Sotavuodet

Kovin tuo otsake on harhaan johtava, sillä en todellakaan aio käsitellä sotavuosia, vaan lähinnä tuon näkemykseni siitä, miten Suomi ylipäätään joutui sotaan. Virallisena lähdekirjana olen kyllä käyttänyt Alpo Rusin kirjaa ”Etupiirin ote”, mutta en ole sitä missään kohden kopioinut, vaan kerron ihan omia käsityksiä ja niitä asioita, joita sodan jälkeisinä vuosina vanhemmilta ihmisiltä kuulin.

Väinö Linna kertoi suurteoksessaan ”Täällä pohjantähden alla” Pentinkulman opettajasta, joka varoitti oppilaitaan tulevasta sodasta ja kehotti heitä päättäväisyyteen ja uhrautuvaisuuteen. Tämä opettaja oli tietysti mielikuvitushahmo, mutta oikeasti tällaisia opettajia olisi voinut olla ja ehkä olikin.

Virallinen Suomi jaksoi uskoa, että Suomi ei ajaudu sotaan, varsinkin kun länsimaiset viestit olivat vahvistaneet tätä käsitystä. Tilanne vaikuttaa juuri tällä hetkellä hyvin samankaltaiselta.

Suomi ei usko sotaan, vaikka Venäjän nykyinen ”keisari” on aivan yhtä sotainen ja vallanhimoinen kuin silloisen Neuvostoliiton hallitsijat. Niinpä kävikin, että talvisota syttyi 30.11.1939. Tosiasiassa se ei tullut yllättäen, vaikka tapahtumiin ei uskonut muut kuin silloinen puolustusvoimien komentaja Mannerheim ja muutamat sotilasasiantuntijat.

Pari päivää ennen sotatoimia Suomi sai jo varoituksen Neuvostoliitolta. Pravda kirjoitti hyvin pahaenteisesti silloisesta pääministeristämme Cajanderista, että hän on kuin variksenpelätin pääministerin paikalla. Neuvostoliitto oli esittänyt monia vaatimuksia Suomelle ja uhkaillut Suomea jopa Puolan kohtalolla, joka olisi käytännössä merkinnyt laajoja puhdistuksia sekä itsenäisyyden täydellistä menetystä. Kun Suomen hallitus edelleen pysyi passiivisena, teki marsalkka Mannerheim omat johtopäätöksensä ja anoi eroa komentajan tehtävästä, valmistautuen Ruotsiin muuttoon. J.K.Paasikivi piti kuitenkin komentajan läsnäoloa välttämättömänä ja sai estettyä Mannerheimin eroaikeet.

Kun vaikutti siltä, että Suomi ei aloita sotaa Neuvostoliiton uhittelusta huolimatta, piti neuvostoliiton keksiä joku keino, millä sota saataisiin näyttämään itsepuolustukselta. Tässä otettiin nyt julkinen propaganda avuksi. 26.11. ilmoitti Moskovan radio, että Suomen tykistö oli ampunut Neuvostoliiton puolelle Mainilan kylässä ja että tämän seurauksena oli kuollut neljä neuvostosotilasta. Pääministeri Molotov luovutti nootin Suomelle. jossa ilmoitettiin, että kyse oli Neuvostoliiton vastaisesta toimesta. Tosiasiassa ei koskaan saatu tietää, oliko ylipäätään kukaan kuollut ja jos oli, oliko kuolinsyynä ollut hinkuyskä, jota siihen aikaa pidettiin varsin tappavana tautina. Suomessa tiedettiin varmuudella, että mitään laukauksia ei koskaan oltu ammuttu. Suomeen hyökkäsi Leningradin sotilaspiirille annetun tehtävän mukaisesti ensin noin 200 000 miestä Karjalan kannakselle ja lisäksi muille Karjalan alueille 130 000 miestä, sekä Suomen vyötärön kohdalle noin 65000 miestä. Ylivoima vaikutti todella murskaavalta, varsinkin kun Suomi oli sinisilmäisyydessään uskonut, ettei suuri neuvostoarmeija hyökkää pienen Suomen kimppuun. Toisin kuitenkin kävi.

Neuvostoliiton oli tarkoitus katkaista Suomi keskeltä ja edetä muutamassa päivässä Ruotsin rajalle. Näin ei tietenkään käynyt, sillä Suomen puolustustahto oli uskomaton ja Neuvostoliitto sai todeta, että vähintään housut kastuvat, jos tänne yrittää ilman viisumia. Kaikki hyökkäykset torjuttiin, joskin joitakin alueluovutuksia jouduttiin tekemään. Luultavaa on, että juuri nämä alueluovutukset johtivat sitten jatkosotaan.

