Pitkäranta, unelmieni kohde

  

Tätä kirjoittaessani olen jo useaankin kertaan käynyt Venäjän puoleisessa Karjalassa niin luovutetuilla kuin vallatuilla alueilla, sekä myös ”alkuperäisessä” Venäjän Karjalassa. Näistä matkoista aion kuitenkin ruveta kertomaan vasta seuraavassa blogissani. Ennen sitä olen koettanut perehtyä synnyinseutuni historiaan, josta kerron nyt.

Synnyin pitäjäni oli siis Impilahti ja tarkemmin sanottuna Pitkärannan kylä, joka jo minun syntymäni aikoihin oli merkittävä taajama ja koko pitäjän keskus. Nykyisin tästä taajamasta on tullut peräti venäläinen kaupunki, joka tuskin kuitenkaan on merkittävästi kasvanut suomalaisuuden ajoista. Jo 1500 luvulla Impilahdella oli 20 kylää ja niissä 139 taloa. Pitäjässä oli 188 veronmaksuun kykenevää aikuista miestä. Tyypillisessä impilahtelaisessa kylässä asui tuolloin keskimäärin 50 ihmistä, joka nykyaikana tuntuu varsin vähäiseltä, eivätkä verotulotkaan olleet kovin kaksiset. Tuohon aikaan se kuitenkin tarkoitti melkoista pitäjää, joka oli selvästi Käkisalmen linnalääniä suurempi ja lähes kaikkia muitakin Karjalan pitäjiä isompi. Tuolloiset Impilahden kylät olivat likipitäen samoja, joita suomalaiset asuivat aina sotiin asti.

 

Ruotsi ja Venäjä olivat sopineet riitaisuuksien lopettamisen ”ikuisiksi ajoiksi” v.1323 ja rajalinjan sopivat silloin kaksi suurvaltaa. Karjalaisten mielipidettä ei kysytty, vaikka raja halkaisikin heidän ikivanhat nautintaoikeutensa. ”Ikuisesta rauhasta” huolimatta vuodesta 1430 lähtien rajalevottomuudet Ruotsin ja Venäjän välillä olivat melkeinpä jokapäiväisiä. Vuonna 1468 pidettiin ns. Viipurin neuvottelu, jossa todettiin, että Käkisalmen, Sortavalan ja Impilahden seudulta tulleet karjalaiset olivat käyneet ryöstöretkellä Venäjällä ja tuoneet saaliinaan 17 naista ja 20 hevosta. Sekä naiset että hevoset piti palauttaa, vaikka molemmille olisi ollut käyttöä.

Pikkuhiljaa kahinointi muuttui Ruotsin ja Venäjän väliseksi sodaksi, joka kesti neljännesvuosisadan, 1570 – 1595. Tämä sota tunnettiin nimellä ”Pitkä viha”. Impilahti säilyi aluksi vähin vammoin, mutta 1578 Jaakkima Didrikin poika Brandin johtamat joukot tunkeutuivat Kurkijoelle, Sortavalaan, Impilahdelle, Salmiin ja aina Aunukselle saakka, josta he sitten palasivat Impilahden kautta Savonlinnaan. Jonkinasteisia kahinoita käytiin kai aina siihen asti, kunnes Venäjä tunnusti ne rajat, jotka olivat Ruotsin ja Venäjän välillä aina talvisotaan asti. Talvisodassa silloinen Neuvostoliitto onnistui valtaamaan alueita, joita Suomi ei jatkosodassakaan pystynyt valtaamaan takaisin, vaan menetti lisää maata rahansopimuksessa, jossa Neuvostoliitolle ”vapaaehtoisesti” luovutettiin suuri osa sellaistakin Karjalaa, jota Neuvostoliitto ei ollut onnistunut valtaamaan.

Vuosien aikana Impilahden keskustaajamaksi oli siis muodostunut Pitkäranta, jonne pian kasvoi merkittävä saha- ja puuteollisuuden keskus samoin kun kaivos, josta louhittiin malmia. Nämä luonnon rikkaudet ja niitä hyödyntävä teollisuus lienee yksi Neuvostoliiton intohimon kohde, sillä suurhyökkäys pysähtyikin Pitkärannan länsipuolelle melkein heti, kun taajama oli valloitettu. Suurin osa Laatokan länsipuolta jäi Neuvostoliitolta valloittamatta, mutta se menetettiin rauhanneuvotteluissa. Jos olivat silloiset rajaneuvottelijat ns. ”munattomia” miehiä, niin eipä ole kehumista sen jälkeisissäkään poliitikoissa. Mikä kynällä on meiltä viety, voitanee myös kynällä palauttaa.

