Simolan asema

Jotenkin historiallinen olo hiipi suonistoon, kun käännyimme Vaalimalle johtavalta tieltä pienemmälle kylätielle, jonka vanhanaikainen mustavalkoinen kyltti kertoi yksinkertaisesti ”Simola as.”. Siellähän se oli, eräs jatkosodan aikaisista historiallisimmista paikoista. Ei niin, että sillä olisi käyty historiaan jääviä taisteluja voittoineen ja tappioineen, vaan kuolleiden lukumäärällä mitattuna paikka oli kenties sodan verisin. Totta on, että historioitsijatkaan eivät ole varmoja siitä, kuinka suuri oli Simolan pommitusten uhriluku, sillä eri lähteet kertovat siitä hyvin erilaista tietoa. On aivan totta, että osa uhreista yksinkertaisesti katosi olemattomiin pommituksen aikana, mutta osa jäi tunnistamatta. Ehkä myös sodanjälkeinen sensuuri ja ”ryssän pelko” estivät suomalaista mediaa kertomasta asioita sellaisina kuin ne oikeasti tapahtuivat. Nyky-yhteiskunnan tiedot niin Karjalan pakolaisista kuin puna-armeijan siviileihin kohdistuneista veriteoista jäivät pelkästään sota-arkistojen varaan. Sota-arkistot on kuitenkin laadittu hyvin hissuttelemalla naapuria loukkaamatta, niin että niissä ei juurikaan kerrota sodan julmuuksista siviilien näkökulmasta.

Jotkut sotahistorioitsijat ovat laskeneet Simolan pommitusten uhreiksi vain 97 kuollutta. Paikalla olleet, nyt jo vanhukset, kertovat kuitenkin, että tuo luku ei ole lähelläkään totuutta. Aiheesta kertoneessa kirjassaan Johannes Virolainen olettaa uhriluvun olleen peräti pari sataa, mutta se saattaa olla yläkantin arvio. Suurin osa niistä, jotka pommituksista selvisi hengissä, on nyt jo kuollut, tai olivat pommitusten aikana niin nuoria, että omakohtaisia muistikuvia ei ole. Tästä syystä on oletettavaa, että totuus noista tapahtumista jää ikuisiksi ajoiksi hämärän peittoon, siitäkin huolimatta, että Simola jäi sitten lopulta Suomen puolelle.

Simola on osa nykyistä Lappeenrannan kaupunkia aivan rajan pinnassa. Niinpä minullakin oli tilaisuus pistäytyä paikan päällä katselemassa tuota jatkosodan kauhunäytelmän tapahtumakenttää. Kesäkuun 18. – 20. päivien tapahtumat olivat sodan kannalta ratkaisevat, ja ehkäpä merkittävimpiä olivat juuri Elinsenvaaran ja Simolan asemien pommitukset, joissa juuri siviiliuhrien määrä oli se tekijä, joka sai Suomen hallituksen kiirehtimään rauhanneuvotteluja. Sotilaiden antama uhri ei suinkaan ole vähäinen, mutta rauhan kannalta myös siviilit joutuivat kantamaan suuren taakan. 

Koska itse olen Karjalan pakolainen, olen aina nähnyt hieman punaista, kun sotapäiväkirjoihin nojaava nykynuoriso vähättelee pakolaisten osuutta tuon sodan jälkimainingeissa. Näin siitäkin huolimatta, että sodan aikana itärajan takaa tuli varsin massiiviset joukot pakolaisia. Myös evakuointi oli suhteellisen hyvin organisoitu, ja historia kertoo siitä varsin ylistävään sävyyn. Varmasti ansiokasta toimintaa, mutta sota-arkistot ovat auttamattomasti unohtaneet tuhannet omatoimisesti paenneet ihmiset, jotka todella olivat pakolaisia.

Alkaisi olla viimeiset hetket, että totuus myös tästä asiasta nousisi päivänvaloon. Se ei vähennä valtiovallan toimenpiteiden arvoa, mutta se on häpeäksi niille ihmisille, jotka täydellisen tietämättömyyden antamalla varmuudella nojaavat viralliseen historiaan ja kurkku suorana huutavat: ”Ei Suomessa ollut pakolaisia.”

