En todellakaan ollut vielä syntynyt välirauhan aikoihin, joten kaikki mitä nyt kirjoitan, perustuu historiaan ja ennen kaikkea veljeni Reijon kertomuksiin. Reijo sentään muistaa jotakin niiltä ajoilta, sillä aloittihan hän koulunsa jo silloin.
Meillä oli kyllä ollut omakotitalo,
josta oli vielä kivijalka jäljellä, kun Reijo vieraili siellä edesmenneen
äitini kanssa. Me vaimoni Pirjon kanssa vierailimme siellä hieman myöhemmin,
emmekä löytäneet edes sitä kivijalkaa, vaikka olimme toki saaneet suhteellisen
tarkat ohjeet. Voihan se olla niin, että rauniotkin oli hävitetty, tai sitten
olimme vain eksyksissä. Ei löytynyt vanhaa suojeluskuntataloakaan, joka joskus
oli ollut meidän ompelukoneliikettä vastapäätä ja jossa joskus oli toiminut
koulu. Saattaa olla, että tuon suojeluskuntatalon olivat venäläiset hävittäneet
ensi töikseen, sillä olihan se melkein ”paholaisen” pesäpaikka.
Kyllä tämä viimeisiä aikoja alkaa
olla, jos näitä asioita vielä muistiin merkitään, sillä kovasti näyttävät tiedot
olevan hataria. En siis syntynytkään keskellä kaupunkia ompelukoneliikkeen
”takahuoneessa”, kuten aiemmin olin muistellut. Ehkä en näin ollut koskaan
väittänytkään, mutta sellainen mielikuva minulla oli. Ompelukoneliike oli
luultavasti tuhottu jo talvisodan aikana. Olen aina luullut, että äitini oli
pitänyt tuota liikettä, mutta Reijo kertoi. että isä oli varsinainen
liikkeenharjoittaja. Ehkä kuitenkin oli niin, että äiti tuota liikettä pyöritti
ja samalla ompeli liikkeen takahuoneessa. Muistan hyvin, kuinka hän kertoi
ihmisten halusta ostaa juuri se ompelukone, jonka hän oli ottanut omaan
käyttöönsä aivan sattumanvaraisesti liikkeen varastosta. Jotenkin vain ihmiset
uskoivat, että se on jotenkin muita koneita parempi, koska ompelija itse oli
sen valinnut.
Välirauhan aikana perheemme oli
asunut Pusunsaaressa, jossa sijaitsi myös paperitehdas, ja sen tehtaan
konepajan työnjohtajana isä oli. Asuttiin kuulemma isossa keltaisessa talossa,
jota vastapäätä oli toinen iso keltainen talo. Siinä toisessa isossa
keltaisessa talossa asui kuulemma muutamia veljieni parhaista kavereista. Nimiäkin
Reijo muisti. Ainakin metsänhoitaja Lehtisen perheen lapsineen, sekä Markkulan
Marjaleenan.
Lasten koulumatka kulki sotavankileirin
aidan vierustaa ja siltaa pitkin aseman kohdalle, josta pojat oikaisivat sitten
”sumppimäen” yli koululle. Eiväthän pojat silloinkaan olleet niin tarkkoja
mistä oikaistiin, kunhan oikaistiin. Pusunsaaressa sijaitsi myös venäläisten
kaatuneiden sotilashauta metrin korkuisine kumpuineen. Myös näistä kummuista
nuoret menivät yli päästäkseen paikkakunnan parhaaseen uintipaikkaan
Elolahteen. Tuo senaikainen koulurakennus on yhä vielä kunnossa, ja siinä
toimii jonkinlainen ammattioppilaitos. Paikalliset asukkaat ovat nimenneet sen
Suomi-taloksi, koska se on huomattavasti paremmin rakennettu kun venäläisten
rakentamat kerrostalot, joita kyllä on paikalla.
Ei ihan turvallinen paikka ollut
Pitkäranta välirauhan aikanakaan, sillä tavisodan aikaisia ammuksia saattoi
vielä lojua metsässä räjähtämättöminä. Asemalla oli nimittäin räjähtänyt
ammusjuna, josta nuo räjähteet olivat peräisin. Muutoinkin rajan läheisyys
herätti lievää pelkoa, sillä rauhansopimuksesta huolimatta ei oikein luotettu
siihen, että puna-armeija olisi vilpittömästi noudattanut tuota sopimusta. Desantteja
liikkui aivan rajan pinnassa, ja Pitkärannassakin niitä pelättiin. Kuulemani
mukaan myös meidän isällä oli sotilaskivääri oven päällä ikään kuin varmuuden
vuoksi.
Jos jollakin on henkilökohtaisia
muistoja Pitkärannasta, niin oikein mielelläni otan niitä vastaan. Nimet,
valokuvat ja tapahtumat ovat kovasti tervetulleita.
