Pitkäranta, unelmieni kohde

  

Tätä kirjoittaessani olen jo useaankin kertaan käynyt Venäjän puoleisessa Karjalassa niin luovutetuilla kuin vallatuilla alueilla, sekä myös ”alkuperäisessä” Venäjän Karjalassa. Näistä matkoista aion kuitenkin ruveta kertomaan vasta seuraavassa blogissani. Ennen sitä olen koettanut perehtyä synnyinseutuni historiaan, josta kerron nyt.

Synnyin pitäjäni oli siis Impilahti ja tarkemmin sanottuna Pitkärannan kylä, joka jo minun syntymäni aikoihin oli merkittävä taajama ja koko pitäjän keskus. Nykyisin tästä taajamasta on tullut peräti venäläinen kaupunki, joka tuskin kuitenkaan on merkittävästi kasvanut suomalaisuuden ajoista. Jo 1500 luvulla Impilahdella oli 20 kylää ja niissä 139 taloa. Pitäjässä oli 188 veronmaksuun kykenevää aikuista miestä. Tyypillisessä impilahtelaisessa kylässä asui tuolloin keskimäärin 50 ihmistä, joka nykyaikana tuntuu varsin vähäiseltä, eivätkä verotulotkaan olleet kovin kaksiset. Tuohon aikaan se kuitenkin tarkoitti melkoista pitäjää, joka oli selvästi Käkisalmen linnalääniä suurempi ja lähes kaikkia muitakin Karjalan pitäjiä isompi. Tuolloiset Impilahden kylät olivat likipitäen samoja, joita suomalaiset asuivat aina sotiin asti.

 

Ruotsi ja Venäjä olivat sopineet riitaisuuksien lopettamisen ”ikuisiksi ajoiksi” v.1323 ja rajalinjan sopivat silloin kaksi suurvaltaa. Karjalaisten mielipidettä ei kysytty, vaikka raja halkaisikin heidän ikivanhat nautintaoikeutensa. ”Ikuisesta rauhasta” huolimatta vuodesta 1430 lähtien rajalevottomuudet Ruotsin ja Venäjän välillä olivat melkeinpä jokapäiväisiä. Vuonna 1468 pidettiin ns. Viipurin neuvottelu, jossa todettiin, että Käkisalmen, Sortavalan ja Impilahden seudulta tulleet karjalaiset olivat käyneet ryöstöretkellä Venäjällä ja tuoneet saaliinaan 17 naista ja 20 hevosta. Sekä naiset että hevoset piti palauttaa, vaikka molemmille olisi ollut käyttöä.

Pikkuhiljaa kahinointi muuttui Ruotsin ja Venäjän väliseksi sodaksi, joka kesti neljännesvuosisadan, 1570 – 1595. Tämä sota tunnettiin nimellä ”Pitkä viha”. Impilahti säilyi aluksi vähin vammoin, mutta 1578 Jaakkima Didrikin poika Brandin johtamat joukot tunkeutuivat Kurkijoelle, Sortavalaan, Impilahdelle, Salmiin ja aina Aunukselle saakka, josta he sitten palasivat Impilahden kautta Savonlinnaan. Jonkinasteisia kahinoita käytiin kai aina siihen asti, kunnes Venäjä tunnusti ne rajat, jotka olivat Ruotsin ja Venäjän välillä aina talvisotaan asti. Talvisodassa silloinen Neuvostoliitto onnistui valtaamaan alueita, joita Suomi ei jatkosodassakaan pystynyt valtaamaan takaisin, vaan menetti lisää maata rahansopimuksessa, jossa Neuvostoliitolle ”vapaaehtoisesti” luovutettiin suuri osa sellaistakin Karjalaa, jota Neuvostoliitto ei ollut onnistunut valtaamaan.

Vuosien aikana Impilahden keskustaajamaksi oli siis muodostunut Pitkäranta, jonne pian kasvoi merkittävä saha- ja puuteollisuuden keskus samoin kun kaivos, josta louhittiin malmia. Nämä luonnon rikkaudet ja niitä hyödyntävä teollisuus lienee yksi Neuvostoliiton intohimon kohde, sillä suurhyökkäys pysähtyikin Pitkärannan länsipuolelle melkein heti, kun taajama oli valloitettu. Suurin osa Laatokan länsipuolta jäi Neuvostoliitolta valloittamatta, mutta se menetettiin rauhanneuvotteluissa. Jos olivat silloiset rajaneuvottelijat ns. ”munattomia” miehiä, niin eipä ole kehumista sen jälkeisissäkään poliitikoissa. Mikä kynällä on meiltä viety, voitanee myös kynällä palauttaa.

Osa Pitkärannan asukkaista joutui kahdestikin evakkomatkalle, ja vain harva on nähnyt kotiseutunsa sodan jälkeen. Ehkäpä olin nuorin noista evakoista ja olen todella onnellinen, että olen saanut nähdä tuon syntymäseudun. Katkera en suinkaan ole siksi, että tuo maa on menetetty, mutta jos katkeruutta tunnenkin, se johtuu siitä tunteesta, että kaikki tuo oli turhaa. Nykyinen Venäjä ei tuolla maalla ole mitään tehnyt. Ainakin se on suurelta osin kokonaan hoitamatta, lähes samoin kun neuvostoaikanakin. 

   

 

 

 

Eikös sitä niin sanota, että ”ei se tyhmä ole joka pyytää, vaan se joka antaa”. Vahvasti olen sitä mieltä, että jos rajaneuvottelijamme olisivat olleet pikkusen jämäkämpiä, Suomen ja Venäjän raja kulkisi nyt ihan eri paikasta. Suomi ja Neuvostoliitto olivat väsyneitä sotimaan. Eivät tiukemmatkaan rajaneuvottelut olisi saaneet sammutettua tulta uudelleen liekkeihin.