Haapaniemen nuorisoseura

Olihan se sellanen järjestö se nuorisoseura, siinä oli enimmäkseen vanhoja ihmisiä, jotka olivat ottaneet tehtäväkseen häätää nuorisoa pois millon mistäkin. Jäi semmonen vaikutelma, että nuoriso sai toimia vain vanhusten ehdoilla, aivan kuin nykyisissä kotiseutuyhdistyksissä, joissa ei juurikaan nuoria näe.  Olin pari vuotta sitten tällaisessa kotiseutujuhlassa täällä Kalajoella ja yllättäen huomasin olevani porukan nuorin… tai ainakin nuorimmasta päästä ja minä sentään lähentelin jo silloin 70-ikävuottani.  Sen verran nuoria täällä kuitenkin on, että mammuttitautia sairastava Kalajoki suunnittelee jättimäistä koulurakennusta. Jos tässä nyt jotain suurta tavoitellaan, niin varmasti saadaan ainakin suuret kuljetuskustannukset, kun väestötappiokunnasta haalitaan oppilaita tähän rakennukseen.  Ihan järkevältä ei toiminta vaikuta, mutta onneksi se ei enää kauan minua koske.

  

Siitä Haapaniemen nuorisoseurastahan minun piti kertoa.  Kai siinä jossain vaiheessa kävi niin, että joku koki jonkinasteisen hengellisen herätyksen, kun vanhimmasta veljestäni tehtiin seuran ”esimies”, niin kuin puheenjohtajaa oli tapana nimittää. Toimintaan tuli mukaan myös nuorempaa väkeä, ja toiminta alkoi virkistyä.  Oli iltamia erilaisilla nimillä ja erilaisin teemoin.  Poikamiesten iltamat vetivät tehtaan tyttöjä aina Vaajakosken keskustasta asti, ja suomalaisen tavan mukaan paikalliset miehet tulivat juopottelemaan talon nurkkiin.  Meillä pojankoltiaisilla riitti puuhaa, kun saatiin seurata, miten nämä pikkukänniset yrittivät vietellä niitä tehtaan tyttöjä niin että pusikot ritisivät.  Se 1,5 tuntia tanssia taisi olla juhlien suurin anti. 

Veljeni ”hallituskaudella” kai alettiin nuorisoseuralla iltamien lisäksi harrastaa kaikkea muutakin toimintaa, jossa todella oli nuoriso mukana.  Oli ainakin kaksi kansantanssi- eli tanhuryhmää. Toinen nuoremmille ja toinen jo vähän varttuneemmille. Talolla kokoontui myös partio, ja sunnuntaisin pidettiin pyhäkoulua. 

 

Kaikenlainen urheiluharrastus levisi nuorisoseuran piirissä, ja varsinkin lentopalloporukka oli vähintään kohtalainen.  Kesäjuhlilla voittivat mm. Keljon Nuorisoseuran urheilijat, joka joukkue pelasi jopa silloisessa Suomi-sarjassa, joka oli toiseksi korkein sarjataso siihen aikaan. Me ”maitotonkan kokoiset” perustettiin sitten vallan oma urheiluseura, jonka nimeksi pantiin HPU eli Haapaniemen Poikaurheilijat.  Painia köhnötettiin paljaalla talon lattialla ja nyrkkeiltiin ilman nyrkkeilykäsineitä. Seuran suurin saavutus taisi olla jokavuotinen hyppyrimäen rakentaminen kalliorannasta Päijänteen jäälle.  Mäkiennätys taisi olla joku 14 m ja muistaakseni edelleen minun nimissäni.  Ei siis aivan mitätön töyssy, mutta edes sitä en muista, syntyikö tuo ennätys tavallisilla suksilla vai oikein mäkisuksilla, jotka olin kyllä saanut joululahjaksi, kun olin uskaltautunut laskemaan Jyväskylän suuresta mäestä, joka ei sekään aivan samaa luokaa ollut kuin nykyinen Matti Nykäsen nimeä kantava mäki.  Suhteellisen suuri kuitenkin ja sijaitsi Taulumäellä. 

 Jyväskylässä oli siihen aikaan joitakin ihan hyviä kansallisen tason mäkimiehiä, kuten Kaakkolahden veljekset Matti ja Eikka, Jussilaisen Harri ja Paavolan veljekset.  Oli kai niitä muitakin, mutta nimiä en enää muista. 

Sen kuitenkin muistan, että tuo Jyväskylän isosta mäestä hyppääminen tapahtui vuonna 1956.  Se oli mieliin painuva tapahtuma siksi, että silloin oli yleislakko, eikä mikään julkinen kulkuneuvo kulkenut. Kaupunkiin Haapaniemestä oli matkaa ainakin 10 km. Niin me pojat sitten hiihdettiin koululta lainatuilla mäkisuksilla pitkin rataa kaupunkiin. Niin niin, Vaajakosken koululla oli kaksikin paria mäkisuksia ties mistä syystä.  Hyvähän siinä oli hiihtää, kun ei tarvinnut juniakaan pelätä. Meitä oli kolmen pojan ryhmä, ja kaikki me laskettiin ja vieläpä pystyssä pysyttiin.  Muutaman vuoden minä harrastin hyppimistäkin, mutta ei minusta koskaan mäkimiestä tullut.  Suurimmaksi saavutukseksi taisi jäädä tuo HPU:n mäen mäkiennätys, sekä se, että sain Jyväskylän iltamäkikilpailussa hypätä samanaikaisesti olympiavoittaja Helmut Regnagelin kanssa. 

Haapaniemestä alkoi siis minun urheilu-urani, jota jatkoin joissakin lajeissa hyvinkin kauan. Nyrkkeilyssä jopa menestyinkin ihan SM-tasolle ja kansainvälisiin kilpailuihin saakka, kaipa nuo muut lajit palvelivatkin enemmän harjoittelua.   

 

Eri ikäluokkien sarjatasoilla pelasin moniakin pallopelejä ja vielä miesten sarjassakin jalkapalloa, jääpalloa ja pesäpalloa.  Kohtuullinen tanssijakin minusta tuli varmaankin siellä nuorisoseuran tanssiharjoituksissa.  Iltamatansseissa olin usein soittajana. Soitin nimittäin levyjä niinä aikoina, kun Haapaniemen poikien oma orkesteri REX piti taukoja.  Se orkesterikin oli syntynyt nuorisoseuran helmoissa, ja nimensä se sai haitarinsoittajan haitarilta.  Soittajien nimiä en muista, vaikka olivat samalta kylältä.  Olivat kuitenkin yhtä ikäluokkaa vanhempia. Duffan Reijo taisi olla rummuissa ja Valkosen Aaro soitti kontrabassoa, mutta muita en nyt saa päähäni. Eivät ole nousseet kuuluisuuteen ainakaan muusikkoina.

Kaikenkaikkiaan nuorisoseuratoiminnan soisin elpyvän.