Simolan pommitus

Ikään kuin osoittaakseen mitä tuleman pitää suorittivat Neuvostoliiton ilmavoimat kenraaliharjoituksena Suomen historian toiseksi tuhoisimman pommi-iskun. Simolan pommituksista kirjoittivat Heikki Kauranne ja Jukka Vesen kirjan. Heidän keräämiensä tietojen mukaan tässä pommituksessa kuoli 94 ihmistä. Tämä on liki virallinen luku, mutta valistuneen arvion mukaan uhreja oli yli sata. Paitsi että kuolonuhreja oli huomattavasti vähemmän kuin seuraavana päivänä Elisenvaarassa, näistä uhreista hyvin suuri osa oli Viipurin suuntaan meneviä sotilaita, joille tavallaan kuului kuolla. Asemalla ja maastossa sen läheisyydessä oli kuitenkin myös suuri määrä pakolaisia, jotka pyrkivät turvaan puna-armeijan mahtavien vyörytysten alta. Olihan vihollinen jo kolkuttelemassa Viipurin portteja, ja Simola oli se asema, jonka kautta myöskin toimitettiin Suomen armeijalle vahvistuksia ja siviilit pääsivät pakenemaan länteen.  Periaatteessa evakuoinnit tapahtuivat, tai ainakin niiden olisi pitänyt tapahtua, varsin järjestäytyneesti, mutta hyvin monet olivat paenneet kotoaan jo hyvissä ajoin, eivätkä osallistuneet varsinaisiin evakkojen kuljetuksiin. Näitä pakolaisia oli myös joukoittain pyrkimässä Kanta-Suomeen palaavien junien kyytiin, ja monien pakomatka katkesi nyt Simolaan. Tuo suhteellisen suuri sotilaiden määrä aiheutti sen, että Simolan pommituksista ei kohistu läheskään niin paljon kun Elisenvaaran tapahtumista sitten, kun niistä yleensä puhuttiin. 

 Simola sijaitsee itärajalla. 

Rauni Kontu oli 15 vuotias noihin aikoihin, ja hän touhusi noin kilometrin päässä asemalta sijaitsevan Ellosen talon pihamaalla, kun talon koira alkoi liikahdella levottomasti. Se oli kuullut idästä lähestyvien koneiden äänet, mutta maaston vuoksi koneet ilmestyivät näkyviin vasta hetkeä ennen pommitusta.  Koneet pudottivat pommeja huomattavasti ennen asemaa, ja suurin osa niistä putosi pienen matkan päässä olevan pellon ja metsikön laitaan. Talon väki ja paikalla olleet evakot hakivat turvaa graniittisesta maakellarista joka tärähteli pommituksen voimasta.

Pommeja ryskyi lähistölle taukoamatta, eikä kukaan uskaltautunut sulkemaan kunnolla avoimeksi jäänyttä kellarin ovea. Kaksi turvaa hakenutta haavoittunutta sotilasta tuli kellariin kesken kaiken ja kertoi väen pakenevan suin päin joen yli metsiin.  Poikkeuksellisen raju pommitus ei tuntunut päättyvän lainkaan, ja kun se lopulta päättyi ja väki uskaltautui ulos kellarista, paljastui tuhon laajuus.

Pommitus oli siihenastisen sodan kauhein näytelmä, mutta seuraavana päivänä Suomi sai kokea vielä enemmän. Varmuudella ei tiedetä, oliko näiden kahden aseman tuhoamiselle asetettu tärkeysjärjestystä ja oliko pääasiallisena maalina asemalla olevat junat vaiko asemat sinänsä. Simolan asemalla oli kuitenkin ilmatorjuntaa, joka aiheutti sen, etteivät vihollisen pommikoneet uskaltautuneet yhtä matalalle kuin seuraavana päivänä Elisenvaarassa. Tästä syystä ei pommien tarkkuus ollut myöskään samaa luokkaa, vaikka tuhot olivat myös täällä mahtavat.

”Simolan suurpommitus ei näyttäydy pommittaneiden ilmayksiköiden sotapäiväkirjoissa aivan yhtä paatoksellisena draamana kuin mitä joukko-osastojen historiateoksissa on kuvattu. Lakonisen raportoinnin takana ovat kuitenkin järkyttävät menetykset ratapihalla.”