Osa Pitkärannan asukkaista joutui kahdestikin evakkomatkalle, ja vain harva on nähnyt kotiseutunsa sodan jälkeen. Ehkäpä olin nuorin noista evakoista ja olen todella onnellinen, että olen saanut nähdä tuon syntymäseudun. Katkera en suinkaan ole siksi, että tuo maa on menetetty, mutta jos katkeruutta tunnenkin, se johtuu siitä tunteesta, että kaikki tuo oli turhaa. Nykyinen Venäjä ei tuolla maalla ole mitään tehnyt. Ainakin se on suurelta osin kokonaan hoitamatta, lähes samoin kun neuvostoaikanakin. 

   

 

 

 

Eikös sitä niin sanota, että ”ei se tyhmä ole joka pyytää, vaan se joka antaa”. Vahvasti olen sitä mieltä, että jos rajaneuvottelijamme olisivat olleet pikkusen jämäkämpiä, Suomen ja Venäjän raja kulkisi nyt ihan eri paikasta. Suomi ja Neuvostoliitto olivat väsyneitä sotimaan. Eivät tiukemmatkaan rajaneuvottelut olisi saaneet sammutettua tulta uudelleen liekkeihin.

Viikatemiehelle huonoa ruokaa

Ei se varmaan tällainen sitkeä karjalaispoika oikein kelvannut viikatemiehen ruokalistalle, kuin onnistuin elämään kaikista vaaroista riippumatta ainakin toistaiseksi monesta varsin epämääräisestä tilanteesta huolimatta. Olisiko niin, että meidän Herramme oli kuitenkin nähnyt jonkin tarkoituksen minunkin elämällä, vaikka en varsinainen esimerkki ihmiskunnalle ole koskaan ollut. Aina on kuolema kuitenkin perääntynyt ennen ratkaisevaa hetkeä, joita kyllä elämääni on sopinut.

Kaikki alkoi jo siitä kun olin vastasyntynyt. Mitään erityistä tilannetta en tietenkään voi muistaa, sillä en nyt sentään niin harvinainen ole, että viikon parin ikäisenä olisin tapauksia alkanut taltioimaan. Kun sodan keskelle synnyin, olisi voinut tietysti tapahtua aivan mitä tahansa, enkä kovin kaukana ollut näistä historiallisista Elisenvaaran pommituksistakaan. 

Ensimmäiset muistikuvani syntyivät Vaajakoskella ehkä 4 – 5 vuoden ikäisenä. Silloin tapahtui myös ensimmäinen seikkailuni kuoleman kanssa, vaikka ei kai se hengenlähtö tullut edes mieleeni. Ajattelin vain, että varmasti vanhemmat olivat minulle vihaisia, kun vaatteet olivat märkinä. Olin nimittäin uinut jäänottoavannossa, jonne laskettelin potkukelkalla. Muutaman vuoden minua vanhempi Joppe oli mukana, ja niin vain oli Herramme junaillut asian, että avannon reunalle oli ”unohtunut” jään nostossa tarpeellinen uittohaka, jolla jäitä kuskanneet miehet olivat nostelleet jääharkkoja avannon reunalle. Kun avunhuudot näyttivät valuneen kuuroille korville ja olin jo painumassa pinnan alle, nappasi Joppe apuvälineekseen tuon keksin ja huitaisi niin, että haka tarttui talvihaalarini olkapäähän. Siitä kaverini sitten veti minut avannon reunalle ja tosi vilpoisa kotimatka alkoi. Vähän piti kiereksiä lumihangessa, että eivät ihan heti kotona huomaisi kastuneita vaatteitani. No huomasivathan he, mutta selkään en sentään saanut, sillä olihan tilanne ollut todella sellainen ”läheltä piti” tilanne.

