Karjalaisen kulttuurin viikko Kalajoella

Jo lapsena sain kuulla olleeni ryssän lapsi, vaikka tietämäni mukaan edesmenneet vanhempani olivat enemmän suomalaisia kun monet rantaruotsalaiset. Kun siten aikanani ajauduin tänne läntiseen Suomeen, huomasin että mitä lännemmäksi siirryttiin, sitä vähemmän näytti Karjalan siirtolaisia löytyvän. Kun kerroin syntyneeni Pitkärannassa, sain osakseni ihmetteleviä kysymyksiä ”missä sellainen kylä on” ja kun kerroin sen sijaitsevan Laatokan rannalla, huomautti joku ”asiantuntija”, että sehän on Venäjällä. Totta totta, Venäjällähän se nykyisin, mutta toki siellä onnistuin syntymään silloin, kun se vielä oli osa Suomea.

Karjalainen identiteettini vahvistui askel askeleelta, kun jouduin vastailemaan minulle esitettyihin kysymyksiin aivan kuin oikeasti olisin muistanut, mitä Suomessa tapahtui silloin, kun olin viikon ikäinen. Ortodoksinen uskontokin tuli minulle tutuksi vasta, kun tutustuin Matsin veljeksiin Oulussa. Toinen oli ordotoksisen kirkon kirkkoherra ja toinen sen kirkon kanttori.

Kun sitten ”Karjalasta heilin minä löysin” ja Kalajoelta talon, jonka pystyin ostamaan ihan juopottelusta ja tupakanpoltosta säästämilläni rahoilla, päätimme Pirjon kanssa muuttaa tänne pitkien hiekkarantojen ääreen. Pirjo teki työtä maahanmuuttajien parissa ja minä vietin eläkepäiviä. Kun en oikein tiennyt, mitä eläkepäivieni ratoksi tekisin, päätin rakentaa kirkon. Ortodoksista tsasounaa ei Kalajoella vielä ollut, joten venäläissyntyisen taiteilija Olga Orellin kanssa pantiin yhdistys pystyyn, johon kolmanneksi jäseneksi saatiin Lappeenrannassa syntynyt vaimoni Pirjo.

Siinä meitä sitten oli kaksi karjalaista ja yksi venäläinen, eikä rahaa kellään, mutta kirkko oli päätetty rakentaa. Pirjo möi Saimaan rannalta perinnöksi saadun mökkinsä ja lainasi kannatusyhdistykselle 30 000 €, ja minä otin pankista lainaa 20000 €, joka myös päätyi kannatusyhdistyksen kassaan. Näin piti menetellä, koska pankki luotti minuun enemmän kuin kannatusyhdistykseen. Tuon alkurahoituksen turvin tsasouna sitten saatiin alulle, ja kun ihmiset lahjoittivat puita ja ELY-keskuskin osan rahoista lupasi, niin siinä se nyt sitten seisoo. Kauniilla paikalla ”Särkkien kaunein rakennus.” Ennen kaikkea se on Karjalaisen kulttuurin ensimmäinen jalanjälki täällä Kalajoella. 

 

Jotta näitä jälkiä tulisi lisääkin, päätettiin sitten seuraavaksi viettää karjalaisen kulttuurin viikkoa täällä Hiekkasärkillä. Suuria tähtiä ei tänne saatu, kun olivat niin kovasti kalliita, mutta jokaiselle päivälle löytyy ohjelmaa, joka alkaa praasniekalla tsasounalla Nikolauksen toisena muistopäivänä 09.05.2015 ja päättyy ekumeeniseen jumalanpalvelukseen helatorstaina tsasounassa. Siinä välillä on sitten ihan maallisia tapahtumia, kuten esimerkiksi piirakkakurssit ja kyykkäturnaus. Ravintolat tarjoavat karjalaista ruokaa ja myös Karjalaisen sanan ilta on jonakin päivänä. Ikoninäyttely on varmaan myöskin ihan näkemisen arvoinen, joten ihan tällä blogillani kutsun kaikki karjalaiset ihmettelemään, että mitä täällä oikein tapahtuu.

Näytetään nyt kaikille, kuinka Karjalasta kajahtaa. Kun nyt hyvissä ajoin soittelette hotelleihin, niin eiköhän noista löydy majoitustakin.

