Me Karjalan pakolaiset... kerran vielä

Olen vuosikausia koettanut kertoa kantasuomalaisille, että Karjalasta tuli sotien jälkeen tänne nykyiseen Suomeen hyvin monenlaisia ihmisiä. Osa oli evakuoitu jo hyvissä ajoin ennen sotia, osa evakuoitiin vaaran uhatessa ja osa vasta huonojen rauhanehtojen jälkeisten alueluovutusten aikoihin. Kaikkiin näihin sopii yleisnimenä evakko. Karjalasta lähtö ei ollut pakollista - niin uskottiin - ja pieni osa ihmisistä päättikin jäädä kotiinsa. Tämä porukka oli kuitenkin varsin pieni uppiniskaisten joukko, jonka kaltaisia on tavattu mm. vesivoiman tarvitsemien altaiden rakentamisen yhteydessä vielä viimevuosikymmeninäkin. Näitä uppiniskaisia, joita piti kantaa allasalueilta, on varmasti yhä edelleenkin. Näitä oli siis Karjalassakin, vaikka tosi pieni oli se joukko, joka sinne lopullisesti jäi. Kun tosi paikka tuli ja Neuvostoliiton joukot alkoivat vyöryä päälle, lähti suurin osa tuostakin joukosta pyrkimään kohti länttä. Osan tavoittivat pommit matkalla, ja osa uupui muutoin, mutta osa pääsi turvallisimmille vesille. Juuri nämä ihmiset ovat pakolaisia, eikä heihin oikein sujuvasti istu sana evakko.

Lisää pakolaisia syntyi suurten sodan jälkeen vaiettujen siviiliväestöön kohdistuneiden pommitusten seurauksena. Itsekin olen saanut vierailla Simolan asemalla, jossa pommituksen alta pakeni iso joukko ihmisiä ja kymmeniä myös kuoli. Toinen, ehkä vieläkin pahempi paikka oli Elisenvaaran asema, jossa sekä kuolleitten että pakolaisten joukko oli vieläkin suurempi. Samoihin aikoihin, kesäkuussa 1944, tapahtui myös Viipurin murtuminen, ja hyvin monet Viipurin asukkaista joutuivat lähtemään niine hyvineen minkäänlaisiin evakuointitoimenpiteisiin osallistumatta. Kun tähän joukkoon lisätään vielä yksittäistapaukset pitkin pitkää itärajaa ja laajaa Karjalaa, on meillä arvion mukaan koossa helpostikin samansuuruinen joukko. kun on se porukka, joka nyt on ulkomailta tulossa Suomeen.

Karjalasta tuli Kanta-Suomeen lähes puoli miljoonaa ihmistä, joista virallisesti evakuoituja oli noin 420.000. Loput olivat tavalla tai toisella omia reittejään tänne päätyneitä. Näitä minä nimitän pakolaisiksi.

 

Voi olla, että suomettumisen seurauksena sodan jälkeen syntyneet ihmiset todella uskoivat, että me ”maailman parhaat” suomalaiset onnistuimme evakuoinnissa niin hyvin, että pakolaisia ei ollut lainkaan. En kuitenkaan ymmärrä, että varsin vaikutusvaltaisessa asemassa olevat Karjalanliiton puheenjohtaja Marjo Matikainen ja varapuheenjohtaja Risto Kuisma ovat laulaneet samaa laulua. Voi olla, että totuus on onnistuttu peittämään myös heiltä, tai sitten he, syystä tai toisesta, ovat juuri niitä ”trolleja”, joiden tehtävänä on hämätä Suomen kansaa.

Vähän kerrassaan on kuitenkin alkanut ilmestyä näkemyksiäni myötäileviä kirjoituksia, joten on toivoa, että vielä joskus voidaan asioista puhua niiden oikeilla nimillä. Olisi suotavaa, että se suuri toimittajajoukko, joka julistaa, että Karjalasta ei tullut pakolaisia, vaivautuisi ottamaan asioista selvää ja kertoisi asiat niiden oikeilla nimillä.

Ihmettelen minä sitäkin, että mitä hävettävää on sanassa ”pakolainen”. Ainakin minä kannan tätä titteliä jopa hieman ylpeänäkin. Toki osaa näistä evakoistakin voidaan nimittää pakolaisiksi, vaikka heidän pakomatkansa oli jotenkin järjestäytyneempi kuin näiden nykyisten tulijoiden. Merkitystä ei olekaan sillä, miten on tultu, vaan että ylipäätään on tultu.

