Takaisin Karjalaan

Ei koskaan pitäisi sanoa, että ei koskaan. Kyllähän ensimmäinen matkani Neuvostoliittoon oli ollut eksoottinen ja kokemukset monellakin tapaa koskettavat. Ihan ääneen kai kuitenkin sanoin, että en minä tänne enää halua. Halpa viina ja rahamiehen näytteleminen eivät välttämättä olleetkaan minun juttuni, vaikka kieltämättä jos vain Neuvostoliittoon sait viisumin, niin oleminen ei siellä sitten paljon maksanut. Totta kai lakia piti hieman venyttää ja syyllistyä valuutta- ja vaatekauppaan, mutta se oli tosi tuottava bisnes tuohon aikaan Neuvostoliitossa. Ei laillista, mutta yleisesti hyväksyttävää. Siihen aikaan elettiin 60-luvun loppupuolta ja bossanova-paidat ja sukkahousut olivat muotia läntisissä maissa. Neuvostoliitossa niistä maksettiin melkein magneettia. Omaan käyttöön sai tavaroita tuoda. Kyllä se tullimies mahtoi ihmetellä, mitä miehiä nämä olivat kun noin paljon sukkahousuja tarvitsivat :-)

Pitkäranta oli jäänyt näkemättä edellisellä reissulla ja jäi vielä tällä toisellakin kertaa, mutta oli paljon muuta sellaista, mihin en oikein edellisellä kertaa ollut huomioitani kiinnittänytkään.

Ensimmäinen autoni oli Ford Anglia. Muistatte kai tuon simpukan näköisen laatikon jonka takaikkuna oli väärinpäin vino? Olihan minulla sitä ennenkin ollut pari romunhinnalla ostettua auton romua. mutta tuo Anglia oli oikein ensimmäinen kunnollisesti työkäyttöön soveltuva kulkuneuvo. 

Ihmisen ihastumiset autoihin saattavat tapahtua hyvin erilaisin tavoin. Tuon Anglian ruttasin aika pahassa nokkakolarissa Paavolan kirkolla. Ajoin diesel-Peugeotin kanssa suoraan päin nokkaa. Lääkärin mukaan minun olisi, mitä suurimmalla todennäköisyydellä, pitänyt kuolla tuossa kolarissa. Minä jouduin sairaalaan, jossa olin peräti kuusi viikkoa ja ”pösön” kuski pääsi pienillä naarmuilla. Lääkärin kuolinpuheista en juurikaan välittänyt, sillä tuskinpa elinikäni ennuste muutoinkaan oli kovin pitkä, ottaen huomioon silloisen elämäntapani. Sen kuitenkin päätin, että jos vielä kerran kolarin ajan, niin en ainakaan auton takia toiseksi jää. Kun sitten aikoinani pääsin sairaalasta ja vakuutusyhtiö oli lunastanut sen mitä Angliasta oli jäljellä, käytin sen rahan käsirahaksi uuden uutukaiseen Peugeotiin. Juuri sellaiseen, jonka kanssa olin kolarin ajanut.

 

Kovasti minä autostani olin ylpeä, ja sillä nyt sitten lähdettiin Neuvostoliittoon. Kyllä se siellä ihmetystä ja ihailua herätti, mutta päähuomioni kiintyi kyllä ihan muihin asioihin.

 Viipurin asema. Venäläiset räjäyttivät v. 1941 alkuperäisen Eliel Saarisen ja German Geselliuksen suunnitteleman ja v. 1913 valmistuneen rautatieaseman, mutta rakensivat sodan jälkeen lähes samanlaisena uudelleen.

Viipurin asemalla syötiin hyvää hernekeittoa ja sitten jatkettiin matkaa. Puomi toisensa jälkeen ja huonot tiet. Siinä ne merkittävimmät muistikuvat Vaalimaan jälkeen. Silloinen rajanylityspaikka oli Vaalimaa, vaikka Nuijamaa olisi kai ollut lyhyemmän matkan päässä. Silloin ei siitä mitään tiedetty, olikohan Vaalimaa merkitty viisumiin; sieltä kuitenkin mentiin rajan yli, eivätkä rajamuodollisuudetkaan olleet pelkkiä muodollisuuksia. Ruumiintarkastauksessa käytiin ukko toisensa jälkeen, ja toiset istuivat pientareella katselemassa auringonkukkaviljelmiä. 

 

Rajalla viivyttiin kai melkein pari tuntia, jota sitten piti monella puolilla selvitellä, kun oltiin aikataulusta myöhässä.

Tällä reissulla aukenivat silmäni sitten näkemään paljon sellaista, mikä edellisellä matkalla oli jäänyt näkemättä. Terijoen kirkosta oli tehty elokuvateatteri, kauniin hiekkarannan huvilat olivat rappeutuneita ja kansa eli kurjuudessa, mutta oli erityisen ystävällistä.

 

Voi itku! Miksi ryssä oli tämän kaiken halunnut, kun ei jaksanut pitää tästä huolta? Vanha rajalinja Terijoen ja Leningradin välillä oli vielä silloin erityisen selvästi näkyvissä, ja se kyllä herätti hieman tunteita.

Tällä matkalla asuttiin sitten jo Astoria-hotelissa Leningradissa, jossa saattoi jo käydä vessassakin. Pientä ylellisyyttähän se oli sekin, samoin kuin suurta ihailua herättänyt autonikin, johon sen verran ihastuin tällä matkalla itsekin, että yhä edelleen on pihamme täynnä ranskalaisia autoja. Ehkä eivät kilpaile kaikessa japanilaisten, saksalaisten ja amerikkalaisten kanssa, mutta mukavia ne ovat.

 Astoria-hotelli, Leningrad

Toivoin, että jo seuraavalla kerralla pääsisin Pitkärantaan. Olisihan se kiva nähdä syntymäpaikka ainakin kerran ennen kuolemaa. Tämä siitäkin huolimatta, etten erityisesti nauti katsellessani kurjuudessa eläviä ihmisiä. Sille kun en oikeastaan mitään voi.