1900-lukuun verrattuna ovat mittavia.

Pitkärannan lisäksi mielenkiintoni kohde on Salmi, joka tietojeni mukaan oli isäni synnyinseutu. Salmista ei senkään vertaa ole nykyaikaan tietoja herunut, mutta ehkä merkittävin olivat kieli ja uskonto. Puolet väestöstä oli ortodokseja ja puolet äidinkieleltään venäjänkielisiä. Nämä eivät suinkaan olleet samaa joukkoa, vaan ortodokseja olivat osittain niin suomenkieliset kuin venäjänkielisetkin.

Toki olen Salmissakin vieraillut, mutta en koskaan edes yöpynyt. Historian ”tutkimukseni” on tältä osin myöskin kesken. Sen verran toki tiedän, että Salmi oli 1500-luvulla Impilahtea suurempi keskus, mutta lähinnä teollisuutensa ansiosta Impilahti on ohittanut jo nyt Salmin. Ainakin näköhavaintoni ovat näin kertoneet, jos niihin nyt voi luottaa. Historia kertoo kuitenkin, että Venäjän ja Ruotsin väliset sodat verottivat tätä rajapitäjää erittäin raskaasti, joten se oli vuosisatojen 1500 – 1600 vaihteessa lähes veronmaksukyvytön ja osittain autio.

Kozlovan kirkon rauniot Salmissa

Tämä nyt tällä kertaa, mutta lupaan palata Salmiin heti kun olen hankkinut siitä kunnolla tietoa.

Viipurin väestö

Viipuri eli varhaisemman kukoistuskautensa 1600 luvulla, jolloin myös väestö oli huomattavasti runsaampaa kuin sata vuotta myöhemmin. 1700 luvulla asukkaita oli vain hieman toista tuhatta, eli vähemmän kun nykyisissä pikkukylissä. 

  

Noihin aikoihin Venäjän puoleista Karjalaa kututtiin Vanhaksi Suomeksi. Vanha Suomi liitettiin muuhun Suomeen 1812, jolloin väkimäärä rupesi hyvin nopeasti kasvamaan. Noihin aikoihin Viipurissa oli sotaväkeä ja sen lisäksi muuta asujaimistoa jo lähes 3000 henkeä. Ruotsalaisia ja saksalaisia noin 400 henkeä molempia. Venäläisiä oli muuttanut kaupungin alueelle suunnilleen saman verran kun ruotsalaisia ja saksalaisia oli yhteensä. Tuolloin oli kaupungin suurin enemmistä jo suomalaisia, joita oli lähes 1300 ihmistä. Yhä edelleen oli kyseessä kuitenkin varsin pieni kaupunki, jos sitä verrattaisiin nykyisiin kaupunkeihin. Se oli kuitenkin merkittävä kaupan ja kulttuurin keskus jo tuolloin, ja mikä merkittävintä: se oli hyvin kansainvälinen paikka.

Kansainvälisyys olikin se tekijä, joka edesauttoi kaupungin jatkuvaa kasvua, vaikka kielelliset olot olivat vielä 1800-luvun loppupuolellakin varsin sekavat. Pääsääntöisesti kaupungin virastoissa oli asioitava saksan kielellä, mutta valtion virastoissa oli puhuttava venäjää, jos aikoi saada asiansa hoidetuksi. Suurin osa yksityisistä asiakirjosita kirjoitettiin kuitenkin ruotsiksi, vaikka lähes kaikki vakituiset asukkaat puhuivat ja ymmärsivät suomea. Koulujen opetuskielenä oli venäjä, saksa ja suomi.

Venäjän vallan aikana nousi saksalainen aines ylivaltaan kaupungissa, mikä johtui kai siitä, että Viipuri rinnastettiin kauppakaupunkina Venäjän balttialaisiin kaupunkeihin kuten Tallinnaan, Riikaan ja Narvaan. Näistä kaupungeista muutti runsaasti saksalaisia kauppiaita Viipuriin. Ruotsalaiset, jotka vielä vuosisadan alussa olivat melko tasavertaisessa asemassa saksalaisten kanssa, joutuivat väistymään, sillä venäläinen esivalta suhtautui hyvin epäilevästi ruotsalaisiin, eivätkä nämä olleet enää kruunun erityisessä suojelussa. Ruotsalainen porvaristo sulautui vähitellen saksalaisiin, ja kielikin muuttui, ja saksan kielestä tuli melkein Viipurin oma kieli. Kieltä oppimattomat suomalaiset vajosivat rahvaaksi. Kaupunkiin virtasi myös venäläistä sotaväkeä, jonka mukana tuli kauppiaita ja rakennustyöläisiä. Venäläinen oli myös Viipurissa aiemmin tuntematon yhteiskuntaluokka: maaorjat. Myös suomalaiset ostivat maaorjia ja suhtautuivat heihin samalla tavalla kuin venäläisetkin. Ostivat, möivät ja panttasivat.

Viipurin kulttuurin ja kaupan kehitys alkoi kyllä jo 1800-luvulla, mutta todelliseksi kaupungiksi se kehittyi vasta Suomen itsenäistyttyä 1917, jolloin Viipurista tuli ehkä Suomen kansainvälisin kaupunki. Se oli asukasluvultaankin Suomen toiseksi tai kolmanneksi suurin hieman laskutavasta ja ajankohdasta riippuen.

Nykysinkin Viipuri ympäristöineen on noin 100 000 asukkaan kaupunki, jossa vierailee vuosittain tuhansia suomalaisturisteja. Kuten tiedämme, kaupunki jäi toisessa maailmansodassa venäläisten haltuun. Monet sillä syntyneet yritykset ja yhdistykset toimivat yhä kuitenkin edelleen, mutta nyt täällä Suomessa.

 

Itse olen vieraillut Viipurissa kymmenisen kertaa, ja aina vetää pikkusen surulliseksi kaupungin selkeä rappeutuminen. Vanhojen talojen postiluukuissa saattaa vieläkin lukea selkeällä suomen kielellä ”kirjeitä ja sanomia”. Jos nyt kävisi niin onnellisesti, että Viipuri palautettaisiin suomalaisille, ratkeaisi suomalaisten rakennusmiesten työttömyys kertaheitolla. Niin hassusti tämä matematiikka toimii, että koko Karjalan alueella se saattaisi merkitä suurta siunausta, niin kuin sitten sotakorvauksetkin lopulta merkitsivät.