Jos kuulostaa paremmalta, että ei puhuta pakolaistulvasta, vaan puhutaan siirtolaistulvasta, niin tehtäköön sitten niin. Kaikessa tapauksissa tilanne on aivan sama ja ongelmat samantapaiset. Asunto, lämpimiä vaatteita ja ruokaa tarvitaan nyt ja tarvittiin silloin. Ehkä joistakin ihmistulvista voidaan kuitenkin puhua vasta sitten, kun porukkaa tulee hieman enemmän kuin jonkun jalkapallopelin katsojia, joita niitäkin voi suuressa maailmassa olla helposti 100.000, joten vedettäköön raja sitten tuohon.

Jos nämä uudet tulijat käyttäytyvät samalla tavoin kun aikanaan Karjalan pakolaiset, niin pian meillä on todella korkea elintaso ja nippu wärtsilöitä ja ensogutzeitteja, jotka työllistävät myös kantasuomalaisia.

Muistelen Veikko Vennamoa

Kun luen rasistien kommentteja, lähinnä internetistä, sillä muuhun mediaanhan niiden pääsy on jo aika onnistuneesti rajattu. Lausahdus ”maahanmuuton vastustaminen ei ole rasismia, vaan se on realismia” ei tietenkään ole muuta kuin täysin tietämättömän rasistin mölinää. Tietysti rasismi on rasismia, joka sanana tarkoittaa juuri jonkin vähemmistön oikeuksien rajoittamista sillä perusteella, että eivät kuulu enemmistöön ja ovat jotenkin erilaisia. Tästä syystähän pieni rasistinen vähemmistö maahanmuuttoa vastustaa. Realismia taas on se, että ei tänne kovin moni edes halua. Tuo yhden vähän isomman urheilukilpailun yleisömäärän verran tulevan pakolaisjoukon vastaanottaminen on lähinnä vain järjestelykysymys.

 

Miksi minä juuri nyt muistelen Veikko Vennamoa? Toki tapasin miehen parikin kertaa, mutta en oikeasti tuntenut häntä. Kuuluin siihen todella massiiviseen pakolais- ja evakkojoukkoon, joka sodan aikana ja sen jälkeen tuli Karjalasta Suomeen. Olen joutunut pohtimaan sodan jälkeen syntyneen porukan asennetta maahanmuuttoon. Tietysti tämä herätti sympatiat tuota mainitsemaani miestä kohtaan, joka lähes yksin hoiti noin puolen miljoonan ihmisen asuttamisen tänne Kanta-Suomeen. On jokseenkin turha väitellä siitä, kuka porukasta oli pakolainen ja kuka evakko. Molempia oli ja yhteinen tekijä oli se, että ellei kattoa löytynyt pään päälle, alkoi pian paleltaa. Varmaan kyseessä oli todellinen suururakka, mutta tulipahan tehtyä. Eihän se tietenkään kiva ole, että ihminen joutuu kotinsa jättämään - ei nyt eikä silloin. Onni onnettomuudessa onkin se, että nykyisin tänne tulee vain noin 6 % siitä määrästä, joka silloin piti ruokkia, majoittaa ja asuttaa. 70 vuotta sitten maamme oli sodan köyhdyttämä maa, joka meidän siirtolaisten avulla nousi jaloilleen.

On oletettavaa, että nykyisetkin pakolaiset rikastaisivat tätä maata monin tavoin, jos edes haluaisimme tarjota heille tämän mahdollisuuden. Jos hädänalaisten auttamisesta kieltäydytään uskontoon, ihonväriin, kieleen tai aikaisempaan asuinpaikkaan vedoten, on kyllä kyseessä selkeästi rasismi. Tämän tosiasian myöntäminen on realismia.

Kun köyhä Suomi 70 vuotta sitten pystyi auttamaan lähes puolta miljoonaa ihmistä, ei liene mahdotonta ajatella, että ”rikkaalle” Suomelle on tämä pieni porukka vain pieni juttu.

Näinhän se oikeasti on. Mille tahansa toiminnalle voidaan keksiä mitä tahansa salanimiä, mutta ei varsinainen asia miksikään muutu. Rasisti on rasisti vaikka voissa paistais, eikä maahanmuuttovastaisuutta voida miksikään muuksi juuri nyt kuvata.

Uutta historiaa?

Kun olen saanut seurustella myös nykyisten pakolaisten kanssa, olen ihan omakohtaisesti havainnut, kuinka samankaltaisia olivat ne pakolaiskertomukset, joita sain lapsena kuulla tuntemiltamme karjalaisilta, joista monet olivat todellisia pakolaisia, melkein kuin nämä nykyisetkin. Pakolainenhan toki olin minäkin, vaikka en todellakaan sitä itse muista, koska olin silloin vielä sylivauva. Mistään varsinaisesta evakuoinnista ei äitini ja minun kohdalla ollut kysymys, sillä viimeisten joukossa lähdettiin, kun venäläisten suurhyökkäys oli jo siinä pisteessä, että seuraava vaihe olisi ollut ne paljon puhutut "nahkurin orret".