Ei saanut Joppe hengenpelastusmitalia, vaikka varmasti olisi sen ansainnut. Kaipa minä olin jo siihenkin mennessä aiheuttanut niin paljon noita täpäriä tilanteita, että vanhemmilleni, joille tietysti olisi tuo mitalin anominen kuulunut, ei edes tullut mieleen, että kyse oli todella ainutlaatuisesta tapauksesta.

Olipa tapaus ainutlaatuinen tai ei, niin kyllä korkeimmilla voimilla on ollut kanssani paljon puuhaa, kun ison veden ääressä asuttiin. Kanootilla kaatuminen oli lähes jokapäiväistä puuhaa, eikä sitä osattu edes ihmetellä. Vaajakosken voimalaitoksella oli tukkiränni, josta me nappulat laskimme ”uimasillamme” osaamatta lainkaan varoa pystyssä uiskentelevia uppotukkeja, joista mikä vain olisi voinut murskata pääkallon. Van eipä murskannut!

Seuraava hukkumistapaus oli ehkä sittenkin enemmän koominen kuin surullinen, vaikka nyt hyvin ymmärrän, että olisi sekin voinut päättyä hieman toisin. Kai minä jo jossakin kymmenen iässä olin, kun seuraava mieleeni jäänyt ”hukkumistapaus” tapahtui. Siihen aikaa haimme maitoa maalaistalosta lahden takaa. Oli kevät ja jäät olivat jo heikkoja. Minäkin, jonka tehtäviin tuo maitoreissu kuului, olin jo kauan kiertänyt lahden ihan varmuuden vuoksi. Taisi olla kiire jalkapalloharjoituksiin tai jonnekin muualle, mutta päätin vielä kerran oikaista lahden yli. Kaikki hyvin melkein vastarannalle asti, mutta sitten jää petti allani. Heitin kädessäni olleen taskulampun pitkin jäätä sinne päin, mistä olin tullut ja ihan oikeaoppisesti aloin rimpuilemaan jäälle sinne vahvemman jään puolelle. Huusin apua kuin viimeistä päivää, ja sellaisen luulin jo tuleenikin. 
Avunhuutojani ei kuultu, eikä jäälle nousu onnistunut, sillä jostakin syystä jää ei nyt sitten enää suostunut kantamaan, vaan murtui aina vaan. Lopulta olin niin väsynyt, että en jaksanut tehdä yhtään mitään, joten päätin hukkua ja annoin itseni vajota. Silloin tapahtui tuo yllätys, joka nyt sitten naurattaa:jalat yltivät pohjaan. Olin kamppailut kuoleman hädässä vain reilun metrin syvyisessä vedessä.

Niin hain samalla reissulla vielä maidon, kiiruhdin kotiin vaihtamaan kuivaa ylleni, ja ei kun jalkapalloa potkimaan. Jälleen kerran se kiitollisuus unohtui, sillä kyllä tässä johdatustakin oli mukana. Jos jää olisi pettänyt metriä aikaisemmin, eivät jalat olisi enää pohjaa tavoittaneet.

Noiden monien kokemusten jälkeen ei siis aivan suuri ihme ollut, että kun lääkäri autokolarin jälkeen sanoi, että minun olisi pitänyt olla kuollut, uskalsin vain todeta: ”Onhan tässä pahemmistakin paikoista selvitty.”

Kiitos vain Jumalani. Jos olet säilyttänyt henkeni jotain tarkoitusta varten, niin kyllä minä osuuteni koetan tehdä.

Takaisin Karjalaan

Ei koskaan pitäisi sanoa, että ei koskaan. Kyllähän ensimmäinen matkani Neuvostoliittoon oli ollut eksoottinen ja kokemukset monellakin tapaa koskettavat. Ihan ääneen kai kuitenkin sanoin, että en minä tänne enää halua. Halpa viina ja rahamiehen näytteleminen eivät välttämättä olleetkaan minun juttuni, vaikka kieltämättä jos vain Neuvostoliittoon sait viisumin, niin oleminen ei siellä sitten paljon maksanut. Totta kai lakia piti hieman venyttää ja syyllistyä valuutta- ja vaatekauppaan, mutta se oli tosi tuottava bisnes tuohon aikaan Neuvostoliitossa. Ei laillista, mutta yleisesti hyväksyttävää. Siihen aikaan elettiin 60-luvun loppupuolta ja bossanova-paidat ja sukkahousut olivat muotia läntisissä maissa. Neuvostoliitossa niistä maksettiin melkein magneettia. Omaan käyttöön sai tavaroita tuoda. Kyllä se tullimies mahtoi ihmetellä, mitä miehiä nämä olivat kun noin paljon sukkahousuja tarvitsivat :-)

