Me metsäpalon sytyttäjät

Kyllä se yksi niitä elämäni karmeimpia hetkiä oli, kun sytytimme kaverin kanssa metsäpalon heti kerralla oikein kunnolla.  Oli jostakin työmaalta - olisiko ollut Makkosen poikien rakennus - löydetty dynamiittinalleja oikein useampi kappale.  Kai me se tajuttiin, että olivathan ne jotenkin vaarallisia, mutta ei taidettu sittenkään oikein tajuta, kuinka vaarallisia ne todella olivat. Piti se kuitenkin kokeilla, että räjähtävätköhän ne todella.

Ensin pantiin nalli kalliolle… olettehan kuulleet sanonnan… ja sitten paiskattiin kivellä päälle. Kai siinä silloin vielä joku korkeamman voiman suojelu oli, kun nalli ei rajähtänyt, eikä paukkua siis nähty.  Nykyisin oikein selkäpiitä karmii kun tajuan, mitä oikeasti olisi voinut tapahtua. Enkös vain minä tekniikan ihmelapsena tajunnut, että nämähän ovat sellaisia tulilangalla räjäytettäviä nalleja, ne siis räjähtävät tulessa. Niin mentiin kotoa pihistämään tulitikkulaatikko ja sitten tiheään, mutta rutikuivaan metsään, josta löydettiin sopivan tasainen paikka nuotiota varten.

Kaikki jäljellä olevat nallit, ehkä puolisen tusinaa, heitettiin sitten kerralla nuotioon. Kai se suojelusenkelikin oli jo kyllästynyt meidän koltiaisten pelleilyyn, sillä nyt sitten räjähti todella kunnolla. Onneksi olimme onnistuneet maastoutumaan muutaman metrin päähän eikä meille käynyt mitenkään, mutta nuotio ja siinä olevat palavat puut lentelivät kymmenien metrien päähän ja sytyttivät kuivan aluskasvillisuuden tuleen.  Tuli oli hetkessä niin laajalla alueella, että tajusimme, että nyt ei auta muu kuin pelastaa itsemme. Eihän se niin helpolta tuntunutkaan, sillä ihan varmoja oltiin siitä, että ainakin joku tietää, että mehän sen tulipalon sytytimme.  Kauhua lisäsi se, että vajaan kilometrin juoksun jälkeen paloautot tulivat vastaan pillit ulvoen, ja viimeistään nyt olimme varmoja, että tästä tulisi pitkä linnatuomio. 

Jatkettiin sitten vain juoksemista, vaikka emme edes tienneet, minne olisimme juosseet.  Vaajakoskella, ehkä jossakin naulatehtaan paikkeilla, tajusimme, että ei tässä ole mitään paikkaa minne mennä.  Päätettiin sitten palata kotiin, mutta myös se päätettiin, että ei tunnusteta kuin vasta kysyttäessä.  No ei ole vieläkään kysytty, ja vissiin palomiehet saivat tulenkin sammumaan. Rikon nyt kuitenkin tuon päätöksen tunnustamalla, että minä se olin, jos joku vielä sattuu moisen kokon muistamaan. Oletettavaa on, että useimmat sen ajan ihmiset ovat jo päässeet autuaammille maille, joita ei kukaan polta.  Tapauksesta on sentään kulunut jo 60 vuotta.

Aina ei meillä koltiaisilla päätä paleltanut muutenkaan, sillä pienet tapaturmat olivat tosi pieniä verrattuna, siihen mitä olisi voinut sattua - ja joskus sattuikin.  Kuolemakaan ei aivan harvinainen vieras ollut, mutta en nyt halua kertoa toisten kuolemista, vaikka joskus joku osui hyvinkin läheiseen ihmiseen.  Puolenkymmentä kuolemantapausta tulee heti mieleeni ja vähän vieraammat päälle. 

Eräs hurjimmista leikeistä ei juurikaan vaikuta vesipuistojen vesiliukumäkeä kummemmalta, mutta todellisuudessa oli tosi vaarallinen.  Se oli Vaajakosken voimalaitoksen tukkiränni, josta laskettiin uimasillamme aina, kun tukkeja ei tullut ja voimalaitoksen päivystäjän silmä vältti.  Koskessa, tukkirännin loppupäässä, kellui pää ylöspäin melkein aina uppotukkeja, jotka olivat jo sen verran pinnan alla, että niitä ei nähty.  Sellaiseen olisi tarvinnut vain kerran osua ja viimeinen lasku olisi laskettu.