"Ryssä on ryssä vaikka voissa paistais"

Me länsimaiset ihmiset olemme ihmetelleet Putinin käytöstä ja suoranaista sotahulluutta, jonka seurauksena kanssa saa nyt kärsiä. Kun nyt olen tutkinut tätä Karjalan ja koko Suomen historiaa, ei voi tulla muuhun tulokseen kuin siihen, että kyse on yleisvenäläisestä käyttäytymisestä, jonka tunnusmerkkejä löytyy aina 1700-luvulta alkaen. Silmiinpistävin piirre on ollut sopimusten sivuuttaminen, josta jopa minullakin on kokemuksia 1900-luvulta.

Sopimuksilla on venäläisille vain vessapaperin arvo, josta hyvänä esimerkkinä on suurvallan käyttäytyminen sen jälkeen, kun Lenin oli myöntänyt Suomelle itsenäisyyden. Venäjällä valtaan noussut bolsevikkihallitus ei lainkaan toiminut tavalla, joka itsenäiselle valtiolle olisi kuulunut. Venäläinen sotaväki, noin 40 000 miestä ja laivastoasema Helsingissä, jäivät edelleen Suomeen. Suomessa venäläiset käyttäytyivät kurittomasti ja harjoittivat vallankumouspropagandaa suomalaisten keskuudessa. Venäläisten joukkojen jättäminen Suomeen ei perustunut vapaaehtoiseen sopimukseen suomalaisten kanssa, vaan sen taustalla oli pelkkä suurvallan sanelupolitiikka. Toki joukkojen jättämisellä Suomeen oli strategisesti tärkeää, sillä bolsevikit pelkäsivät Saksan hyökkäävän Suomen kautta Venäjälle.

Yritin kaivaa historian hämärästä asioita, jotka olisivat nimenomaan koskettaneet oleellisesti Impilahtea tai Pitkärantaa, mutta ainakaan ensimmäisellä selailulla niitä ei merkittävästi löytynyt. Joistakin teoksista löysin kyllä juttuja Impilahden luonnon rikkauksista, joista olen jo kirjoittanut. Myös Pitkärannan länsipuolelle rakennetusta U-linjasta olen jo kertonut. Tällä U-linjallahan oli hyvin tärkeä merkitys juuri Laatokan pohjoispuolelta tulleen hyökkäyksen torjumisessa. Olenkin usein sanonut, että vaikka Neuvostoliitto onnistui myös valtaamaan osan Karjalasta, kärsi Suomi suurimmat tappiot paperilla, jossa selkärangattomat rajaneuvottelijat antoivat venäläisten piirtää rajoja niin kuin tykkäsivät. Taitaa olla niin, että ainakin toistaiseksi tämä onkin ainut sopimus, jota Venäjä on kunnioittanut. 

 

Ukrainan tilanne osoittaa hyvin selvästi, kuinka vähän tuo suuri ja mahtava valtio kunnioittaa itsenäisiä naapureitaan. Putin elää edelleen sen harhaluulon vallassa, että kaikki entiset Neuvostoliiton valtaansa alistamat valtiot ovat edelleen osa Venäjää ja niitä voidaan liittää taas ”emämaahansa” ihan miten tykätään. Venäjä itse ajaa näitä reunavaltioita Natoon. Jos Ukraina olisi ennättänyt liittyä Natoon ja EU:n ennen Venäjän hyökkäystä, olisi tilanne nyt varmasti toinen.

En halua lietsoa mitään Venäjän pelkoa, mutta tosiasia lienee, että Venäjä on erittäin arvaamaton maa, jonka ”keisariksi” silloin tällöin onnistuu nousemaan joku Stalinin ja Putinin kaltainen diktaattori. Meidän paras toivomme on se, että kansainväliset pakotteet ja Ukrainan sota vievät tuon maan niin köyhäksi, että sillä ei yksinkertaisesti ole varaa sotia.

Sääli vain Venäjän kansaa, joka joutuu kärsimään johtajiensa vallanhimosta ja ahneudesta. Ei sielläkään olo turvallista ole, vaikka ihmiset eivät sitä ehkä vielä tajua.

Karjalan synty

Tämän niminen kirja on toki kirjoitettu useammankin kertojan toimesta, mutta minä olen lainannut tästä teoksesta vain nimen. Loska pääsääntöisesti olen keskittynyt Impilahti-Pitkäranta seutuun, ei tuo teos tuo mitään merkittävän uutta juuri noilta seuduilta, vaikka nämäkin alueet ovat kyllä olleet jo varhaisen historian aikana hyvinkin tutkimuksen kohteena.