Pitkäranta oli jäänyt näkemättä edellisellä reissulla ja jäi vielä tällä toisellakin kertaa, mutta oli paljon muuta sellaista, mihin en oikein edellisellä kertaa ollut huomioitani kiinnittänytkään.

Ensimmäinen autoni oli Ford Anglia. Muistatte kai tuon simpukan näköisen laatikon jonka takaikkuna oli väärinpäin vino? Olihan minulla sitä ennenkin ollut pari romunhinnalla ostettua auton romua. mutta tuo Anglia oli oikein ensimmäinen kunnollisesti työkäyttöön soveltuva kulkuneuvo. 

Ihmisen ihastumiset autoihin saattavat tapahtua hyvin erilaisin tavoin. Tuon Anglian ruttasin aika pahassa nokkakolarissa Paavolan kirkolla. Ajoin diesel-Peugeotin kanssa suoraan päin nokkaa. Lääkärin mukaan minun olisi, mitä suurimmalla todennäköisyydellä, pitänyt kuolla tuossa kolarissa. Minä jouduin sairaalaan, jossa olin peräti kuusi viikkoa ja ”pösön” kuski pääsi pienillä naarmuilla. Lääkärin kuolinpuheista en juurikaan välittänyt, sillä tuskinpa elinikäni ennuste muutoinkaan oli kovin pitkä, ottaen huomioon silloisen elämäntapani. Sen kuitenkin päätin, että jos vielä kerran kolarin ajan, niin en ainakaan auton takia toiseksi jää. Kun sitten aikoinani pääsin sairaalasta ja vakuutusyhtiö oli lunastanut sen mitä Angliasta oli jäljellä, käytin sen rahan käsirahaksi uuden uutukaiseen Peugeotiin. Juuri sellaiseen, jonka kanssa olin kolarin ajanut.

 

Kovasti minä autostani olin ylpeä, ja sillä nyt sitten lähdettiin Neuvostoliittoon. Kyllä se siellä ihmetystä ja ihailua herätti, mutta päähuomioni kiintyi kyllä ihan muihin asioihin.

 Viipurin asema. Venäläiset räjäyttivät v. 1941 alkuperäisen Eliel Saarisen ja German Geselliuksen suunnitteleman ja v. 1913 valmistuneen rautatieaseman, mutta rakensivat sodan jälkeen lähes samanlaisena uudelleen.

Viipurin asemalla syötiin hyvää hernekeittoa ja sitten jatkettiin matkaa. Puomi toisensa jälkeen ja huonot tiet. Siinä ne merkittävimmät muistikuvat Vaalimaan jälkeen. Silloinen rajanylityspaikka oli Vaalimaa, vaikka Nuijamaa olisi kai ollut lyhyemmän matkan päässä. Silloin ei siitä mitään tiedetty, olikohan Vaalimaa merkitty viisumiin; sieltä kuitenkin mentiin rajan yli, eivätkä rajamuodollisuudetkaan olleet pelkkiä muodollisuuksia. Ruumiintarkastauksessa käytiin ukko toisensa jälkeen, ja toiset istuivat pientareella katselemassa auringonkukkaviljelmiä. 

 

Rajalla viivyttiin kai melkein pari tuntia, jota sitten piti monella puolilla selvitellä, kun oltiin aikataulusta myöhässä.

Tällä reissulla aukenivat silmäni sitten näkemään paljon sellaista, mikä edellisellä matkalla oli jäänyt näkemättä. Terijoen kirkosta oli tehty elokuvateatteri, kauniin hiekkarannan huvilat olivat rappeutuneita ja kansa eli kurjuudessa, mutta oli erityisen ystävällistä.

 

Voi itku! Miksi ryssä oli tämän kaiken halunnut, kun ei jaksanut pitää tästä huolta? Vanha rajalinja Terijoen ja Leningradin välillä oli vielä silloin erityisen selvästi näkyvissä, ja se kyllä herätti hieman tunteita.