Jos näitä ”hullun leikkejä” tässä vielä luettelen, niin eiköhän tähän ryhmään voi lisätä myös mäkihyppyharrastukseni alkuajat. Hypittiin Vaajakosken hyppyrimäestä, jossa me kolme, luultavasti ainoat tämän ikäluokan harrastajat koko kylässä, saimme päähämme korottaa tösää, joksi hyppyriä sanottiin… sen verran, että se heitti kunnolla.  Vaajakosken mäen mäkiennätys oli muistaakseni jotain 25 m. Kun tösää oli korotettu kunnolla, oli mäkiennätys lasten leikkiä - ihan kirjaimellisestikin.  Leikki loppui kuitenkin lyhyeen, kun Vaajakosken ainoa mäkimies Veikko Lirkki tuli paikalle ja piti tulikivenkatkuisen puhuttelun ja lopetti nuo hengenvaaralliset hypyt, jotka päätyivät joskus jäälle. 

Eihän se enää miltään tuntunut noiden 25 – 26 metristen lentojen jälkeen lasketella vain 10 – 15 metrin siivuja.  Siitä kai se syttyi ajatus laskea Jyväskylän suuresta mäestä, josta jo kerroin.

Haapaniemen nuorisoseura

Olihan se sellanen järjestö se nuorisoseura, siinä oli enimmäkseen vanhoja ihmisiä, jotka olivat ottaneet tehtäväkseen häätää nuorisoa pois millon mistäkin. Jäi semmonen vaikutelma, että nuoriso sai toimia vain vanhusten ehdoilla, aivan kuin nykyisissä kotiseutuyhdistyksissä, joissa ei juurikaan nuoria näe.  Olin pari vuotta sitten tällaisessa kotiseutujuhlassa täällä Kalajoella ja yllättäen huomasin olevani porukan nuorin… tai ainakin nuorimmasta päästä ja minä sentään lähentelin jo silloin 70-ikävuottani.  Sen verran nuoria täällä kuitenkin on, että mammuttitautia sairastava Kalajoki suunnittelee jättimäistä koulurakennusta. Jos tässä nyt jotain suurta tavoitellaan, niin varmasti saadaan ainakin suuret kuljetuskustannukset, kun väestötappiokunnasta haalitaan oppilaita tähän rakennukseen.  Ihan järkevältä ei toiminta vaikuta, mutta onneksi se ei enää kauan minua koske.

  

Siitä Haapaniemen nuorisoseurastahan minun piti kertoa.  Kai siinä jossain vaiheessa kävi niin, että joku koki jonkinasteisen hengellisen herätyksen, kun vanhimmasta veljestäni tehtiin seuran ”esimies”, niin kuin puheenjohtajaa oli tapana nimittää. Toimintaan tuli mukaan myös nuorempaa väkeä, ja toiminta alkoi virkistyä.  Oli iltamia erilaisilla nimillä ja erilaisin teemoin.  Poikamiesten iltamat vetivät tehtaan tyttöjä aina Vaajakosken keskustasta asti, ja suomalaisen tavan mukaan paikalliset miehet tulivat juopottelemaan talon nurkkiin.  Meillä pojankoltiaisilla riitti puuhaa, kun saatiin seurata, miten nämä pikkukänniset yrittivät vietellä niitä tehtaan tyttöjä niin että pusikot ritisivät.  Se 1,5 tuntia tanssia taisi olla juhlien suurin anti. 

Veljeni ”hallituskaudella” kai alettiin nuorisoseuralla iltamien lisäksi harrastaa kaikkea muutakin toimintaa, jossa todella oli nuoriso mukana.  Oli ainakin kaksi kansantanssi- eli tanhuryhmää. Toinen nuoremmille ja toinen jo vähän varttuneemmille. Talolla kokoontui myös partio, ja sunnuntaisin pidettiin pyhäkoulua. 