Tätä totuutta penkoessani vierailin siis Simolassa paikan päällä, samoin kuin olen vieraillut myös Venäjän puolella ja aion vastakin vierailla. Tällä kertaa vierailun anti jäi varsin vähäiseksi, sillä en tavannut ketään sodan aikana Simolassa asunutta. Rakennukset olivat pääosin uusia tai todella hyvin kunnostettuja. Vaikka pommituksista oli kulunut jo yli seitsemän vuosikymmentä, oli jälkiä kuitenkin siellä täällä näkyvissä, ja kun aiheesta olin kirjallisuutta lukenut, oli helppo kuvitella ne maisemat ja metsiköt, joihin ihmiset silloin olivat paenneet. 

 

Venäläisten pommikoneiden tulosuunnan osoitti nyt jättimäinen sähkölinja, josta oletan nyt tulevan vain ”venäläistä ydinvoimaa.”

Kammottavat totuudet

Vuosikausiin en käynyt Saksassa, koska pidin saksalaisia kaiken pahan alkujuurina ja inhosin ihmisiä, jotka sallivat kaikki toisen maailmansodan julmuudet ja siunasivat Hitlerin raakalaisuudet. Sanaakaan en uskonut väitteistä, jonka mukaan kansa ei tiennyt mitä oikeasti tapahtui. Siihen en usko vieläkään, mutta jonkin verran on ”vihani” leppynyt, kun lopulta suostuin Saksan matkaan ja vierailin useissa historiallisissa kohteissa, joissa kerrottiin sodanaikaisista julmuuksista. En edelleenkään ole varma siitä, ovatko useat museot ja muistomerkit saksalaisten itsetunnon pönkittämiseksi vaiko todella varoitukseksi muulle maailmalle. Niin näkyvästi nuo tapahtumat on tuotu esille, että en lainkaan ole varma, ovatko saksalaiset niistä ylpeitä vai häpeävätkö he tekojaan.

Tuo Saksan matka pari vuotta sitten sai minut syttymään myös omaan historiaamme ja niihin julmuuksiin, joita meidän sotiemme aikana tapahtui. Varmasti myös kaikenlaisia ”pikkujulmuuksia” tekivät myös suomalaiset, mutta ne eivät ainakaan toistaiseksi ole nousseet pintaan, vaikka sotahistoriaa olen pyrkinyt nyt tutkimaan. Sodan verisimmät näytelmät näyteltiin jatkosodan loppuaikoina, ja pääasiallisesti ne olivat venäläisten tekemiä. Vaikka uhrit olivat pääosin siviilejä, parissa aikaisemmassa kirjoituksessani kuvatut tapahtumat kuuluvat jotenkin sotaan. Entinen Neuvostoliitto ja nykyinen Venäjä eivät koskaan ole olleet erityisen tarkkoja siitä, ketä pommien alle sattuu. Se, mitä tapahtui Simolassa ja Elisenvaarassa, tapahtuu tänä päivänä Syyriassa. Ainakaan vielä en tutkimuksissani ole törmännyt samanlaisiin siviileihin kohdistuneisiin julmuuksiin, joissa tekijänä olisivat olleet suomalaiset.  Yksittäistapauksia kyllä, mutta ei systemaattisia massateurastuksia.

Oma mielenkiintoni näihin asioihin selittynee paljolti sillä, että Neuvostoliiton suurhyökkäys ja oma syntymäni sotatoimialueella sattui samaan aikaan. Totta kai olen pikkuisen kiinnostunut siitä, kuinka läheltä nämä ”läheltäpititilanteet” todella hipaisivat. Nyt tiedän, että todella läheltä, eikä monista ikätovereistani koskaan tullut ikätovereitani, vaan he päätyivät ”sankarivainajiksi” jo alle vuoden ikäisinä.

Virallinen Suomi on niin suomettunutta, että suurin osa sodanajan tapahtumista on hautautumassa unhoituksen suohon, sillä tämä sodan jälkeinen sukupolvi ei edes ole kovin kiinnostunut siitä, mitä menneisyydessä on tapahtunut. Suurin osa sota-arkistoista on nyt avattu, mutta ihmisten mielenkiinto totuutta kohtaan on siinä määrin hiipunut, että arkistojen tutkiminen on jätetty muutamien historioitsijan tehtäväksi.  Arkistot kertovatkin vain virallisen totuuden, joka ei ehkä ole aivan yhtäpitävä totuuden kanssa. Voi olla, että aikalaisten kertomuksetkin ovat hieman värittyneitä, mutta on otaksuttavaa, että ne siitä huolimatta antavat totuudesta tarkemman kuvan kuin mitä virallinen Suomi edes haluaa antaa.

