Pakolaisten puolestapuhuja

Koko elämäni ajan olen kuullut monenlaisia kertomuksia Karjalan pakolaisista ja lukenut asianosaisten kirjoittamia kirjoja näistä järkyttävistä sodan aikaisista ja sen jälkeisistä tapauksista. Kun lisäksi olen saanut penkoa joitakin arkistoja, olen suorastaan järkyttynyt siitä tavasta, jolla ”nykynuoret” koettavat vesittää nämä tapaukset ja kumota aikalaisten todelliset kokemukset. Jopa Karjalan liiton jäsenet, aina puheenjohtajaa myöten, ovat koettaneet väittää, että ei Karjalasta tullut pakolaisia. Kun oman perheen ja monien muiden sodan aikana eläneiden perheiden kokemukset kertovat hieman muuta, en ole yksinkertaisesti voinut toimettomana kuunnella noita tietämättömien lauluja ”Oli vain evakkoja.”

Totta varmasti oli, että oli myös evakkoja. Porukkaa evakuoitiin pääasiassa sodan jälkeen, kun rauhansopimuksessa Neuvostoliitolle luovutettiin alueita, joita se ei onnistunut valloittamaan. Myös ennen sotia tyhjennettiin muutamia alueita ikään kuin varmuuden vuoksi. Sotien aikana kuitenkin tuli vain pakolaisia. Suuri osa sai jonkinasteista apua pakomatkalleen, mutta hyvin monet joutuivat pakenemaan aivan omatoimisesti. Tähän joukkoon kuului myös nyt satavuotias Annikki Lemmetyinen, joka pakeni Viipurista omalla veneellään soutaen. 

 

 Karjala-lehti 9,3,2017

Tarvitsee jo tavallista vahvemman uskon valvontakomission propagandaan, jos hänetkin luokitellaan evakkojen heimoon. Viimeistään nyt pitäisi ainakin Karjalan liiton korjata nuo ryssän pelon aiheuttamat vääristellyt nimitykset. Pakeneminen ei tietystikään ollut pakollista, joten pieni osa ihmisistä ei halunnut jättää kotiaan, vaan jäivät osin valloitetuille alueille ja osin luovutetuille seuduille. Ei heitä paljon ollut, mutta oli kuitenkin. Joskus 60-luvun lopulla tapasin Terijoella Elsa Ivanovan, joka oli minun ikäluokkaani ja jonka vanhemmat olivat päättäneet jäädä silloiseen Neuvostoliittoon. Elsan seikkailu tekisi varmaan hyvää kuulla tämän evakuointiteorian puolustajille, mutta toisaalta, eihän Elsa ollut pakolainen eikä evakko. Omien sanojensa mukaan hänestä olisi kyllä tullut pakolainen, mutta oli silloin aivan liian nuori itsenäiseen päätökseen. Avioliiton myötä hänestä oli sittemmin tullut neuvostokarjalainen ja hän oli päässyt palaamaan Terijoelle. Elsan elämä oli niin hyvin järjestyksessä kuin se Neuvostoliitossa saattoi olla, mutta Suomeen sanoi aina kaipaavansa.

Näitä ”elsoja” on Karjala täynnä, eivätkä koskaan ole osanneet käyttää muuta nimitystä kuin pakeneminen. Monet kertovat, että heidän sukulaisensa pakenivat Suomeen. Olisikohan esimerkiksi Marjo Matikaisen syytä käydä kertomassa, että ei ole totta. ”Ei Suomeen tullut pakolaisia.”

En tiedä, kuinka usein minun pitää vielä muistuttaa siitä, että käyttäkää nyt ihmeessä oikeita termejä. Emmehän me Syyrian pakolaisiakaan nimitä evakoiksi, vaikka monet heidän kertomuksistaan ovat hyvin samankaltaisia kuin sotaa paenneiden karjalaistenkin kertomukset.

En usko, että kyse oli vain kielellisestä ongelmasta, kun äitini pakeni viikon ikäinen vauva sylissään Pitkärannasta tänne Kanta-Suomeen. Pakoamme seuraavana päivänä Pitkärannassa puhuttiin jo venäjää. Saattaa olla, että ei se kieli edes ainut vaikeus olisi ollutkaan.

Ihan ylpeänä laulan nyt italialaista laulua ”Olen suomalainen.” Hartaasti odotan sitä aikaa, että virallinen Suomi pääsee irti ryssän pelosta ja myöntää historialliset tosiasiat sellaisena kuin ne ovat. Kun viimeksi kävin hotelli Tornissa, ei siellä enää valvontakomissiota ollut, joten ei syytä pelkoon.