 Kuva: Museovirasto

 

En tiedä olimmeko viimeiset Pitkärannasta paenneet suomalaiset, mutta seuraavana päivänä siellä puhuttiin jo venäjää.

Kyllä minä niin mieleni pahoitin niistä väitteistä, että Karjalasta ei muka tullut pakolaisia. Totta kai niitä tuli, olkoonpa historian kirjat ihan mitä mieltä tahansa, eikä tosiasat muutu miksikään, vaikka "suomettaret" vänkäisivät määritelmiä miksi tahansa.

Olen myös pahoillani siitä, että suomalaiset sotahistorioitsijat eivät uskaltaneet puhua totta Karjalan pakolaiskysymyksessä.

Ei kai sillä muuta väliä ole, mutta harmittaahan tuo moinen suomettuminen. Se on aina tiedetty, että Neuvostoliitto vääristeli historiaa, mutta jotenkin minua hävettää, että suomalaiset joutuivat sotien jälkeen myötäilemään noita vääristelijöitä.

Kävin ensimmäisen kerran sotien jälkeen Viipurissa vuonna 1968. Muutama vuosi aikaisemmin oli linnan portilla paljastettu marmorilaatta, johon oli kirjoitettu seuraava lause: "Omistettu Leningradin rintaman 21. armeijan sankarillisille sotilaille, jotka 20. kesäkuuta 1944 vapauttivat ikivanhan venäläisen Viipurin kaupungin."

Suomalaisten silmissä tämä lyhyt teksti kiteyttää koko Neuvostoliiton aikaisen väärän ja vääristellyn historiankirjoituksen Viipurista ja Suomen vaiheista.

Totta on, että maailmansotien valloittajat kertoivat aina vapauttavansa milloin minkin kaupungin. Muutama päivä myöhemmin ei kaupungissa ollut enää ketään vapautettavia, ja paenneiden suomalaisten sijalle alettiin pakkosiirtää neuvostokansalaisia, jotka alistettiin kommunistisen pakkovallan alle.

Neuvostoliittolaisten nimitys ikivanhasta kaupungista selittyy venäjänkielisillä termeillä, joissa vanhaa ja ikivanhaa on vaikea erottaa toisistaan. Venäjän kielen sana "starinnyi" on varsin laaja-alainen vanhuuskäsite. Se voidaan tulkita myös ikivanhaksi.

Viipuri on aina ollut suomalainen kaupunki, mutta totta on, että koko Suomi on joskus ollut osa Venäjää. Suomi on kuitenkin ollut myös osa Ruotsia, ja Ruotsilla oli myös merkittävä osa Viipurin rakentamisessa. Moneen muuhun kaupunkiin verrattuna Viipuri ei edes ole ikivanha kaupunki. Uskon että niin turkulaiset kuin hämeenlinnalaisetkin närkästyisivät, jos näitä kaupunkeja alettaisiin nimittää ikivanhoiksi venäläisiksi kaupungeiksi. Jonkun laskuopin mukaan sekin olisi mahdollista.

Neuvostoliitto kuittaa suomalaisille varsin merkittävän talvisodan sekä sitä seuranneen jatkosodan vain suuren isänmaallisen sodan paikallisiksi välikohtauksiksi fasisteja vastaan. Varsinaisiksi rosvoiksi, varkaiksi ja fasisteiksi suomalaisjoukot muuttuivat ylittäessään vuoden 1939 rajan.

Venäläiset kirjoittivat oman sotahistoriansa sellaiseksi kuin halusivat ja saivat peloteltua myös suomalaiset myötäilemään näitä kirjoituksia. Siksi on käynyt myös niin, että historia ei tunne Karjalan pakolaisia eikä kovin monien taistelujen voittojakaan. Tosiasiana kuitenkin pysyy, että Neuvostoliitto ei pystynyt valloittamaan Suomea ja katkaisuryritys Suomussalmi-Oulu-linjalta koki kovasti karun lopun.

http://www.uusisuomi.fi/artikkelit/suomalaisia-pakolaisia

http://petripenna.blogspot.fi/2015/09/pakolainen-siella-pakolainen-taalla.html

Pieni pätkä suomettumista

Kirjoitan kahtakin blogia, ja molemmissa olen joskus verrannut nykyistä pakolaistilannetta sodanaikaiseen tilanteeseen Karjalan pakolaisista. No kun itsekin siihen porukkaan kuuluin, niin en ole voinut olla kapinoimatta tietämättömiä vastaan, jotka väittävät, ettei Karjalasta tullut pakolaisia. Totta maar tuli. Kun Suomen sodanjälkeistä historiaa kirjoitettiin, oltiin vielä niin suomettuneita, että pienikin sana, jonka epäiltiin olevan Neuvostoliiton vastainen, jätettiin historiasta pois. Virallinen historiamme kertoo ainoastaan Karjalan evakoista, ikään kuin koskaan ei olisi ollut mitään pakolaisia.