Tällä matkalla asuttiin sitten jo Astoria-hotelissa Leningradissa, jossa saattoi jo käydä vessassakin. Pientä ylellisyyttähän se oli sekin, samoin kuin suurta ihailua herättänyt autonikin, johon sen verran ihastuin tällä matkalla itsekin, että yhä edelleen on pihamme täynnä ranskalaisia autoja. Ehkä eivät kilpaile kaikessa japanilaisten, saksalaisten ja amerikkalaisten kanssa, mutta mukavia ne ovat.

 Astoria-hotelli, Leningrad

Toivoin, että jo seuraavalla kerralla pääsisin Pitkärantaan. Olisihan se kiva nähdä syntymäpaikka ainakin kerran ennen kuolemaa. Tämä siitäkin huolimatta, etten erityisesti nauti katsellessani kurjuudessa eläviä ihmisiä. Sille kun en oikeastaan mitään voi.

Evakkokesä

Teksti on julkaistu KalajokiSeudun kesälehdessä 2012 ja sen jälkeen Karjala-lehden nettisivulla (sivulla 2. tarina). 

...................................................................

EVAKKOKESÄ

KIRJOITTANUT ARI KERONEN, ÄITINSÄ KERTOMUKSEN POHJALTA


Se oli silloin… jo kauan sitten, aikana jota vain hyvin harva enää muistaa, mutta Lempille se oli muodostunut vuosikausien painajaiseksi.   Muistot ovat melkeinpä vain kirkastuneet vuosien vieriessä ja lasten varttuessa aikuisiksi.  Ei se enää pelottanut, mutta nyt olivat monet asiat nousseet pintaan kuin vuosien takaiset takautumat.  Ehkä se oli silloin… sodan viimeisinä hetkinä, että asioita piti vain tehdä. Kaikki Karjalassa pelkäsivät, mutta pelolle ei yksinkertaisesti saanut antaa valtaa. Oli vain pystyttävä selviytymään.

Lempi ei ehkä edes tuntenut pelkoa, sillä hän oli tottunut luottamaan korkeampaan voimaan, vaikka ei ehkä varsinainen julkiuskovainen ollutkaan. Aina hän oli kuitenkin elänyt kristillisesti ja pyrkinyt kasvattamaan myös lapset niin, että nämä pystyivät erottamaan oikean ja väärän. Pelätä ei tarvinnut, sillä se mikä on määrätty tapahtuvaksi, tapahtuu.  Se ei ole ihmisen vallassa, se on Korkeimman kädessä.

Elettiin jatkosodan viimeisiä aikoja Laatokan pohjoisella rannalla, aivan vanhan rajan tuntumassa. Vanhemmat lapset oli lähetetty Ruotsiin, turvaan sodalta ja vaikka Eino - perheen isä - oli sodassa, olisi Lempi tuntenut olonsa ihan turvalliseksi, ellei tilanne olisi nyt ollut jotenkin poikkeuksellinen.   Jo jonkin aikaa oli tuntunut selvältä, että täältä on jälleen lähdettävä. Se ei ollut Suomen valtion virallinen kanta, mutta se vain tuntui siltä. Merkit olivat Lempille kyllä tutut, sillä täältä oli lähdetty aikaisemminkin.  Poikkeavaksi edellisestä kerrasta teki se, että nyt hän odotti kolmatta lastaan, jonka piti syntyä melkeinpä millä hetkellä hyvänsä. Lähtö ei siis olisikaan ehkä aivan yksinkertainen.  Rintamalinja oli vielä kaukana, mutta sodan äänet kantautuivat jo Pitkärannan kylään.  Tuntui, että ne kuuluivat aina vain lähempää ja lähempää. Pitkärannan länsipuolelle rakennettiin puolustuslinjaa, jonka oli tarkoitus lopullisesti pysäyttää venäläisten eteneminen, jos nämä niin pitkälle pääsisivät.  Siltä se siis näytti, että Pitkärannan kylä oli tarkoitus jättää venäläisille, jos ne aiottiin pysäyttää vasta sen länsipuolelle rakennetulle U-linjalle.  Kylällä liikkui yhä kasvava huhu, että venäläiset valmistautuivat suurhyökkäykseen. Oma tiedustelu oli tämän kuulemma saanut selville.  Sodassa liikkui kaikenlaisia huhuja, jotka kulkivat huoltoyhteyksiä hoitaneiden hevosmiesten mukana. Joskus näissä huhuissa oli perää, joskus taas ei.  Ehkä syntyvästä lapsesta johtuen Lempi kuunteli nyt näitä juttuja tavallista tarkemmalla korvalla.

