Sä niemi Pohjois-Päijänteen

Päijänteen vedet hallitsivat suuren osan elämääni, niin kuin vedet ovat hallinneet kautta aikojen.  Edellisessä luvussa kerroinkin, kuinka olin vähällä hukkua Varaslahteen.  Jos nyt en sanoisi, että se on osa Päijännettä, niin kyllä sillä ainakin suorat yhteydet on.

En jaksa muistaa, kuinka kauan asuttiin niissä parakeissa Varaslahden rantamilla, mutta koulua en siellä aloittanut.  Silti herätin kateutta sillä, että osasin lukea jo ennen kouluikää. Muistan hyvin, kuinka istuttiin kylän lasten kanssa meidän rappusilla ja luin heille kirjoja. Se oli kuitenkin kyky, joka herätti myös kateutta, sillä kun joku suuttui jostakin syystä, niin sain heti kuulla olevani ”ryssän lapsi”.  En edes ymmärtänyt, mistä moinen nimitys johtui, mutta nyt käsitän sen johtuneen pakolaistaustastani,  jota vanhemmat luultavasti olivat riepotelleet kotonaan. Toki me aitoja suomalasia oltiin, mutta ehkä lukutaito herätti kateutta, joka sitten purkautui nimittelynä.  Luultavasti sitä pidettiin ominaisuutena, joka kuului vain koululaisille ja oli ikään kuin pröystäilyä niin nuorelta. En edes tiedä, miten olin tuon taidon hankkinut, sillä minä pidin sitä tuiki luonnollisena, mutta taisin olla sen parakkikylän ainut ”ihmelapsi”.  Hieman samanlaista käyttäytymistä sain osakseni muuttaessani Kalajoelle, jossa tietyssä ryhmässä olin jotenkin saavuttamattoman ylivertainen, ja se herätti suorastaan lapsellisia reaktioita joissakin samaan ryhmään leimautuvissa ihmisissä.

   Haapaniemi. Kuvakaappaus: www.paramotor.fi

Varaslahdella asuessamme isä rakensi omaa ”mökkiä” Haapaniemeen, joka oli nimensä mukaisesti niemi Päijänteessä. En muista mikä oli syynä, että välillä asuimme pien hetken myös Sammallahdessa, mutta jos oikein tajuan, niin se liittyi johonkin väliaikaisjärjestelyyn. Rakennus jossa asuimme, oli teollisuusalueella, jossa sijaitsi saha ja mylly. Sahan edessä oli myös Päijänteeseen kuuluva pikkuinen lahti, joka yleensä oli täynnä sahattavia tukkeja.  Tästä ajasta on mieleeni jäänyt vain ns. ”sumajuoksut”, kun juostiin tukkien päällä karkuun uiton miehiä, jotka tietenkin meidän parhaaksi koettivat häätää meitä pois vaarallisista leikeistä.  Eiväthän he meitä kiinni saaneet, kun tukit kannattivat meitä koltiaisia huomattavasti paremmin kuin raavaita miehiä.

 Vaajakoski 1960

Meidän mökki valmistui suunnilleen samoihin aikoihin kun minä menin kouluun, joten sen on täytynyt olla joskus 1951 – 1952.  Sisareni Leila syntyi vuonna 1952, ja silloin asuttiin jo omassa mökissä.  Leila ei siis ollut karjalainen, ja muistan joskus kiusoitelleeni häntä siitä, että hän on tuota ilkeää keskisuomalaista heimoa.  Oikeasti Leila oli ihana sisko. 

 

Pääsääntöisesti isä oli ollut vieraan palveluksessa jonkinlaisena rakennustöiden valvojana aina noihin päiviin asti, mutta ihan tuon vuosikymmenen alussa hän perusti oman sementtivalimon, jonka historiasta kuulin pätkiä vasta aikuisena ollessani valimon työnjohtajalta,  joka samalla muisteli isääni.  Eräs tämän miehen lauseista soi mielessäni yhä vielä, vaikka turha kai tässä on menneitä kaivella.  Asianosaiset ovat kaikki jo kuolleet ja mahdolliset rikokset ovat vanhentuneet jo vuosikymmeniä sitten, mutta kuitenkin.  Isälläni oli kaksi liikekaveria, joiden nimiä en nyt halua mainita.  Tuo työnjohtajan mainitsema lause oli: ”Kyllä nuo miehet varastivat teiltä paljon silloin, kun isäsi kuoli.”  Kyllä hän kertoi myös aika tarkoin mitä tapahtui, mutta kuten sanoin, annetaan asioiden levätä haudassa kaikkien vainajien kanssa.  Tottahan nuo kertomukset hetken koskettivat, sillä isällä oli yli 50% osakkeista ja käytännössä se tarkoitti sitä, että isän kuoleman jälkeen määräysvalta yhtiössä olisi pitänyt jäädä perikunnalle. Ehkäpä sekin meni kuitenkin parhain päin, sillä ainakaan minä en ole mikään liikemies, ja kaipa me kaikki veljekset ollaan menestytty ihan kohtuullisesti.  Minäkin, vaikka olinkin perheen musta lammas. Sisareni Leila on jo kuollut, joten hyvin hänenkin asiansa ovat.

Jatkuvasta veden äärellä elämisestä oli sekä hyötyä että haittaa.  Vedestä tuli elementti,  johon totuttiin, ja ihan oikeasti en edes muista, milloin opin uimaan. Jotenkin tuntuu, että olen aina osannut uida ja lukea, mutta silti tuo kolmas kuolemaa liippaava tilanne tapahtui juuri Haapaniemessä ja tietysti taas vedessä.

Siihen aikaan haettiin ns. tinkimaitoa taloista. Meidän maitotinki oli talossa, joka sijaitsi saaressa, jonne oli kyllä tehty maavallin avulla tie, mutta se kiersi hieman, ja talvisin oikaisin yleensä lahden poikki, koska matka lyheni huomattavasti. Maidon haku oli minun tehtäväni, eikä siitä sopinut kieltäytyä.  Niihin aikoihin olin myös aloittanut jalkapalloharrastukseni,  ja harjoitukset olivat pari kertaa viikossa.  Joskus sattui niin, että maidon haku hieman viivästyi ja alkoi tulla kiire harjoituksiin.  Olin jo kauan kevättalvesta kiertänyt tien kautta, sillä jään kestävyyttä yleisesti epäiltiin.  Kyllä vanhempia uskoin, mutta kun kiire oli, päätin, että kestää se vielä minut ja vielä tämän kerran.  Niinpä sitten oikaisin sohjoisen jään poikki ja pääsinkin… melkein toiselle rannalle.  Sitten jää petti allani. Yritin nousta jäälle, mutta aina vaan se murtui.  Tietysti huusin myös apua, mutta kai ääneni vedessä oli niin heikko, että ei sitä siihen aikaan kukaan ollut kuuntelemassa.  Lopulta väsyin, annoin periksi ja päätin hukkua.  Ei ollut vieläkään minun aikani tullut.  Kun annoin itsen vajota, jalat tapasivat pohjan. Olin päässyt jo niin lähelle rantaa, että pystyin jäätä rikkoen kahlaamaan rantaan.  Nopeasti vain maito hakemaan märissä vaatteissa, sitten kotia, kuivaa ylle ja vain hieman myöhästyneenä harjoituksiin.

”Hyvä tekosyy”, sanoi valmentaja - ja voi että kun minua kismitti.