 

Kaikenlainen urheiluharrastus levisi nuorisoseuran piirissä, ja varsinkin lentopalloporukka oli vähintään kohtalainen.  Kesäjuhlilla voittivat mm. Keljon Nuorisoseuran urheilijat, joka joukkue pelasi jopa silloisessa Suomi-sarjassa, joka oli toiseksi korkein sarjataso siihen aikaan. Me ”maitotonkan kokoiset” perustettiin sitten vallan oma urheiluseura, jonka nimeksi pantiin HPU eli Haapaniemen Poikaurheilijat.  Painia köhnötettiin paljaalla talon lattialla ja nyrkkeiltiin ilman nyrkkeilykäsineitä. Seuran suurin saavutus taisi olla jokavuotinen hyppyrimäen rakentaminen kalliorannasta Päijänteen jäälle.  Mäkiennätys taisi olla joku 14 m ja muistaakseni edelleen minun nimissäni.  Ei siis aivan mitätön töyssy, mutta edes sitä en muista, syntyikö tuo ennätys tavallisilla suksilla vai oikein mäkisuksilla, jotka olin kyllä saanut joululahjaksi, kun olin uskaltautunut laskemaan Jyväskylän suuresta mäestä, joka ei sekään aivan samaa luokaa ollut kuin nykyinen Matti Nykäsen nimeä kantava mäki.  Suhteellisen suuri kuitenkin ja sijaitsi Taulumäellä. 

 Jyväskylässä oli siihen aikaan joitakin ihan hyviä kansallisen tason mäkimiehiä, kuten Kaakkolahden veljekset Matti ja Eikka, Jussilaisen Harri ja Paavolan veljekset.  Oli kai niitä muitakin, mutta nimiä en enää muista. 

Sen kuitenkin muistan, että tuo Jyväskylän isosta mäestä hyppääminen tapahtui vuonna 1956.  Se oli mieliin painuva tapahtuma siksi, että silloin oli yleislakko, eikä mikään julkinen kulkuneuvo kulkenut. Kaupunkiin Haapaniemestä oli matkaa ainakin 10 km. Niin me pojat sitten hiihdettiin koululta lainatuilla mäkisuksilla pitkin rataa kaupunkiin. Niin niin, Vaajakosken koululla oli kaksikin paria mäkisuksia ties mistä syystä.  Hyvähän siinä oli hiihtää, kun ei tarvinnut juniakaan pelätä. Meitä oli kolmen pojan ryhmä, ja kaikki me laskettiin ja vieläpä pystyssä pysyttiin.  Muutaman vuoden minä harrastin hyppimistäkin, mutta ei minusta koskaan mäkimiestä tullut.  Suurimmaksi saavutukseksi taisi jäädä tuo HPU:n mäen mäkiennätys, sekä se, että sain Jyväskylän iltamäkikilpailussa hypätä samanaikaisesti olympiavoittaja Helmut Regnagelin kanssa. 

Haapaniemestä alkoi siis minun urheilu-urani, jota jatkoin joissakin lajeissa hyvinkin kauan. Nyrkkeilyssä jopa menestyinkin ihan SM-tasolle ja kansainvälisiin kilpailuihin saakka, kaipa nuo muut lajit palvelivatkin enemmän harjoittelua.   

 

Eri ikäluokkien sarjatasoilla pelasin moniakin pallopelejä ja vielä miesten sarjassakin jalkapalloa, jääpalloa ja pesäpalloa.  Kohtuullinen tanssijakin minusta tuli varmaankin siellä nuorisoseuran tanssiharjoituksissa.  Iltamatansseissa olin usein soittajana. Soitin nimittäin levyjä niinä aikoina, kun Haapaniemen poikien oma orkesteri REX piti taukoja.  Se orkesterikin oli syntynyt nuorisoseuran helmoissa, ja nimensä se sai haitarinsoittajan haitarilta.  Soittajien nimiä en muista, vaikka olivat samalta kylältä.  Olivat kuitenkin yhtä ikäluokkaa vanhempia. Duffan Reijo taisi olla rummuissa ja Valkosen Aaro soitti kontrabassoa, mutta muita en nyt saa päähäni. Eivät ole nousseet kuuluisuuteen ainakaan muusikkoina.

Kaikenkaikkiaan nuorisoseuratoiminnan soisin elpyvän.

    

Sä niemi Pohjois-Päijänteen

Päijänteen vedet hallitsivat suuren osan elämääni, niin kuin vedet ovat hallinneet kautta aikojen.  Edellisessä luvussa kerroinkin, kuinka olin vähällä hukkua Varaslahteen.  Jos nyt en sanoisi, että se on osa Päijännettä, niin kyllä sillä ainakin suorat yhteydet on.