Jatkosotaan olimme jo paremmin valmistautuneet, ja aika pian myös puna-armeija sai tämän todeta. Saimme apua sekä Saksalta että myös muilta mailta, ja joukot etenivät melko nopeaa tahtia. Minun mielestäni Suomi sortui kuitenkin omaan ahneuteensa. Jos joukot olisivat pysähtyneet vanhalle rajalle, olisi rauhanneuvotteluille ollut aivan toisenlainen pohja kuin nyt tapahtuneen ”Suur-Suomen” valtausyrityksen jälkeen.

Kyllä minä sitä mieltä olen, että pysähtyminen vanhalle rajalle olisi ollut teko, jota ”ryssäkin” olisi arvostanut, eikä meidän tarvitsisi huokailla menetettyä Karjalaa.

Kyllä nämä ovat asioita jotka minua, syntyperäistä Karjalan poikaa, yhä edelleen kiinnostavat, vaikka eivät kai ne asiat miksikään muutu. Varmaa kuitenkin on, että Ukrainan valtauksen jälkeen aggressiivisen ja vallanhimoisen Putinin ruokalistalla on myös Suomi.

Ukrainaa koskeva valhepropaganda on kuin Mainilan laukaukset.

  Mainilan laukaukset ammuttiin tälle pellolle Karjalan kannaksella Mainilan kylässä.
Kuva: Kari Kosonen /Yle

Siirtolaiselämää

Varmaan olen jo moneenkin kertaan kertonut, että olen syntyperäinen Karjalan pakolainen Pitkärannasta. Tämä nyt ei kuitenkaan Pitkärantaa liippaa edes läheltä, mutta kertoopa sitä historiaa, jonka monet siirtolaiset ovat eläneet kuka mistäkin syystä. Kaikkein suurin syy on kai ollut tuo muuttokynnyksen aleneminen, niin ettei sillä juurikaan ole suurta väliä missä elää, kunhan elää. Siinä ne 10 vuoden paikkeilla ovat ne pisimmät yhtämittaiset asuinseudut ja eiköhän opiskelu- ja työsuhteetkin rajoitu 1 – 10 vuoden tietämiin. Ei se muutto aina tyytymättömyyden ilmauskaan ole, vaikka joskus kai se sitäkin on ollut. Kyllä minä epäilen, että en ole ainut siirtolainen, jolla on samantapaisia kokemuksia, jos vain nousisivat kertomaan niistä. Jopa minäkin tunnen muutamia, joten kovasti epäilen, että se kaiken ”pahan” juuri löytyy Karjalasta. Suurin osahan tuolta sotatoimialueelta paenneista on jo saanut multaa peitokseen, joten autenttiset kertomukset alkavat olla vähissä. En aio minäkään ihan yksityiskohtaisesti jokaista asuntoani tai asuinpaikkani kuvata, sillä tuskinpa se edes ihmisiä kiinnostaa. Tässä yhteydessä lienee riittävää, kun kerron, että niitä asuinpaikkakuntia on ollut parikymmentä ja asuntoja ehkä kymmenkunta lisää.

Ensimmäiset elinvuoteni kuljin vanhempieni mukana enkä niistä juuri mitään muista. Kuulopuheina olen kuullut mainittavan ainakin Veitsiluodon ja Suolahden, mutta oletettavasti noihin välittömästi sodan jälkeisiin vuosiin sopii joitain muitakin pysähdyspaikkoja. Pysähdyspaikkoina minä noita paikkoja pidän enkä ihan asunnoksikaan luokittele jokaista repunsäilytyspaikkaa. Elämä vain oli silloin sellaista, ja jälkensähän se jätti myöhempäänkin elämään.

Ensimmäiset muistikuvat elämästäni alkoivat hahmottua Jyväskylän maalaiskunnan Vaajakoskelta, jossa aloitin kouluni ja jossa ehkä muutenkin muokattiin niitä elämän ensimmäisiä aakkosia. Koin ensimmäiset ”hukkumistapaukseni” sekä omakohtaisina ”läheltä piti” tapauksina, että kaverieni todellisina menehtymisinä. Järvien rannalla kun asuttiin ja hyvin monet leikeistä liittyivät veteen ja jäähän. Vaajakoskella sai alkunsa myös moni urheiluharrastus, aina nyrkkeilyä myöten. Nyrkkeilystähän minun spesiaalilajini sitten tulikin, vaikka luultavaa on, että myös monessa palloilulajissa olisin ollut vähintään kohtalainen, josta kiitos pitkän ja sopusuhtaisen kropan. Kaipa sitä ruokaa oli riittänyt evakkotaipaleesta huolimatta.