Miksi Karjalan pakolaisia hävetään?

Tässä nyt ihan aluksi asia, josta olen jankuttanut pienen elämäni, aina siitä asti kun tulin tuntemaan totuuden omasta syntyperästäni ja lukuisien muidenkin Karjalan pakolaisten kohtalosta.

 Suomalaisia pakolaisia

https://www.uusisuomi.fi/artikkelit/suomalaisia-pakolaisia

Jyrki Vesikansa

Luotu: 

3.10.2008 14:38

• Kuva: Suomen valokuvataiteen museo / Uuden Suomen kokoelma

Sibelius-Akatemian tiloihin sijoitetut Karjalan evakot seurustelevat elokuvaesityksen väliajalla.
Äärimmäisenä vasemmalla siirtoväkijoukon johtaja, maanviljelijä Heikki Saaristo Kaukolasta.

Pakolaiset ovat maailmanpolitiikassa suuri ongelma -- ja suuri murhenäytelmä. Myös Suomella oli toisessa maailmansodassa valtava pakolaisongelma, vaikka hienostellen puhuttiinkin siirtoväestä tai evakuoiduista eli evakoista.

Ongelma ratkaistiin kansainvälisesti vertaillen ainutlaatuisen hyvin. Päättäväisyydestä ja neuvokkuudesta kertoivat jo Uuden Suomen valokuvat välirauhan ajalta.

Monta vaihetta pakenemisessa

Osa pakolaisista oli evakuoitu jo ennen talvisotaa Moskovan neuvottelujen aikana. Sisäministeri Urho Kekkonen salli tosin monien palata koteihinsa juuri ennen Stalinin hyökkäystä. He joutuivat usein pakenemaan puna-armeijaa päätä pahkaa -- tai joutuivat hyökkääjien valtaan ja vangeiksi mm. Kainuussa ja Hyrsylän mutkassa Laatokan Karjalassa.

Monet joutuivat pakenemaan talvisodan kestäessä rintamien siirtyessä. Mukaan saatettiin tällöinkin ottaa usein vain se, mitä jaksettiin kantaa -- jos sitäkään ehdittiin siepata mukaan.

Niinpä Viipuri tyhjennettiin lopullisesti siviileistä helmikuun puolivälin jälkeen, Mannerheim-linjan murruttua. Muun muassa myöhempi kansanedustaja Eeno Pusa (sd.) perheineen tuli tällöin omilla reillään Viipurin liepeiltä Espoon Leppävaaraan saakka. Kuva-albumit ja muut perhekalleudet voitiin sentään pelastaa.

Kiireinen evakuointi

Suuri osa siirtoväestä pakeni vasta Moskovan rauhan solmimisen 13.3.1940 jälkeen. Silloinhan Suomi luovutti laajoja alueita, joita lähellekään hyökkääjä ei ollut päässyt. Poistumiseen oli aikaa vain muutama päivä eikä kuljetusvälineitäkään ollut paljon. Kaikkiaan siirtoväkeä oli kymmenesosa Suomen asukkaista eli 400.000 henkeä.

Autoja saapui siirtoväkeä ja sen omaisuutta kuljettamaan Ruotsista saakka. Rautatiet asettivat tietenkin kaiken mahdollisen kaluston käyttöön. Tavarat tyhjennettiin usein heti raja-asemalla hankeen, jotta kuljetuskalusto pääsisi uudelle hakumatkalle.

Moni joutui kuitenkin lähtemään omalla reellään, kävellen tai hiihtäen -- ehkä potkukelkkaa samalla työntäen. Karja tuotiin usein kävellyttämällä talvisäässä, mikä johti sairastumisiin ja pakkoteurastuksiin. Paljon saatiin tuotua, mutta paljon enemmän jouduttiin jättämään.

Lähtö ei toki pakollinen ...

Pakeneminen ei ollut toki pakollista. Silti vain muutama karjalainen jäi ikiaikaiselle kotiseudulleen sopeutumaan sen uusiin valtiaisiin. Oli toki juristeja, jotka huomauttivat, että pako oli vapaaehtoista, joten siirtoväelle ei lain mukaan olisi pitänyt maksaa mitään korvauksia. Ajattelutapa periytyi kuitenkin 1700-luvun siisteistä kabinettisodista -- ajalta ennen kansallisvaltioiden syntyä.