En koskaan ole väittänyt, että minä olisin miekka ojossa raivannut tieni sotatoimialueelta tänne Kanta-Suomeen, mutta siitä huolimatta minä ja varmaan myös moni muu voi luokitella itsensä Karjalan pakolaiseksi. Minä sain tehdä sen suhteellisen turvallisesti äitini sylissä, enkä ollut tietoinen noista ”läheltäpititilanteista”, joita kuulemani mukaan matkalla oli useita.  En silti voi hyväksyä sotien jälkeen syntyneen ikäluokan lanseeraamaa käsitystä, ettei Karjalasta tullut pakolaisia. Kyllä meitä tuli useita. Tarkkaa määrää ei tiedä kukaan, mutta väittäisin, että se voidaan hyvinkin laskea tuhansissa.  Aivan käsittämättömältä tuntuvat Karjalan liiton jäsenistönkin kommentit, että kaikki Karjalasta selvinneet olivat evakkoja.

Alkaa olla viimeiset hetket selvittää todellinen tilanne, sillä tuskinpa minä vielä olen viimeinen elossa oleva pakolainen. Totuus tuskin tulee koskaan esiin sen jälkeen, kun olemme jättäneet hyvästit tälle planeetalle. Voi olla, että Elisenvaaran ja Simolan uhrien todellinen lukumäärä ei koskaan selviä, mutta tapahtumat sinänsä vastannevat aika tarkasti blogiani. Asioiden varmentamiseksi olen kuitenkin lähdössä Simolaan, joka on jäänyt Suomen puolelle. Toivon, että sieltä löytyisi jotain minulle ennestään tuntematonta, josta voitte sitten lukea.

Minä ”Karjalan pakolainen” haluan, että Suomen kansa saa totuudenmukaisen kuvan sotiemme tapahtumista. Sota-arkistot eivät ole valetta, mutta ne kertovat vain murto-osan todellisuudesta ja valottavat asioita sotilaiden näkökulmasta. Suomen evakuointi oli kyllä hyvin järjestetty, mutta se ei silti tavoittanut kaikkia.

  

Simolan pommitus

Ikään kuin osoittaakseen mitä tuleman pitää suorittivat Neuvostoliiton ilmavoimat kenraaliharjoituksena Suomen historian toiseksi tuhoisimman pommi-iskun. Simolan pommituksista kirjoittivat Heikki Kauranne ja Jukka Vesen kirjan. Heidän keräämiensä tietojen mukaan tässä pommituksessa kuoli 94 ihmistä. Tämä on liki virallinen luku, mutta valistuneen arvion mukaan uhreja oli yli sata. Paitsi että kuolonuhreja oli huomattavasti vähemmän kuin seuraavana päivänä Elisenvaarassa, näistä uhreista hyvin suuri osa oli Viipurin suuntaan meneviä sotilaita, joille tavallaan kuului kuolla. Asemalla ja maastossa sen läheisyydessä oli kuitenkin myös suuri määrä pakolaisia, jotka pyrkivät turvaan puna-armeijan mahtavien vyörytysten alta. Olihan vihollinen jo kolkuttelemassa Viipurin portteja, ja Simola oli se asema, jonka kautta myöskin toimitettiin Suomen armeijalle vahvistuksia ja siviilit pääsivät pakenemaan länteen.  Periaatteessa evakuoinnit tapahtuivat, tai ainakin niiden olisi pitänyt tapahtua, varsin järjestäytyneesti, mutta hyvin monet olivat paenneet kotoaan jo hyvissä ajoin, eivätkä osallistuneet varsinaisiin evakkojen kuljetuksiin. Näitä pakolaisia oli myös joukoittain pyrkimässä Kanta-Suomeen palaavien junien kyytiin, ja monien pakomatka katkesi nyt Simolaan. Tuo suhteellisen suuri sotilaiden määrä aiheutti sen, että Simolan pommituksista ei kohistu läheskään niin paljon kun Elisenvaaran tapahtumista sitten, kun niistä yleensä puhuttiin. 

 Simola sijaitsee itärajalla. 