Monimuotoisen luontonsa, varhaisen asutuksensa ja merkittävien luonnonvarojensa ansiosta Karjala on ollut tutkijoiden mielenkiinnon kohteena jo varhaismetallikaudelta alkaen, vaikka varsinaisesti dokumentoitua tietoa alkaa löytyä vasta keskirautakaudelta, eli 300-luvulta alkaen. Viikinkiaika sijoittui jonnekin 800 – 1100-lukujen tienoille, ja siitä meillä on jo kohtalaisen paljon tietoa. Ristiretket ajoittuivat sitten aivan viikinkiajan loppuun ja jatkuivat suunnilleen seuraavat kaksi vuosisataa. Karjalaisen kulttuurin kehitys voidaan olettaa alkaneen vasta silloin, joskin oletettavaa on, että nykyisin Karjalana tunnettu alue oli kehittyneempää kuin siitä länteen olevat alueet, joissa yhä edelleen palvottiin erilaisia seitoja ja muita pakanajumalia.

 Impilahden Mäkisalon Linnavuorella on hyvin säilyneitä kivivalleja. J.E. Kortaminin vesivärimaalaus 1899.

Kivikausi oli myös Karjalassa niin kuin muuallakin varsin pitkä ajanjakso ainakin suomalaisen mittapuun mukaan. Kivikausi Karjalassa kesti noin 7000 vuotta, ja vaikka asutus oli melko harvaa, se ei koskaan hävinnyt. Kivikautisista asuinpaikoista kertovia esineistöjä löytyykin lähes kaikkialta vanhasta Karjalastamme. Jotkut tutkijatkin voivat olla kanssani eri mieltä, mutta täysin varmoina ei tutkimusten antamaa näyttöä voida pitää, mutta minä karjalaisena tietysti rinta rottingilla julistan, että Karjala on maailman napa ja siellä elettiin jo silloin, kun suurin osa ympäristöstä kieriskeli synkässä pimeydessä. Suusta suuhun periytyneet kertomukset, jotka johtivat aikoinaan kansalliseeppoksemme syntyyn, lienevät melko pitävä todistus Karjalan asemasta senaikaisessa yhteisössä. Karjalan kehitystä kuitenkin jarrutti jonkin verran karjalaisille tyypillinen vanhoillisuus, joka siihen aikaan tarkoitti lähinnä luontaista varovaisuutta kaikkea uutta ja vierasta kohtaan. Laatokka kuitenkin muodosti jo silloin luonnollisia kauppateitä, joita pitkin kulttuuri pääsi tunkeutumaan melko syvälle karjalan kyliin. Kivikausi vaihtui pronssikaudeksi vähän kerrassaan, eikä sitä aivan tarkoin pystytä ajallisesti määrittämään. Lähes kaikkialla olleista malmeista opittiin vain vähän kerrassaan valmistamaan metallia ja siitä esineitä. Näin oltiinkin keskellä pronssikautta ennen kuin sitä edes huomattiin.

Kalevala kertoo, kuinka seppä Ilmarinen takoi Sammon, mutta historia ei kerro päivämäärää, milloin tuo olisi tapahtunut. Oletettavaa kuitenkin on, että tuo Sammon taonta on tapahtunut aikana, jolloin metallit jo tunnettiin.

Suomalaisella metalliteollisuudella ja mineraalien tuotannolla on siis vankat juuret Karjalassa ja Impilahden seudulla, jonka kaivos- ja metalliteollisuudesta olen joskus aikaisemmin jo kirjoittanut. Kyse ei siis ole pelkästään metalleista, vaan Karjalassa oli monenlaisia mineraaleja. Vaikka Impilahden kaivokset ja teollisuus saivat elää myös Neuvostovallan vuosina, unohtui kaikinpuolinen Karjalan tutkimus vuosikymmeniksi. Alueen annettiin olla lähes joutomaana koko sodan jälkeisen ajan aina 70-luvulle asti.

Pusunsaari

Näin Suomen historiaa tutkittaessa ei Pusunsaari muodosta mitään nimenä merkittävää aluetta, ja minäkin kirjoitan nyt pätkän siitä vain siksi, että vanhemmalta veljeltäni kuulin, että ”sinä synnyit Pusunsaaren puolella”. Käsitykseni mukaan Pusunsaari oli nimensä mukaisesti saari Laatokan pohjoisella rannalla ja kuului nimenomaan Pitkärannan kylään. Impilahti oli siis silloin emäpitäjä ja Pitkäranta vain eräs sen kylistä, johon Pusunsaari sitten sen osana kuului. 