En jaksa muistaa, kuinka kauan asuttiin niissä parakeissa Varaslahden rantamilla, mutta koulua en siellä aloittanut.  Silti herätin kateutta sillä, että osasin lukea jo ennen kouluikää. Muistan hyvin, kuinka istuttiin kylän lasten kanssa meidän rappusilla ja luin heille kirjoja. Se oli kuitenkin kyky, joka herätti myös kateutta, sillä kun joku suuttui jostakin syystä, niin sain heti kuulla olevani ”ryssän lapsi”.  En edes ymmärtänyt, mistä moinen nimitys johtui, mutta nyt käsitän sen johtuneen pakolaistaustastani,  jota vanhemmat luultavasti olivat riepotelleet kotonaan. Toki me aitoja suomalasia oltiin, mutta ehkä lukutaito herätti kateutta, joka sitten purkautui nimittelynä.  Luultavasti sitä pidettiin ominaisuutena, joka kuului vain koululaisille ja oli ikään kuin pröystäilyä niin nuorelta. En edes tiedä, miten olin tuon taidon hankkinut, sillä minä pidin sitä tuiki luonnollisena, mutta taisin olla sen parakkikylän ainut ”ihmelapsi”.  Hieman samanlaista käyttäytymistä sain osakseni muuttaessani Kalajoelle, jossa tietyssä ryhmässä olin jotenkin saavuttamattoman ylivertainen, ja se herätti suorastaan lapsellisia reaktioita joissakin samaan ryhmään leimautuvissa ihmisissä.

   Haapaniemi. Kuvakaappaus: www.paramotor.fi

Varaslahdella asuessamme isä rakensi omaa ”mökkiä” Haapaniemeen, joka oli nimensä mukaisesti niemi Päijänteessä. En muista mikä oli syynä, että välillä asuimme pien hetken myös Sammallahdessa, mutta jos oikein tajuan, niin se liittyi johonkin väliaikaisjärjestelyyn. Rakennus jossa asuimme, oli teollisuusalueella, jossa sijaitsi saha ja mylly. Sahan edessä oli myös Päijänteeseen kuuluva pikkuinen lahti, joka yleensä oli täynnä sahattavia tukkeja.  Tästä ajasta on mieleeni jäänyt vain ns. ”sumajuoksut”, kun juostiin tukkien päällä karkuun uiton miehiä, jotka tietenkin meidän parhaaksi koettivat häätää meitä pois vaarallisista leikeistä.  Eiväthän he meitä kiinni saaneet, kun tukit kannattivat meitä koltiaisia huomattavasti paremmin kuin raavaita miehiä.

 Vaajakoski 1960

Meidän mökki valmistui suunnilleen samoihin aikoihin kun minä menin kouluun, joten sen on täytynyt olla joskus 1951 – 1952.  Sisareni Leila syntyi vuonna 1952, ja silloin asuttiin jo omassa mökissä.  Leila ei siis ollut karjalainen, ja muistan joskus kiusoitelleeni häntä siitä, että hän on tuota ilkeää keskisuomalaista heimoa.  Oikeasti Leila oli ihana sisko. 

 

Pääsääntöisesti isä oli ollut vieraan palveluksessa jonkinlaisena rakennustöiden valvojana aina noihin päiviin asti, mutta ihan tuon vuosikymmenen alussa hän perusti oman sementtivalimon, jonka historiasta kuulin pätkiä vasta aikuisena ollessani valimon työnjohtajalta,  joka samalla muisteli isääni.  Eräs tämän miehen lauseista soi mielessäni yhä vielä, vaikka turha kai tässä on menneitä kaivella.  Asianosaiset ovat kaikki jo kuolleet ja mahdolliset rikokset ovat vanhentuneet jo vuosikymmeniä sitten, mutta kuitenkin.  Isälläni oli kaksi liikekaveria, joiden nimiä en nyt halua mainita.  Tuo työnjohtajan mainitsema lause oli: ”Kyllä nuo miehet varastivat teiltä paljon silloin, kun isäsi kuoli.”  Kyllä hän kertoi myös aika tarkoin mitä tapahtui, mutta kuten sanoin, annetaan asioiden levätä haudassa kaikkien vainajien kanssa.  Tottahan nuo kertomukset hetken koskettivat, sillä isällä oli yli 50% osakkeista ja käytännössä se tarkoitti sitä, että isän kuoleman jälkeen määräysvalta yhtiössä olisi pitänyt jäädä perikunnalle. Ehkäpä sekin meni kuitenkin parhain päin, sillä ainakaan minä en ole mikään liikemies, ja kaipa me kaikki veljekset ollaan menestytty ihan kohtuullisesti.  Minäkin, vaikka olinkin perheen musta lammas. Sisareni Leila on jo kuollut, joten hyvin hänenkin asiansa ovat.