Siirtoväki majoitettiin, minne vain voitiin -- enimmäkseen muiden koteihin. Varsinaisia pakolaisleirejä ei Suomeen koskaan perustettu. US:n kuvaaja kävi 27.3. ikuistamassa paria sataa evakkoa Sibelius-Akatemian luokkahuoneissa, joissa he odottivat pysyvämpää sijoituspaikkaa. Lohdukkeeksi esitettiin juhlasalissa Viipuri-aiheinen elokuva ja tarjottiin lämmintä juomaa. Sen seassa oli vielä aitoa kahvia.

Siirtoväen karjaa lypsettiin jopa Ruskeasuon ratsastushalleilla, jotka oli rakennettu kesän 1940 olympiakisoja varten. "Navettana" olivat alkuun junavaunut Pasilan ratapihalla.

Pika-asutukseen vauhdikkaasti

Suomessa alettiin pian puhua "välirauhasta"; moni arveli, ettei uusi raja jää pysyväksi. Silti siirtoväen pysyvää asuttamista ryhdyttiin heti suunnittelemaan. Evakot perustivat tällöin etujaan ajamaan Karjalan Liiton, jonka hallintoon kaikki keskeiset puolueet osallistuivat. Presidentti Kyösti Kallio otti 21.4. vastaan siirtoväen edustajat.

Pakolaisten pääosa oli maatalousväkeä, joten ensisijaista oli hankkia siirtoväelle maata. Ripeässä tahdissa säädettiin pika-asutuslaki, josta toki kiisteltiin paljon. Sen toimeenpanokin aloitettiin, mutta jatkosodan syttyminen kesäkuussa 1941 muutti tilanteen. Pakolaisten sijoittamiseen jouduttiin palaamaan uudelleen syksyllä 1944. Silloin päädyttiin osin uusiin ratkaisuihin.

Kyllä minä muistan, kun äitini varoitti puhumasta ”ohi suun” sanoen myös, että ”seinilläkin on korvat”. Illalla vedettiin sitten pimennysverhot ikkunoiden eteen ja saatiin ikään kuin näennäinen turva. Eihän meillä Vaajakoskella, sodan jälkeen, mitään hätää ollut, mutta kai se viimehetken pako Pitkärannasta oli jälkensä vanhempiini jättänyt.
 

Isä ei niinkään pelännyt, mutta erilaiset jäljet häneenkin oli jäänyt. Se pelko oli kai käytetty jo siellä jossakin, mistä nykypolvet eivät oikeastaan mitään tiedä. Saattavat jopa vähätellä asioita väittämällä, että ei Karjalasta pakolaisia tullut. He ovat todella pahasti väärässä… kyllä meitä tuli.

Ryssän pelko on viisauden alku, mutta ei kai meidän enää tarvitse pelätä. Jos nyt ihan oikein olen asian ymmärtänyt, niin valtiota, jota vastaan sodimme, ei enää ole olemassa. Ryssän peloksi minä nimittäin olen tuon pakolaisten statuksen väärentelyn tulkinnut.

Ryssän lapsi

En minä sitä lapsena tiennyt, miksi minua naapuristossa sanottiin ryssän lapseksi. Sen nimen olivat antaneet samat kantasuomalaiset, jotka nyt myöhemmin ovat keksineet, että ei Karjalasta tullut pakolaisia. En tiedä vieläkään, mikä poliittinen päätös se oli, että ei pakolaista saanut sanoa pakolaiseksi, sillä toki minä sen varmasti tiesin, että Pitkärannasta lähdettiin pakoon, kun puna-armeija valtasi kaupungin. Jos päiväkin siellä olisi vielä oltu, olisi minusta todella tullut ryssän lapsi.

  

Vaajakoski ei kovin rasistinen paikka ollut, enkä siellä aikuisten juuri kuulut käyttävän tuollaista nimitystä, mutta lapset sitä kyllä viljelivät. Tottahan he olivat sen kotonaan oppineet, tuskin sitä niin vaikea oli arvata.

Jossakin vaiheessa minä kai sen sitten isältä kysyin, ja sain vastaukseksi jotain epämääräistä, että pelkäävät meidän karjalaisten vievän leivän. asunnot ja työpaikat. Siksi ovat keksineet tuollaisen hieman halventavan nimityksen. Kyllä me yhtä suomalaisia olemme kuin nuo toisetkin. Meitä oli vain koko maassa puolisen miljoonaa, joka määrä oli tietysti pelästyttänyt muutoksiin tottumattomat kanta-asukkaat. ”Kyllä me pian näytämme näille ymmärtämättömille mistä meidät on tehty.”