  

Historiallisista kuvista olen saanut todeta, että jo silloin saari oli varsin lähellä mannerta, ja puurakenteinen silta yhdisti sen varsinaiseen kylään. Kun nyt myöhemmin olen käynyt kaupungiksi muuttuneessa kylässä, olen saanut todeta, että edelleen näin on. Siltaa on varmasti kunnostettu, sillä tarjoaahan se yhteydet kaupunkiin ja on tehtaiden kannalta erittäin merkittävä.

 Pusunsaaren silta ennen sotia

 

 Pusunsaaren silta nykyisin

Pitkärannan kehitys kaupungiksi olikin varmasti osittain noiden tehtaiden ansiota, ja Pitkäranta onkin niitä harvoja paikkoja itäisessä Karjalassa, joka on kehittynyt senkin jälkeen, kun se joutui Neuvostoliiton haltuun. Jo Suomelle kuuluessaan Pitkäranta oli Impilahden omaleimaisin kylä, kaivoksineen ja tehtaineen. Myös ihmisten välinen kanssakäyminen oli silloin vilkasta, ja vuosittain kokoonnuttiin Pitkärannan pruasniekoille. Juuri Pusunsaaressa eli se yhteisö, joka sotien jälkeenkin piti yhteyttä, ja minun tietämäni mukaan osallistui myös karjalaisen kulttuurin kehittämiseen nyt myöhempinäkin vuosina. Valitettavaa on, että aika kuitenkin on tehnyt tehtävänsä ja karjalainen kulttuuri kuolee, ellei sen vaalimiseen todella paneuduta.

Jo ennen sotia oli käyty keskusteluja Pitkärannan irtautumisesta Impilahdesta ja sen kehittämisestä kaupungiksi. Minä oletankin, että kehittynyt elinkeinoelämä ja luonnonrikkaudet saivat Neuvostoliiton pitämään Pitkärannan valtausta eräänä sodan tärkeistä päämääristä. En usko palaakaan Neuvostoliiton johdon teoriasta, jonka mukaan tarvittiin rajalle pitkä matka suurkaupunki Leningradista, vaikka lähes täydellinen alueiden heitteillejättö tukisikin tuota ajatusta.

Pitkärannan tehtaineen Neuvostoliitto siis onnistui valtaamaan, ja sen jälkeisissä rauhanneuvotteluissa menetettiin muutenkin paljon Karjalaa. En kuulunut Neuvostoliiton sodan johtoon, mutta historiaa olen tutkinut paljonkin sen jälkeen ja tehnyt asioista omia johtopäätöksiäni.

Minun johtopäätökseni on, että itäinen naapurimme ei ole koskaan ollut erityisen rauhaa rakastava kansakunta, vaikka sen yksittäiset asukkaat saattavatkin sitä olla. Sotilaallinen pullistelu aivan Suomen rajan tuntumassa kertoo kyllä aivan muusta.

Sotien aikoihin Neuvostoliiton tavoitteet Suomen suhteen olivat kansakuntamme täydellinen valloitus ja alistaminen neuvostovaltaan, sekä sivutuotteena suurimpien luonnonvarojen haltuun otto. Kun ensimmäisessä tavoitteessa ei onnistuttu, koetettiin tavalla tai toisella päästä käsiksi ainakin rikkauksiin. Kun Neuvostoliitto sitten sortui omaan ahneuteensa, oli Suomellakin Venäjän suhteen pieniä toiveita vääryyksien oikaisemiseksi. Suomen poliittinen johto oli kuitenkin liikaa turkulaistunut, eikä itäisten maakuntien asiat meitä sen vertaa kiinnostaneet, että olisimme tarttuneet tuohon puolittain ojennettuun käteen.

Taidan olla viimeinen valloitetussa Pitkärannassa syntynyt ja vielä elossa oleva suomalainen. Ennustettu on, että minun kuolemani jälkeen Karjala saadaan takaisin, joten levollisin mielin odotan kuolemaani. Ehkä kuitenkin Vladimir Putinin kuolema ennen minua saattaisi tarjota tuon saman mahdollisuuden. Kyllä niin on, että sotahullumpaa ja ahneempaa miestä en ole eläessäni nähnyt.

Olen aina ollut sitä mieltä, että eivät köyhät kärsi puutteesta, vaan rikkaat. Kyllä tämä pätee myös valtioihin.