Jouluaatto 1953 jäi mieleen erityisen surullisena tapauksena, sillä isä menehtyi silloin sydäninfarktiin, jonka juuret olivat epäilemättä sodan seurauksia, vaikkei sitä sellaiseksi luokiteltukaan. Niinpä me lapsetkaan emme jääneet sotaorvoiksi, eikä äidistä tullut sotaleskeä. Jotain korvauksia kai olisi saatu, mutta kun isä kuoli ”liian myöhään”.

Pari vuotta isän kuoleman jälkeen muutimme sitten Jyväskylän kaupunkiin, ja minä aloitin tosi pitkän opintotaipaleeni. Ammattikoulu, sen jälkeen kaupungin palveluksessa armeijaan asti. Sotaväen suoritin Obbnäsissa, johon silloin perustetuista urheilujoukoista osa oli sijoitettu. Olihan se pala historiaa sekin, sillä sain olla ensimmäisten urheilujoukkojen ensimmäisessä saapumiserässä.

Pitkä loikka olikin sitten Kirkkonummelta Ouluun, jossa aloitin Teknillisen koulun heti armeijan jälkeen. Siihen aikaan ”tekuja” ei vielä ollut joka kylässä, joten niihin oli vaikea päästä ja ne olivat usein kaukana kodista. Oulusta tulikin sitten eräs pitkäaikaisemmista asuinpaikoistani, joskin sielläkin olo hieman pätkittyi erilaisten komennusten myötä. Jopa Ruotsissakin oli pari vuotta, niin kuin niin moni muukin 60- luvulla. Kassin paikka Oulussa kuitenkin oli useita vuosia, ja ehkä se on eräs niistä kylistä, joka on jälkensä jättänyt. Sellaisia parin kolmen vuoden työpaikkoja on sitten ollut useitakin, joista minulle merkittävin oli Hämeenlinnalainen Skogster oy, jonka teknillisen osaston päällikkönä sain työskennellä 70- luvulla useita vuosia ja olisin kai vieläkin, ellei firmaa joskus vuosikymmenen lopussa olisi myyty Keskolle. Hämeenlinnasta sitten Rovaniemen kautta taas takaisin Ouluun, jossa itseni työllistämisen ohella suoritin myös insinöörin tutkinnon. Tosin nyt oli tutkinnon fyysinen suorituspaikka sekä Raahessa että Ylivieskassa, perättäisinä vuosina. Molemmille paikkakunnille olin onnistunut hankkimaan kassille säilytyspaikan, vaikka kotipaikkani olikin edelleen Oulu. Virallinen kotipaikka oli Oulu silloinkin, kun työskentelin vuoden verran Virossa, jossa työt loppuivat Venäjän valankumoukseen. Osa historiaa sekin, vaikka melko varmaa on, että minua ei noissa historiankirjoituksissa mainita, mutta niiltä ajoilta on kirja valmistumassa.

90-luvulla ei töitä Suomessa juurikaan tarjottu enempää teknikoille kuin insinöörillekään, joten katsoin järkeväksi jatkaa vielä kerran opintojani. Suoritin kursseja sekä Oulun yliopistossa että Tampereen teknillisessä korkeakoulussa, josta sitten valmistuinkin diplomi-insinööriksi.

Tämän jälkeen ei sitten työhistoriani juurikaan karttunut. Hetken toki pyöritin ihan päätoimisesti jo aiemmin perustamaani Insinööritoimistoa, mutta melko pian tutkinnon suorittamisen jälkeen siirryin opettajaksi, ensin vuodeksi Kokkolaan ja sitten Jalasjärvelle, jossa olin eläkkeelle siirtymiseeni asti. Asuinpaikka toki tälläkin periodilla vaihtui Kokkolasta Jalasjärvelle ja sieltä Ähtäriin.

Ähtäristä muutin tänne Kalajoelle eläkepäiviä viettämään, mutta jotainhan minun on aina pitänyt tehdä. Kun nyt tuntuu siltä, että tuo opiskelu oli loppuun katsottu ja motiivi hävinnyt, niin rakennettiin kirkko. Kuluihan se aika siinäkin, vaikka kaipa taustalla oli myös kiitollisuus siitä, että olen saanut elää ja nähdä maailmaa ehkä keskivertoa enemmän. Sekään ei aina ihan itsestään selvä ole ollut, sillä niitä ”läheltä piti” -tilanteita on ollut useita.

Mahtaisinkohan minäkin kivitellä pakolaisia ja ”mamuja”, ellen itse olisi mitään kokenut. Tuskinpa, sillä pidän itseäni myös kristittynä.