Puut olivat saaneet lehden tavallista aikaisemmin ja Laatokka näytti ikään kuin sinisemmältä. Kirkkaalla ilmalla saattoi erottaa Valamon saaren, joka oli Lempille tuttu paikka. Edustihan siellä oleva luostari jollakin tavalla turvallisuutta. Erikoista kuitenkin oli, että nyt oli Valamon munkkeja näkynyt jonkin verran myös Pitkärannassa, vaikka perinteisesti heidän maallinen asiointinsa oli suuntautunut Laatokan länsirannalla sijaitseviin suurempiin kaupunkeihin. Ehkäpä tämä ei ollut merkki mistään, mutta jotenkin se vain oli poikkeavaa.

Kesäkuun 8. päivän aamuna Lempi heräsi lentokoneiden jyrinään. Herkkä korva oli oppinut tunnistamaan jo äänet. Nämä olivat selvästi venäläisiä koneita, mutta missä olivat suomalaiset hävittäjät. Missä olivat ne saksalaiset hävittäjät, joiden turvaa oli suomalaisille luvattu.  Missä oli suomalaisten IT-tuli, jota jonkin verran sentään tälläkin rintamalla oli.  Koneet olivat ilmeisesti tiedustelulennolla ja poistuivat niin pian, että niiden läsnäoloon ei keritty reagoimaan.  Nyt tuntui hieman pelottavalta, sillä lapsen syntymän hetki oli pian käsillä.  Olisiko kätilö saatavilla? Olisiko kukaan valmis avustamaan?  Täytyisikö hänen selviytyä ihan yksin odotettavissa olevasta synnytyksestä?  Tällaiset kysymykset risteilivät odottavan äidin mielessä.  Ensimmäisen kerran olo tuntui hieman epävarmalta, mutta kun mitään ei päivän aikana tapahtunut ja lapsikin tuntui potkivan turvallisesti vatsassa, palasi luottamus korkeampaan voimaan ja illalla oli taas helppo painaa pää tyynyyn.  Ompelukoneen pakkauslaatikosta tehty lapsen vuode odotti myös nukkujaansa, jonka se varmasti ihan lähiaikoina saisi.

Aamulla 9. kesäkuuta se sitten räjähti.  Rintaman äänet olivat voimistuneet pitkin yötä ja vaikka niihin oli jo jotenkin tottunut, oli niissä nyt jotain pelottavan aktiivista.  Myös ensimmäiset synnytyspoltot olivat tulleet.  Lempi avasi radion, kuullakseen uutiset, joita lähetettiin yhtenään. Yöksi hän oli kuitenkin sulkenut sen, saadakseen edes hetken nukkua rauhassa. 

Pitikö sen kaiken nyt tapahtua samaan aikaan.  Synnytys tapahtuu tänään, sen on varmaa. Sen Lempi tiesi jo entuudestaan, sillä kaksi poikaa oli jo tehty, mutta pitikö tämän kolmannen syntyä juuri pahimpana sodan hetkenä. Presidentti oli puhunut radiossa ja kertonut venäläisten aloittaneen suurhyökkäyksen koko rintaman leveydellä.  Kuinkahan tässä Suomelle käy, kuinkahan meille kaikille käy.

