Viikatemiehelle huonoa ruokaa

Ei se varmaan tällainen sitkeä karjalaispoika oikein kelvannut viikatemiehen ruokalistalle, kuin onnistuin elämään kaikista vaaroista riippumatta ainakin toistaiseksi monesta varsin epämääräisestä tilanteesta huolimatta. Olisiko niin, että meidän Herramme oli kuitenkin nähnyt jonkin tarkoituksen minunkin elämällä, vaikka en varsinainen esimerkki ihmiskunnalle ole koskaan ollut. Aina on kuolema kuitenkin perääntynyt ennen ratkaisevaa hetkeä, joita kyllä elämääni on sopinut.

Kaikki alkoi jo siitä kun olin vastasyntynyt. Mitään erityistä tilannetta en tietenkään voi muistaa, sillä en nyt sentään niin harvinainen ole, että viikon parin ikäisenä olisin tapauksia alkanut taltioimaan. Kun sodan keskelle synnyin, olisi voinut tietysti tapahtua aivan mitä tahansa, enkä kovin kaukana ollut näistä historiallisista Elisenvaaran pommituksistakaan. 

Ensimmäiset muistikuvani syntyivät Vaajakoskella ehkä 4 – 5 vuoden ikäisenä. Silloin tapahtui myös ensimmäinen seikkailuni kuoleman kanssa, vaikka ei kai se hengenlähtö tullut edes mieleeni. Ajattelin vain, että varmasti vanhemmat olivat minulle vihaisia, kun vaatteet olivat märkinä. Olin nimittäin uinut jäänottoavannossa, jonne laskettelin potkukelkalla. Muutaman vuoden minua vanhempi Joppe oli mukana, ja niin vain oli Herramme junaillut asian, että avannon reunalle oli ”unohtunut” jään nostossa tarpeellinen uittohaka, jolla jäitä kuskanneet miehet olivat nostelleet jääharkkoja avannon reunalle. Kun avunhuudot näyttivät valuneen kuuroille korville ja olin jo painumassa pinnan alle, nappasi Joppe apuvälineekseen tuon keksin ja huitaisi niin, että haka tarttui talvihaalarini olkapäähän. Siitä kaverini sitten veti minut avannon reunalle ja tosi vilpoisa kotimatka alkoi. Vähän piti kiereksiä lumihangessa, että eivät ihan heti kotona huomaisi kastuneita vaatteitani. No huomasivathan he, mutta selkään en sentään saanut, sillä olihan tilanne ollut todella sellainen ”läheltä piti” tilanne.

Ei saanut Joppe hengenpelastusmitalia, vaikka varmasti olisi sen ansainnut. Kaipa minä olin jo siihenkin mennessä aiheuttanut niin paljon noita täpäriä tilanteita, että vanhemmilleni, joille tietysti olisi tuo mitalin anominen kuulunut, ei edes tullut mieleen, että kyse oli todella ainutlaatuisesta tapauksesta.

Olipa tapaus ainutlaatuinen tai ei, niin kyllä korkeimmilla voimilla on ollut kanssani paljon puuhaa, kun ison veden ääressä asuttiin. Kanootilla kaatuminen oli lähes jokapäiväistä puuhaa, eikä sitä osattu edes ihmetellä. Vaajakosken voimalaitoksella oli tukkiränni, josta me nappulat laskimme ”uimasillamme” osaamatta lainkaan varoa pystyssä uiskentelevia uppotukkeja, joista mikä vain olisi voinut murskata pääkallon. Van eipä murskannut!

Seuraava hukkumistapaus oli ehkä sittenkin enemmän koominen kuin surullinen, vaikka nyt hyvin ymmärrän, että olisi sekin voinut päättyä hieman toisin. Kai minä jo jossakin kymmenen iässä olin, kun seuraava mieleeni jäänyt ”hukkumistapaus” tapahtui. Siihen aikaa haimme maitoa maalaistalosta lahden takaa. Oli kevät ja jäät olivat jo heikkoja. Minäkin, jonka tehtäviin tuo maitoreissu kuului, olin jo kauan kiertänyt lahden ihan varmuuden vuoksi. Taisi olla kiire jalkapalloharjoituksiin tai jonnekin muualle, mutta päätin vielä kerran oikaista lahden yli. Kaikki hyvin melkein vastarannalle asti, mutta sitten jää petti allani. Heitin kädessäni olleen taskulampun pitkin jäätä sinne päin, mistä olin tullut ja ihan oikeaoppisesti aloin rimpuilemaan jäälle sinne vahvemman jään puolelle. Huusin apua kuin viimeistä päivää, ja sellaisen luulin jo tuleenikin. 
Avunhuutojani ei kuultu, eikä jäälle nousu onnistunut, sillä jostakin syystä jää ei nyt sitten enää suostunut kantamaan, vaan murtui aina vaan. Lopulta olin niin väsynyt, että en jaksanut tehdä yhtään mitään, joten päätin hukkua ja annoin itseni vajota. Silloin tapahtui tuo yllätys, joka nyt sitten naurattaa:jalat yltivät pohjaan. Olin kamppailut kuoleman hädässä vain reilun metrin syvyisessä vedessä.

Niin hain samalla reissulla vielä maidon, kiiruhdin kotiin vaihtamaan kuivaa ylleni, ja ei kun jalkapalloa potkimaan. Jälleen kerran se kiitollisuus unohtui, sillä kyllä tässä johdatustakin oli mukana. Jos jää olisi pettänyt metriä aikaisemmin, eivät jalat olisi enää pohjaa tavoittaneet.

Noiden monien kokemusten jälkeen ei siis aivan suuri ihme ollut, että kun lääkäri autokolarin jälkeen sanoi, että minun olisi pitänyt olla kuollut, uskalsin vain todeta: ”Onhan tässä pahemmistakin paikoista selvitty.”

Kiitos vain Jumalani. Jos olet säilyttänyt henkeni jotain tarkoitusta varten, niin kyllä minä osuuteni koetan tehdä.