Jatkuvasta veden äärellä elämisestä oli sekä hyötyä että haittaa.  Vedestä tuli elementti,  johon totuttiin, ja ihan oikeasti en edes muista, milloin opin uimaan. Jotenkin tuntuu, että olen aina osannut uida ja lukea, mutta silti tuo kolmas kuolemaa liippaava tilanne tapahtui juuri Haapaniemessä ja tietysti taas vedessä.

Siihen aikaan haettiin ns. tinkimaitoa taloista. Meidän maitotinki oli talossa, joka sijaitsi saaressa, jonne oli kyllä tehty maavallin avulla tie, mutta se kiersi hieman, ja talvisin oikaisin yleensä lahden poikki, koska matka lyheni huomattavasti. Maidon haku oli minun tehtäväni, eikä siitä sopinut kieltäytyä.  Niihin aikoihin olin myös aloittanut jalkapalloharrastukseni,  ja harjoitukset olivat pari kertaa viikossa.  Joskus sattui niin, että maidon haku hieman viivästyi ja alkoi tulla kiire harjoituksiin.  Olin jo kauan kevättalvesta kiertänyt tien kautta, sillä jään kestävyyttä yleisesti epäiltiin.  Kyllä vanhempia uskoin, mutta kun kiire oli, päätin, että kestää se vielä minut ja vielä tämän kerran.  Niinpä sitten oikaisin sohjoisen jään poikki ja pääsinkin… melkein toiselle rannalle.  Sitten jää petti allani. Yritin nousta jäälle, mutta aina vaan se murtui.  Tietysti huusin myös apua, mutta kai ääneni vedessä oli niin heikko, että ei sitä siihen aikaan kukaan ollut kuuntelemassa.  Lopulta väsyin, annoin periksi ja päätin hukkua.  Ei ollut vieläkään minun aikani tullut.  Kun annoin itsen vajota, jalat tapasivat pohjan. Olin päässyt jo niin lähelle rantaa, että pystyin jäätä rikkoen kahlaamaan rantaan.  Nopeasti vain maito hakemaan märissä vaatteissa, sitten kotia, kuivaa ylle ja vain hieman myöhästyneenä harjoituksiin.

”Hyvä tekosyy”, sanoi valmentaja - ja voi että kun minua kismitti.   

 

Maailman rannan maalari

Kun paljon liikkuu, niin paljon kokee ja kun paljon kokee, kokee myös paljon sellaista,  jota ei kehtaa edes keroa. Tarinat tuntuvat niin uskomattomilta, että jos ihan totuuden kertoisi, niin saisi valehtelijan maineen. Koetan tässä nyt kuitenkin hieman kuvailla niitä tapauksia ja tuntoja, joita olen pitkähkön elämäni aikana saanut kokea. Uskokaa tai olkaa uskomatta, mutta muistakaa, että olen totuutta hieman laimentanut ihan vain säästääkseni lukijaa isommilta järkytyksiltä.

  

Ensimmäisten elinvuosieni muistikuvat ovat luonnollisesti hieman hataria, ja olenkin joutunut turvautumaan kerrottuihin tarinoihin ja virallisiin asiakirjoihin. Asiakirjat kertovat, että olen syntynyt 09.06.1944 Impilahden pitäjässä Pitkärannan taajamassa. Toisenlaiset asiakirjat kertovat, että Neuvostoliitto aloitti suurhyökkäyksensä samana päivänä. Ei se varmaa ole, säikähtivätkö syntymääni, mutta sen verran kova oli ”ryssän” painostus, että pakoon oli lähdettävä viikon päästä. Sanovat, että pakomme jälkeisenä päivänä Pitkärannassakin puhuttiin jo venäjää. Pakomatka se oli, sanokoon kuka mitä tahansa, mutta en ala väittelemään, kun en mitään muistakaan. Vilttiin käärittynä sotilasajoneuvon kyydissä päästiin Sortavalaan ja sieltä jatkettiin sitten junalla ja ihan loppumatka jotenkin vaan. Juna kun ei ajanut ihan perille, sillä Elisenvaaran asemaa pommitettiin, eikä siis voitu ajaa asemalle. 

