Kurkijoen kunta sijaitsee Laatokan rannikkoseudulla noin 100 km Viipurista ja 50 km Sortavalasta. Kunnan elinkeinon merkittävin moottori on ollut rautatie, ja Elisenvaaran taajama kehittyi kunnan keskukseksi lähinnä risteysaseman vaikutuksesta. ”Ainoastaan rautatien avulla Karjala vahvistuu vankaksi etuvartioksi Suomen kansalle”, arvioi edustaja Edvin Avellan puhuessaan aiheesta eduskunnassa.
Elisenvaaran
rautatieasemalta oli suorat yhteydet Sortavalaan, Savonlinnaan, Imatralle ja
Viipuriin. Tästä syystä Elisenvaara muodostui tärkeäksi pisteeksi niin Suomen
armeijan sotatoimille kuin myös karjalaisten evakuoinnin kannalta. Tämän oli
myös puna-armeija huomioinut ja päätti katkaista kerralla koko Karjalan
ratayhteydet massiivisilla pommituksilla, jotka kohdistuivat Elisenvaaran ja
Simolan rautatieasemiin. Näiden asemien tuhoaminen katkaisi Suomen kannalta
tärkeät rautatieyhteydet, ja tämä saattoi vaikuttaa sodan lopputulokseen.
Selvää oli myös venäläisille, että siviiliuhreja tulee olemaan paljon, mutta
Stalinin johtama Neuvostoliitto ei tästä suuriakaan välittänyt.
Vielä talvisodassa oli
Elisenvaaran asema kohtuullisen hyvin varautunut myös ilmahyökkäyksiä vastaan,
mutta nyt oli ilmapuolustus lähes olematon, joten puna-armeijan koneet
saattoivat lentää melko matalalla, ja pommit osuivat kohteisiinsa erittäin
suurella tarkkuudella. Tästä syystä myös tuho ja ihmishenkien menetys oli lähes
kaksinkertainen verrattuna edellispäivänä suoritettuihin yhtä massiivisiin
pommituksiin, jotka siis kohdistuivat Simolan asemaan.
Hyvin monet Kurkijoen
asukkaat pakenivat kauemmaksi länteen omatoimisesti metsien ja kyläteiden
kautta, sillä evakkojunien pommitukset saivat ihmiset luottamaan enemmän omaan
apuun kuin yhteiskunnan tarjoamiin palveluihin. Eräs paon kohteista oli Imatra,
johon muodostuikin melko suuri ”pakolaiskeskus”, ja jossa on yhä edelleen vahva
Itä-Karjalasta peräisin oleva asutus.
Se, mitä blogeissani keron,
perustuu sekä Suomen että Neuvostoliiton virallisten sota-arkistojen ja niistä
löydettyjen päiväkirjojen merkintöihin sekä aikalaisten kertomuksiin. Nämä
merkinnät ovat joissakin kohdin täysin ristiriidassa keskenään, mutta
pääkohdiltaan samantapaisia. Oletettavaa on, että tahallista vääristelyä ei ole
tapahtunut, vaikka luultavasti suomalaisten merkinnät ovat selkeästi
varovaisempia, ja niissä vältetään venäläisten syyllistämistä. Tähän on
ilmeisenä syynä sodanjälkeinen ”ryssän pelko” ja hotelli Tornissa istunut
valvontakomissio, joka valvoi, että Suomi ei mitenkään loukkaa rauhan ehtoja
eikä suurta ja mahtavaa Neuvostoliittoa. Aikalaisten kertomukset ovat
huomattavasti realistisempia ja todennäköisesti myös lähempänä totuutta.
Virallinen Suomi ei tunnusta todeksi mitään, mikä olisi loukannut
Neuvostoliittoa, ja monet selkeät vääryydetkin on tunnustettu vasta Venäjän
aikana. Hyvänä esimerkkinä Mainilan laukaukset, jotka Neuvostoliitto väitti
Suomen ampuneen, mutta oli tosiasiassa ampunut ne itse.