Useimmat kaverini olivatkin toisia karjalaisia, joita Vaajakoskella oli onneksi melko paljon. Jyväskylän seutu ja Lahti olivat melko voimakkaasti karjalaisten asuttamia alueita. En ollut vielä kymmentäkään vuotta täyttänyt, kun isäni kuoli, joten ei kai hän kovin hyvin ennättänyt ”näyttämään sitä, mistä meidät on tehty” - eihän tämä kaksinkertainen sotainvalidi kai suuriin saavutuksiin olisi enää pystynyt. Oli hän kuitenkin saanut pystyyn pienen yrityksen, jonka turvin sai rakennettua meille oman mökin ja olisi ehkä saanut aikaan muutakin, jos elonpäiviä olisi riittänyt. Yritys myytiin isän kuoleman jälkeen, sillä oikeastaan me kaikki lapset olimme liian nuoria jatkamaan sitä. Isällä oli pari osakasta, joista sitten jo aikuisena kuulin meillä työnjohtajana olleelta mieheltä, että ”kyllä ne varastivat teiltä paljon.” Aika oli kuitenkin tehnyt jo tehtävänsä, eikä asiaa enää tutkittu.

Muutimme sitten Vaajakoskelta kaupunkiin, ja minäkin sain uuden tittelin. En ollut enää ryssän lapsi, vaan minusta oli tullut ”landepaukku”. Kai tuo landepaukku oli nimitys, joka aiheutti sen, että nauroin aina, kun joku sanoi Vaajakoskeakin pienempää Kalajokeakin kaupungiksi. No, tokihan se virallisesti sitä olikin, mutta minä en sellaista koskaan mieltänyt.

Äitini perusti Jyväskylään Trikooaitta-nimisen kaupan, jonka takahuoneessa hän harjoitti myös ompelijan ammattia. Ei kai se liike mikään kultakaivos ollut, mutta kuvasi varmaan karjalaista yritteliäisyyttä. Isääni ja äitiänikin paremmin menestyivät sitten monet muut karjalaiset, kuten Enso, Wärtsilä, Starckjohann ja niin edelleen, sekä jyväskyläläinen tavaratalo Tyynelä Oy.

Ei kai minunkaan enää tarvitse elämääni hävetä, sillä varsin pitkän työ- ja opiskelu-uran minäkin tein. Urheilussakin menestyin kohtuullisesti ja maailmaa näin. Koulukiusatuksi ”ryssän lapseksi” olin kai sittenkin menestynyt kohtuullisen hyvin. Kiitokseksi siitä rakennutimme, vaimoni ja minä, Kalajoelle ortodoksisen tsasounan, jonka olen tarkoittanut Jumalalle ja Kalajoen ihmisille, en omaksi muistomerkikseni.

Minä en ollut se ”ryssän lapsi” joka olisin enempään pystynyt, mutta kaipa minustakin oli jotain hyötyä ja iloa Suomen kansalle.

********************

”Erittäin huomattava väestönsiirto Suomessa oli karjalaisten evakkojen muutto pois luovutetuilta alueilta . Vaikka kyse olikin maan sisäisestä muutosta, heitä voi hyvin pitää pakolaisina. Nykyisinkin pakolaisten muutto tapahtuu suuressa määrin maan sisällä tai suuntautuu naapurimaihin.

Moskovan rauhassa vuonna 1940 Suomi joutui luovuttamaan Karjalan alueen . Noin 400 000 karjalaista joutui jättämään kotinsa . Talvisodan päätyttyä karjalaisia muutti takaisin entisille asuinsijoilleen . Jatkosodan myötä he joutuivat jälleen evakkoon syksyllä 1944 . Pakolaisia asutettiin kotitalouksiin ympäri Suomea. Lopulta vuoden 1945 maahankintalain myötä heille järjestettiin noin 150 000 uutta viljelmää tai tonttia .

Evakkojen asuttaminen oli pääosin onnistunut hanke, mutta ongelmat olivat usein samoja, kuin tämänkin päivän pakolaisilla . Karjalaiset edustivat erilaista kulttuuria kuin kantaväestö. Karjalaiset kohtasivat siten epäluuloja ja syrjintääkin. Monet kärsivät traagisista kokemuksista ja koti-ikävästä, eikä omasta karjalaisesta identiteetistä haluttu luopua.

Toinen suomalainen pakolaiskokemus on sotalapset."

http://www.migrationinstitute.fi/files/pdf/siirtolaisuus_suomessa_ja_euroopassa/opettajan_opas.pdf