Nyt oli kuitenkin muutakin ajateltavaa.  Hoitakoot sotilaat sodan ja äiti hoitaa nyt äidin tehtävät. Lapsen syntyminen ja lapsen turvallisuus olivat nyt tärkeämmät kuin tuo venäläisten hyökkäys.  Ainahan ne olivat hyökänneet, ja ainahan niiden kanssa oli pärjätty. Pärjättävä oli nytkin.
Iltapäivällä poltot yltyivät ja Lempi lähti omin voimin kävelemään kohti sairastupaa. Tuttu rouva tuli tiellä vastaan ja sanoi, että sairaala oli täynnä rintamalta tuotuja sotilaita.  Kannattaisi palata kotiin, niin hän kävisi hakemassa kätilön.  Hyvä niin, saisihan lapsi aloittaa elämänsä kodissa, kodissa joka ehkä pian menetetään lopullisesti. Tätä ajatellessaan Lempi pitkästä aikaa alkoi tunteittensa päästä valloilleen… taisipa siinä kyynelkin tulla silmäkulmaan.  Tämä ei vaan tuntunut oikealta. Poltot olivat tihentyneet ja niiden takia piti istahtaa tien viereen.  Vaikka kotiin oli matkaa vain muutama sata metriä, se tuntui ikuisuudelta.  Naapurin rouva oli saanut sanan kätilölle, joka oli lähtenyt myös tulemaan.

Sodan oloissa harvinaisen iso poika, lähes neljä kiloa, syntyi iltapäivänä kätilön avustamana.

Impilahden sotilashallintopiirin päällikkö, vänrikki Härkönen, antoi seuraavana päivänä käskyn evakuoida siviiliväestö mahdollisimman kauaksi länteen. Ensimmäinen evakuointikohde oli Sortavala, josta tultaisiin järjestämään kuljetuksia edelleen.  Se nyt oli Lempille melkein samantekevää. Ei vastasyntyneen lapsen kanssa voisi mihinkään lähteä.  Jäädään sitten vaikka ryssiksi, hän ajatteli. Ei kai ne ihan oikeita ajatuksia olleet, olivathan vanhemmat pojat Ruotsissa, eikä heitä nyt sinne voinut hylätä.  Uusi puolustuslinja oli kuulemma niin vahva ja hyvin suunniteltu, että siihen se venäläisten hyökkäys varmasti pysähtyisi.  Onneksi tämä linja ei ollut kaukana, joten sen taakse sitten tiukassa paikassa voitaisiin mennä.  Näiden ajatusten kanssa Lempi hoiteli lastaan ja katseli kuinka kylä tyhjeni talo toisensa jälkeen. Lopulta hän taisi lapsineen olla Pitkärannan viimeinen siviiliasukas.

Se oli 18. päivä kesäkuuta, kun ovi repäistiin auki ja sisään tuli hikinen sotilas.                     
– Ei voi olla totta, tämä huudahti.  Täällähän on ihmisiä. 
Venäläiset olivat tehneet läpimurtoja monesta kohden ja Viipuri oli jo melkein menetetty. Laatokan pohjoispuolellakin oli valmistuttu siirtymään läntisen puolustuslinjan taakse. 

Läntinen puolustuslinja oli saanut nimekseen U-linja.  Ei Lempillä, eikä muillakaan siviileillä ollut kovin paljon käsitystä tästä U-linjasta. Ehkä se oli saanut nimensä sen suunnittelijan majuri Urton mukaan.  Pitkärannan kylän asukkaille se merkitsi jonkinlaista turvaa. Tuskinpa kukaan osasi vielä silloin arvata, että se aivan oikeasti pysäyttäisi Neuvostoliiton massiivisen suurhyökkäyksen täällä Laatokan pohjoisella rintaman osalla.

Venäläisille ei ollut tarkoitus jättää mitään tukikohtia Pitkärannan kylään, joten koko kylä määrättiin hävitettäväksi.  Nämä hävityspartiot olivat niitä, jotka sitten pelastivat Lempin lapsineen turvaan.

Tästä alkoi Lempin ja hänen viikon ikäisen poikansa pitkä marssi kohden Sisä-Suomea.  Ensin sotilasajoneuvolla Sortavalaan ja sieltä sitten junan härkävaunuun, jossa pieneen tilaan oli sullottu satoja ihmisiä.   Jo automatka Sortavalaan oli seikkailu, jossa Lempi ensimmäisen kerran joutui näkemään sodan kauhut aivan omin silmin.  Jatkuvasti ohitettiin pakenevia ihmisjonoja. Osa koetti kuljettaa mukana vähäistä omaisuuttaan, jopa karjaa ja lampaita. Hevosista suurin osa oli otettu armeijalle, mutta niitäkin oli muutamia.  Kaikesta näki, että kovinkaan moni ei ollut varautunut äkkilähtöön.  Matkan aikana vihollisen maataistelukoneet tulittivat pakenevia ihmisjonoja, ja monen viimeinen pakomatka päättyi ennen kuin se oli kunnolla edes alkanut.  Myös kuolleita eläimiä oli matkan varrella säännöllisin välein, melkein kuin kilometrinpylväitä.  Lempi voi pahoin.