Rauni Kontu oli 15 vuotias noihin aikoihin, ja hän touhusi noin kilometrin päässä asemalta sijaitsevan Ellosen talon pihamaalla, kun talon koira alkoi liikahdella levottomasti. Se oli kuullut idästä lähestyvien koneiden äänet, mutta maaston vuoksi koneet ilmestyivät näkyviin vasta hetkeä ennen pommitusta.  Koneet pudottivat pommeja huomattavasti ennen asemaa, ja suurin osa niistä putosi pienen matkan päässä olevan pellon ja metsikön laitaan. Talon väki ja paikalla olleet evakot hakivat turvaa graniittisesta maakellarista joka tärähteli pommituksen voimasta.

Pommeja ryskyi lähistölle taukoamatta, eikä kukaan uskaltautunut sulkemaan kunnolla avoimeksi jäänyttä kellarin ovea. Kaksi turvaa hakenutta haavoittunutta sotilasta tuli kellariin kesken kaiken ja kertoi väen pakenevan suin päin joen yli metsiin.  Poikkeuksellisen raju pommitus ei tuntunut päättyvän lainkaan, ja kun se lopulta päättyi ja väki uskaltautui ulos kellarista, paljastui tuhon laajuus.

Pommitus oli siihenastisen sodan kauhein näytelmä, mutta seuraavana päivänä Suomi sai kokea vielä enemmän. Varmuudella ei tiedetä, oliko näiden kahden aseman tuhoamiselle asetettu tärkeysjärjestystä ja oliko pääasiallisena maalina asemalla olevat junat vaiko asemat sinänsä. Simolan asemalla oli kuitenkin ilmatorjuntaa, joka aiheutti sen, etteivät vihollisen pommikoneet uskaltautuneet yhtä matalalle kuin seuraavana päivänä Elisenvaarassa. Tästä syystä ei pommien tarkkuus ollut myöskään samaa luokkaa, vaikka tuhot olivat myös täällä mahtavat.

”Simolan suurpommitus ei näyttäydy pommittaneiden ilmayksiköiden sotapäiväkirjoissa aivan yhtä paatoksellisena draamana kuin mitä joukko-osastojen historiateoksissa on kuvattu. Lakonisen raportoinnin takana ovat kuitenkin järkyttävät menetykset ratapihalla.” 

Vaiettu Elisenvaaran pommitus

Erkki Rahkola ja Carl-Fredrik Geust ovat kirjoittaneet tuon nimisen kirjan, joka kertoo Elisenvaaran risteysaseman tärkeydestä ja siihen kaikkien sotatoimien aikana kohdistetuista vainoista. Se oli tärkeä rautatien solmukohta sen aikaisessa Karjalassa, joten siihen kohdistui myös voimakkaita vihollisuuksia kaikissa sodissa.

Koska historian ja nimenomaan sotahistorian kiinnostukseni on yleisesti tunnettua, on luultavaa, että myös Joulupukki on asiasta kuullut, koska osasi tuoda minulle joululahjaksi juuri tämän kirjan.

Toki minä tämän kirjan tapahtumat pääpiirteittäin tunsin, mutta monet yksityiskohdat tässäkin teoksessa vahvistivat minun käsityksiäni siitä, että normaalisti evakoitujen ihmisten lisäksi Karjalasta tuli myös suuri joukko pakolaisia tänne Kanta-Suomeen. He olivat siis aidosti pakolaisia, monet heistä täysin verrattavissa Syyrian, Irakin ja Somalian pakolaisiin. En minä voi muuta kuin ihmetellä nykyisen sukupolven väitteitä, että ei Karjalasta tullut pakolaisia. No ihan varmasti tuli, ja minä olen yksi heistä, vaikka en aivan vielä omin voimin kävellyt, kun olin vasta muutaman päivän ikäinen.

Synnyin 9.kesäkuuta 1944 Pitkärannassa, josta äitini toi minut sotaa pakoon. Pitkärannasta lähdetiin 18. kesäkuuta, koska elämä siellä ei enää ollut mahdollista ja ”ryssä” kolkutteli jo kaupungin portteja. Näihin aikoihin siellä ei juuri suomalaisia enää ollut, sillä ihmiset olivat paenneet kuka milläkin keinoilla. Me onneksi pääsimme alkumatkan sotilasajoneuvon kyydissä, josta varmaankin lankesi kiitos minun avuttomuudelleni.

