Viimeinen mohikaani

Ei se varmaan ihan totta ole, että olen viimeinen sotatoimialueella Karjalassa syntynyt suomalainen, mutta kyllä se luultavaa on, että varmasti yksi viimeisimmistä. Äiti oli ompelijatar Impilahdelta ja piti ompelukonekauppaa Pitkärannassa. Pitkäranta oli Impilahden keskustaajama, jossa oli iso sahalaitos, jossa isäni oli tiettävästi työnjohtajana. 

 

 

 

 

 

 

 

 Kuvat: Museovirasto

Meidän perhe oli noihin aikoihin, siis 1944 kesällä viisihenkinen, sillä sisareni Leila syntyi vasta evakkomatkan jälkeen Vaajakoskella. Minä ja minua noin 10 vuotta vanhemmat veljeni olemme kyllä syntyperäisiä karjalaisia. Veljeni olivat sotalapsina Ruotsissa, mutta minä veljeksistä nuorin sain luvan syntyä sodan jalkoihin. Tapaus oli varmasti ikimuistoinen kaikille muille paitsi minulle, sillä venäläisten suurhyökkäys alkoi samana päivänä kuin minä synnyin. Olen aina elätellyt ajatusta, että olen se paljon puhuttu ”viimeinen mohikaani”, mutta tätä asiaa ei koskaan ole varmistettu. Tosiasia kuitenkin on, että Impilahdesta poistuttiin armeijan kuorman kyydissä minun ollessa noin viikon ikäinen. Ei siis suurikaan ihme ole, että muistikuvat ovat jokseenkin hataria ja oikeasti ne alkoivat hahmottua vasta Vaajakoskella, siis Jyväskylän maalaiskunnassa.

Ensimmäisen matkani tein siis melko nuorena, ja siitäkö lie peruja tämä ikuinen tarpeeni nähdä maailmaa. Olen kyllä syvästi tietoinen siitä tosiasiasta, että osa maailmasta jää lopulta kuitenkin näkemättä, vaikka kuinka koettaisin taivaltaa tällä planeetalla. Viime aikoina olenkin kiinnostunut juuristani ja Venäjän puoleisesta Karjalasta, jonka venäläiset siis viekkaudella ja vääryydellä veivät meiltä. Pyssyjen kanssa tulivat ilman viisumia rajasta yli. Tosi tuhmasti teki Stalin.

 Elisenvaaran asema.

Ensimmäisen kerran kävin kai Venäjällä, tai siis silloisessa Neuvostoliitossa, joskus reilut parikymmentä vuotta syntymäni jälkeen. Ei oikein hyvää kuvaa naapurimaa antanut. Silloin kävin ystävieni Heikin ja Pentin kanssa Leningradissa, jonne onnistuimme saamaan viisumit. Yövyimme Repinon leirintäalueella Terijoen lähettyvillä. Pari päivää siellä viihdyttiin ja kauppaa tehtiin, mutta sen verran oli naapurilla alkeelliset olot, että ensimmäisen kerran kävin vessassakin vasta paluumatkalla Viipurissa. Silloinkin naisten vessassa Viipurin asemalla, koska miesten vessa haisi sen verran voimakkaasti, että minun länsimaalainen sieluni ei sitä olisi kestänyt. Kyllä silloin Karjalaan jo tutustuttiin, mutta ei siinä kotiseudun ikävää tuntenut, sillä sen verran oudolta kaikki vaikutti. Monrepos’n puisto oli ensimmäinen paikka, joka toi hienoisen häivähdyksen siitä Karjalasta, josta olin niin paljon kuullut. Ehkä myös Terijoen hiekkarannat vastasivat suunnilleen niitä mielikuvia, joita olin antanut itselleni loihtia. Ehkä päällimmäisenä tunteena oli kuitenkin onni siitä, että olin päässyt sieltä pois.

 Viipurin Monrepos.

 

 Terijokea, neuvostoaikana.

Tapasin jo ensimmäisellä matkallani myös niitä, jotka olivat sinne jääneet. Ivanovitsin Paavo oli yksi heistä. Kovasti neuvostomielinen, kunnes tuli niin humalaan, että rohkeni tunnustamaan, että suunnilleen kaikki oli jotakin ihan p:llä alkavaa, ja että hän on usein suunnitellut pakoa Suomeen. Tuskin Paavo enää elää, joten uskallan tämän kertoa. Silloin ei vielä ollut tätä Lex Koivistoa, joka olisi mahdollistanut paluumuuttajien tulon Suomeen.

Paavolle kerroin myös ensimmäisenä haluni käydä Pitkärannassa, edes kerran elämässäni vilkaisemassa kylää, jossa olin syntynyt. Omalla autollahan sinne ei päässyt, sillä viisumeihin oli selkeästi merkitty turistitiet, ja niiden ulkopuolelle poikkeaminen oli vielä 60- luvulla tosi iso rikos.

”Mene junalla”, oli Paavon neuvo. Takasi, että jos hän ostaa minulle lipun ja istun ihan hiljaa junassa, niin kukaan ei asiaan puutu. ”Olet niin ryssän näköinen”, oli Paavon evästys. Olisikohan tuo pitänyt ottaa kohteliaisuutena? Silloin jäi junamatka tekemättä, niin kuin on jäänyt myöhemminkin. Pitkärannassa olen kuitenkin käynyt useitakin kertoja sen jälkeen, ja ehkä myös näistä reissuista kerron myöhemmin tässä blogissa.

 

Pidän itseäni ”viimeisenä mohikaanina” kunnes toisin todistetaan. Tiedän, että siirtolaisia on minunkin jälkeen syntyneitä, mutta ei ainakaan kovin montaa sodan aikana sotatoimialueella. Muutama tunti pakomme jälkeen se oli jo vihollisen aluetta.