 
Sortavalassa oli rauhallisempaa, mutta pakolaisia varten varattuja junia piti odottaa kauan. Kun juna vihdoin saatiin asemalle, alettiin ihmisiä lastaamaan siihen välittömästi.  Tämän junan oli tarkoitus viedä evakot Elisenvaaran asemalle, josta järjestettäisiin kuljetus toisella junalla kauemmaksi rintamasta. Junilla oli tarkoitus kuljettaa lisäjoukkoja vahvistamaan Viipuria, jota ei haluttu luovuttaa viholliselle. Paluukuormana junat veisivät siviilejä turvaan sodan jaloista. Ainakaan pakolaiset eivät vielä silloin tienneet, että Viipuri oli käytännössä jo menetetty ja vihollinen oli aloittanut Elisenvaaran pommitukset, tarkoituksenaan estää suomalaisjoukkojen siirrot.  Näissä pommituksissa kuoli satoja siviilejä, sillä jotkut pommeista osuivat asemalle jo ennättäneisiin evakkojuniin, joista vain muutamia ihmisiä onnistui pelastautumaan. Ehkä tätä tietoa ei saatu ajoissa Sortavalaan ja niinpä juna sieltä lähti autuaan tietämättömänä kohden etelää. Tieto pommituksista saatiin joskus matkalla ja se evakkojuna, jossa Lempikin lapsineen oli, onnistuttiin pysäyttämään muutama kilometri ennen asemaa ja kaikki ihmiset poistettiin junasta. Nyt oli tultava toimeen omillaan, sillä tällaiseen ei kukaan osannut varautua. 

Härkävaunu

Toisaalta ihmiset kokivat sen myös helpotuksena.  Sota tuntui taas olevan kaukana ja haisevat härkävaunut eivät todellakaan olleet sitä, mitä ihmiset olivat odottaneet kesältä.  Tunnelma oli apea, vaikka juhannus oli ovella. Useimmat aavistivat, että Karjala oli nyt lopullisesti menetetty.  Tulevaisuudesta ei kukaan osannut sanoa mitään.  Jostakin kaukaa kuului pommien jyrähdyksiä, mutta ne eivät pahemmin enää satuttaneet tätä joukkoa. Elettiin vain tätä hetkeä ja ainut ilonaihe oli se, että oltiin vielä elossa. Kaikkia ei sekään tuntunut lohduttavan, sillä melkein jokaisella oli joku omainen ”siellä jossain”, josta ei ehkä koskaan ollut paluuta.

Itkevä poika herätti Lempin ajatuksista.  Olihan tässä uuden elämän alku, jonka hyvinvointiin hänen nyt piti keskittää kaikki voimansa.  Voi kunpa tämä poika vielä näkisi isänsä.  Voi hyvä Jumala… onko se liikaa pyydetty! 

Lopulta tultiin kyliin, jotka olivat kaukana rintamasta. Täältä ei oltu väestöä määrätty evakuoitavaksi, joten kaipa sitä uskottiin, että vihollinen ei onnistu valtaamaan koko Suomea.  Karjalan kansaa oli täällä jo odotettu, ja ainakin osa joukosta pystyttiin myös majoittamaan. Täällä rajan lähellä riitti ymmärrystä pakolaisille, mutta mitä pidemmälle länteen siirryttiin, sitä kalseampaa oli siirtolaisten kohtelu.   Vielä silloin ei Lempi näistä asioista kuitenkaan tiennyt mitään. Pienen lapsen ansiosta hänet majoitettiin paikallisen opettajan luokse, jossa he seuraavana päivänä saivat aloittaa loppuelämänsä ensimmäisen päivän. Oikeastaan Lempin pitkä evakkomatka oli vasta alkanut, mutta nyt oli hyvä näin.