En tiedä, mitä pitäisi ajatella suomalaisten historiantutkijoiden avuttomuudesta, koska eivät millään tavoin ole pyrkineet korjaamaan sitä hyvin yleistä väärinkäsitystä, että ei Karjalasta tullut pakolaisia. Heille voin sanoa vain, että lukekaa tuo mainitsemani kirja, samoin kuin Pentti Oksasen kirja nimeltä Laatokan pakolaiset, niin saatte tutustua todellisiin seikkailuihin. 

 

Painotan sanaa todellisiin, sillä näin on todella tapahtunut, vaikka näitä tapahtumia ei minun muistiini olekaan tallentunut. Ei historian tutkiminen ole kielletty myöskään historian tutkijoilta. Tarkempi syventyminen evakkokysymykseen paljastaisi varmasti ”ihmeellisyyksiä” tästäkin asiasta. Jopa minäkin olen saanut selville, että sana ”evakko” pitää sisällään vähintään kolmenlaisia ihmisiä. Ensinnäkin ihmisiä, jotka saivat evakuointikäskyn hyvissä ajoin ennen kuin sotatoimet edes olivat lähelläkään heidän kotiseutujaan. Toinen hyvin vähällä päässyt porukka oli rajaneuvottelujen jälkeen siirtymään määrätyt ihmiset, jotka menettivät kotinsa vain ”munattomien” rajaneuvottelijoiden takia. Pahimmassa asemassa olimme me, todelliset pakolaiset. Ihmiset, jotka jättivät kotinsa vasta silloin, kun todella henki oli uhattuna.

Pakolaisten pakomatka ei ollut mitenkään järjestettyä eikä järjestelmällistä. Kukin tuli miten pääsi ja mistä pääsi. Hyvin suuren osan matkaa henki oli todella uhattuna, ja satoja todella myös kuoli tuolla matkalla. Ehkä suurin yksittäin kuolleiden joukko olivat nimenomaan Elisenvaaran pommituksissa kuolleet. He olivat siviilejä, jotka eivät kerenneet ajoissa pois sodan jaloista. 

Paljon puhutaan historiallisista vääryyksistä, mutta ihan niin suomettuneita meidän ei sentään tulisi olla, että tätä vääryyksien ketjua jatketaan silloinkin, kun se ei mitenkään ole välttämätöntä. Eikö todella olisi aika myöntää, että osa näistä Karjalan evakoista on todella pakolaisia? On aivan turha vedota siihen, että pakolainen määritellään siten ja siten. Eivät tosiasiat määrittelemällä miksikään muutu eikä valtakunnan rajoilla todellakaan ole mitään merkitystä tässä asiassa.

Kirkkoherra Arvi Kujala siunaa Elisenvaaran pommituksen uhreja Otsanlahden uudella hautausmaalla 25.6.1944. SA-kuva

 

Pakolainen on se, joka pakenee jostakin paikasta pelätessään jotakin ja hakeutuu paikkaan jossa luulee olevansa turvassa.

Ostakaa nuo kirjat… suosittelen.

P.S. Minä, ”ryssän lapsi”, olen antanut kertoa itselleni, että lähes nykyisen kaltainen ”rasismi” kohdistui aikoinaan myös meihin muulta tulleisiin toisuskoisiin. Rasismi Suomessa ei siis ole ollenkaan uusi asia. Erona nykyiseen on vain se, että suurin osa noista banderollien kantajista oli silloin rintamalla. Kun itärajallakin oli kiirettä, ei keretty länsirajoja sulkemaan. Toisaalta meidät oli kai pakko ottaa vastaan, koska olimme kaikesta huolimatta suomalaisia. On kai niin, että juuri tästä syystä me pakolaiset emme joidenkin mielestä ole pakolaisia. Jos se tosia-asia myönnettäisiin, että Karjalasta tuli massoittain ihan oikeita pakolaisia, ei enää voitaisikaan puhua ennennäkemättömästä pakolaistulvasta. Eiväthän sotien jälkeen syntyneet ikäluokat tosin paljon ole nähneetkään, ja heille kai tilanne on ”ennennäkemätön”.

Varmaa on, että sen verran paljon näitä pakolaisia nytkin on, että ihan sanoja vääristelemällä ei tästäkään asiasta selvitä.