 

Oikeasti en tiedä, miten loppumatka tultiin, enkä äidiltänikään voi kysyä, kun hänenkin elämänsä on jo päättynyt, eikä tullut ajoissa haastateltua niin kuin olisi pitänyt, jotta oikeata tietoa olisi jälkipolville jäänyt.

Sen tiedän, että tuon pakomatkan jälkeen asuimme useilla paikkakunnilla täällä Kanta-Suomessa. Ainakin kaksi paikkaa on mieleeni jäänyt. Toinen oli Kemin Veitsiluoto ja toinen Suolahti. Molemmat yhä vielä noilla nimilläkin olemassa, ja toki molemmilla paikkakunnilla olen vieraillut ihan vaan uteliaisuuttani.

Varsinainen elämäntarinani - jos niin voi sanoa - alkaa Vaajakoskelta Jyväskylän maalaiskunnasta, josta ensimmäiset ihan omat muistikuvat alkavat hahmottua. Sota oli loppunut, ja isä oli palannut sodasta kahdesti haavoittuneena. Ainakin osittain noiden vammojen seurauksena hän siten kuolikin ennen kuin minä ennätin täyttää edes ensimmäisen vuosikymmeneni. Isä oli kova kalamies, ja minäkin sain elinikäisen rokotuksen kalastusta vastaan, kun olin jo lapsena saanut olla isän soutumiehenä kalareissuilla, ja monena yönä nukuin veneen kokassa isän sadeviitta peittonani.

Jääkaappi on näitä nykyajan keksintöjä, joita ehkä oli jo sotien jälkeenkin, mutta myös purulla peitettyjä jäitä käytettiin kellareiden jäähdyttämiseen ja ruuan säilyttämiseen. Isoja jäälohkareita nostettiin järvestä, ja tietysti seurauksena oli jättimäinen avanto. Vuosilukua en muista, mutta silloin asuttiin SOK:n ”parakissa” Varaslahden rannalla. Tuo Varaslahti on yksi niistä paikoista, joista miehet nostivat jäitä, ja siellä myös oli elämäni jo toista kertaa katkolla. Jää oli silloin hyvin ohutluminen, joten siellä saattoi ajaa vaikkapa potkukelkalla. Minäkin hieman häkäpäinen päästelin suoraan tuohon jäänottoavantoon, ja kun vauhtia oli sen verran, niin eikös vain melkein keskelle. Toinen samanmoinen oli Joppe. En muista pojan sukunimeä, mutta Joppe kuitenkin, joka seisoi avannon reunalla ja huusi apua. Eihän sitä kukaan kuullut, ja minulla alkoi jo pää painua veden alle, kunnes Joppe huomasi avannon reunalle jääneen keksin, jota käytettiin jäälohkareiden nostoon. Keksillä huitaisten hän sai haan tarttumaan suojapukuni olkaan ja veti minut jäälle. Ei siis ollut minun aikani vielä lähteä täältä. En minä kuolemaa osannut pelätä, mutta sitä minä pelkäsin, että kotona oltaisiin vihaisia, kun vaatteet olivat kastuneet. Siksi pyörin kotimatkalla lumihangessa, että eivät ainakaan heti huomaisi, että märkä olin. No huomasivathan ne. Äiti oli kyllä vähän vihainen, mutta isä kysyi vain, että missä kelkka on. Kaikki tavara oli silloin arvokasta, ja kun kerroin, että sillä avannossahan se, päätti isä vain naarata sen seuraavana päivänä ylös ja oli kai tyytyväinen, että ei poikaa tarvinnut naarata.

Minä säilyin hengissä, potkukelkka löytyi avannosta, mutta Joppe jäi ilman hengenpelastusmitalia, joka kyllä olisi hänelle kuulunut, mutta eihän sitä sellaista silloin osattu anoa. Taisin sanoa, että tämä oli jo toinen läheltä piti -tilanne. Se ensimmäinen oli tietenkin siellä Elisenvaarassa, jossa hengenpelastusmitalin olisi voinut antaa veturinkuljettajalle. Kyllä hän taisi pelastaa satoja henkiä ja olisi varmaan ansainnut marsalkan sauvan.