Impilahti evakuoitiin ennen minun syntymääni, joten siihen porukkaan en aivan kerennyt. Kun synnyin samana päivänä puna-armeijan suurhyökkäyksen alun kanssa, jouduin ikään kuin tahtomattanikin pakolaisten kirjoihin. Olin viikon ikäinen, kun oli pakko lähteä, vaikka kuulemani mukaan oli jo melkein päätetty jäädä sinne... sodan jalkoihin. Suomalaiset sotilaat kuitenkin päättivät viedä meidät Sortavalaan, josta jatkoimme sitten matkaa jotenkin.

Monet muutkin ihmiset pakenivat sotaa tai Neuvostoarmeijaa, vaikka olivat jo ikään kuin antaneet periksi. Kaikki he ovat pakolaisia, täysin riippumatta siitä, että Suomen virallinen historia on heidät unohtanut.

En millään jaksa käsittää, mistä sellainen vääristelmä on syntynyt, että pakolainen on vain se, joka on paennut maasta toiseen. Toki niitäkin oli, sillä ainakin Ruotsi, Tanska ja Saksa ottivat vastaan sotaa paenneita.

Todelliset pakolaiset eivät koskaan päässeet historian lehdille, sillä he olivat ns. yksittäistapauksia, joita oli vain muutamia tuhansia, ja he sulautuivat pian evakkojen massaan päästyään Kanta-Suomeen. Monet yksittäiset kirjat kertovat kuitenkin heidän tarinansa, ja monet kohtalot jäävät varmasti myös kertomatta.

Karjalan pakolaiset olisi varmasti hyvä aihe jollekin historian tutkijalle, sillä kuten jo sanoin: meitä oli tuhansia, mutta olemme osa tätä vaiettua sotahistoriaa.

 Maahanmuuttajia tuli viime vuonna Suomeen urheilukatsomollisen verran.

Omakohtaisia kokemuksia minä en pysty kertomaan, sillä kuten sanoin, oli silloin vielä lapsi. Minulla ei ole kuitenkaan vähäisintäkään halua epäillä, etteikö kaikki, mitä minulle on kerrottu, olisi totta.

Sitä ei koskaan ole asettanutkaan kyseenalaiseksi niin kuin sodan jälkeen syntynyt, viralliseen historiaamme nojaava sukupolvi.

Kun tämä virallinen historia sodanjälkeisistä ajoista kirjoitettiin, ei siihen kelpuutettu tällaisia tapahtumia kuin Karjalan pakolaiset ja Elisevaaran pommitukset. Ne olivat liian tulenarkoja aiheita, joista meilläkin puhuttiin vain hyssytellen. Se oli se ensimmäinen pätkä suomettumista.

Sodasta on jo aikaa, joten moni on uskaltanut nyt tapahtumista kertoa. Niistä on kirjoitettu jopa kirjoja, mutta yhä vielä on ihmisiä, jotka haluavat pitää näitä tapahtumia pimeässä. Pian ne ovatkin vaipuneet unhon yöhön, sillä sodasta on kulunut yli 70 vuotta.

Saamieni tietojen mukaan Petsamosta tuli pakolaisia myös Kalajoelle. Jos teistä joku vielä elää, niin kertokaa ihmeessä oma tarinanne. Jos ette halua, tai osaa kirjoittaa, niin ottakaa silti yhteyttä. Kyllä minä kuuntelen ja panen sen sitten paperille.

Tähän loppuun sitten minun määritelmäni pakolaisesta. Pakolainen on se, joka pakenee hengen-, terveyden tai väkivallan uhkaa jostakin jonnekin. Tämä pako voi tapahtua vaikkapa koulun pihalla. Ei siinä valtakunnan rajoja tarvitse ylitellä.

Kerron nyt kuitenkin vielä, miksi olen verrannut nykytilannetta Karjalan evakkojen ja pakolaisten tilanteeseen. Kyse on nimenomaan tilanteesta, ei lainkaan ihmisistä eikä siitä, miten ja mistä he ovat tulleet. Suomen rajojen sisälle oli hetkessä tullut paljon ihmisiä, jotka piti asuttaa jotenkin. Sotien jälkeen niitä tuli todella paljon - noin puoli miljoonaa. Nyt vähemmän kuin Salpausselällä on yleisöä, ja niistäkin suurin osa potkitaan takaisin. Tämähän on vain järjestelykysymys, ei mikään "pakolaiskriisi".