Näin syntyi Pitkäranta

Tästä onkin jo aikaa vierähtänyt, kun olen kirjoittanut tänne Pitkärannan Paronin sivuille. Tämä johtuu yksinkertaisesti siitä, että ei ole ollut mitään kirjoittamista. Venäjän matkailu ei ole oikein kiinnostanut tuon Venäjän ainaisen ”sotatilan" takia, ja tämä historian penkominen on todella aikaa vievää puuhaa.

Muinaistutkimusten perusteella tiedetään, että Karjalassa on ollut asutusta jo kauan ennen ajanlaskumme alkua, mutta näiltä ajoilta asutuslöydöt olivat varsin niukkoja. Ehkä nimenomaan Karjalan historiaa päästään tutkimaan vasta 800–luvusta eteenpäin, jolloin löydökset alkoivat olla jo runsaampia. Kaikkialla Suomen ja Karjalan alueilla jatkui kulttuuri, voimakkuudeltaan hyvin vaihtelevana, sillä näennäisestä alueellisesta yhtenäisyydestä huolimatta vaikutteet idästä ja lännestä heilahtelivat sen mukaan, kuka kulloinkin oli Karjalan omistajana. Karjalan historian alkuaikoina puhuttiinkin vain Venäjän Karjalasta ja Ruotsin Karjalasta. Venäjän Karjalan pääkaupunki oli Petroskoi, jonka itäpuolelta venäläisten piirtämä raja kulkee, ja Ruotsin Karjala, jonka rajat sitten vaihtelivat sen mukaan, missä kulloinkin kulki Ruotsin (Suomen) valtakunnan raja. Historian tutkijoiden silmin katseltuna Suomen puoleisen Karjalan keskeisimmät kaupungit olivat aikoinaan Viipuri, Käkisalmi ja Aunus, joiden ympäristöön nuo tutkimuksen hyvin voimakkaasti keskittyivät. Nämä olivat myös aikansa merkittävimpiä kauppapaikkoja, joista ”laukku-ryssiksi” kutsutut kauppiaat yleensä ostivat ja vaihtoivat sopiviksi katsomiaan tavaroita, joita sitten kulkivat myymässä pitkin läntistä maata. Tosiasiassa laukkuryssät eivät olleet ryssiä lainkaan, vaan yhtä suomalaisia kuin minäkin, ryssän lapseksi kutsuttu Pitkäranan poika.

 

Suuremmassa mittakaavassa kauppaa tehtiin sitten kauppakeskusten välillä, joista lähimmät olivat Laatokan linna Olhavanjoen alajuoksulla ja Novgorod sen latvoilla, sekä Pihkova Peipsijärven kaakkoispuolella. Myöhemmin yhteyksiä luotiin myöskin pitemmälle länteen, ja historiassa mainitaan Tallinna, Visby ja Tukholma.

Kun vanhoista karjalaisista kaupungeista puhutaan, ei historia kovinkaan usein mainitse Pitkärantaa. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, että Pitkäranta olisi ollut jotenkin vähämerkityksellinen paikka. Kaupunkina sitä ei vain ollut olemassa vielä näinä tutkimuksen aikoina. Laatokan pohjoisrannan merkittävimmät paikat olivat noihin aikoihin Sortavala, joka oli jo kaupunki, sekä Impilahti, jonka keskuskylä Pitkäranta oli jo Suomen itsenäisyyden aikoihin. Ehkä kolmanneksi tähän ryhmään on luokiteltava Impilahden itäpuolella sijaitseva Salmi, joka oli paitsi voimakkaasti ortodoksinen, niin myös osittain venäjänkielinen.

 

Uskonnoltaan karjalainen väestö jakautuikin suunnilleen kahtia, sillä luterilainen uskonpuhdistus lännestä loi painetta alkuperältään ortodoksisen väestön keskuuteen, ja aikaa myöden osa karjalaisista kääntyi luterilaisuuteen. Toisen maailmansodan lopussa silloisen siirtoväen keskuudessa oli kai noin puolet ja puolet kumpaakin uskontokuntaa. Koskaan tämä ei kuitenkaan aiheuttanut mitään Irlannin kaltaisia uskonkiistoja, sillä me karjalaiset olemme aina kai ymmärtäneet, että Jumala ei ole niin pikkusieluinen, että puutuisi muotoseikkoihin.

Toinen maailmansota onkin se ajallinen raja, jonka jälkeen Karjalan historian tutkiminen on suuresti vaikeutunut lähinnä Neuvostoliiton sulkeutumisen johdosta. Sen kuitenkin tiedän, että Pitkärata alkoi kehittyä jo ennen sotia, lähinnä teollisuuden ja kaivostoiminnan ansiosta, ja tämä kehitys on jatkunut myös Neuvostoliiton aikana. Vanhasta kievarilaitoksen pysähdyspaikasta on kehittynyt aivan mukava pikkukaupunki, jossa olen muutaman kerran saanut vierailla.

Kun jouduin lähtemään Pitkärannasta sotaa pakoon, olin runsaan viikon ikäinen, joten ei kai ihme ole, vaikka näillä matkoillani en olekaan suurta kaihoa kotiin tuntenut. Kieltämättä aina on kuitenkin ollut jotenkin outo tunne, kun olen ajatellut, että täällä olen minä syntynyt.

Karjalainen kirkkopyhä

Karjalaisesta kirkkopyhästä kuulin ensimmäisen kerran, kun Ylivieskan karjalaislähtöinen kirkkoherra järjesti tällaisen tilaisuuden Ylivieskan kirkossa ja vaimoni Pirjo sai siellä kunnian laulaa duettoja yhdessä toisen karjalaisen naisen kanssa.

Muistan, kun muutama vuosi sitten paljastettiin evakkoäidin patsas ja mieleen tuli oma äitini, joka teki pitkän pakomatkan Laatokan karjalasta. Olin silloin reilun viikon ikäinen ja matkaa tehtiin monilla kulkuneuvoilla, aina armeijan kuorma-autoja myöten. Koko matkan äitini huolehti myös minusta. Vaikka en itse matkasta mitään muistakaan, niin kaikki jotka tietävät, missä kaupunki nimeltä Pitkäranta on ja missä on Veitsiluoto, voivat käsittää, mikä saavutus tuo matka oli.

Olen ehkä yksi viimeisistä sotatoimialueella syntyneistä, mutta tiedän, että ei äitini ollut ainut ”evakkoäiti”. Heitä oli tuhansia, ja he ovat patsaansa ansainneet ehkä paremmin kuin joku Paavo Nurmi, vaikka vastaanotto täällä Kanta-Suomessa ei aivan samaa luokkaa ollutkaan.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä selkeämmästi alan ymmärtää omien juurieni merkityksen. Me puoli miljoonaa ihmistä olemme enemmän kuin ne kaupungit, jotka Suomi menetti. Sodan jälkeen me olimme rakentamassa tätä maata ja toimme myös oman kulttuurin ja elävän liike-elämän. Tuskinpa nimet Wärtsilä, EnsoGutzeit tai Kesko ovat kenellekään tuntemattomia, monista pienemmistä yrityksistä puhumattakaan.

Hipaisu Karjalaisesta kulttuurista koettiin täällä kalajoella jo silloin, kun eläkkeelle jäätyäni rupesin puuhaamaan ortodoksista rukoushuonetta tänne Kalajoelle. Monien vastoinkäymisten jälkeen se sitten nousikin Hiekkasärkien parhaalle paikalle, josta kiitos niin monelle taholle, että en edes luettele tässä.

Kun pyhäkkö oli siunattu käyttöönsä, alkoi jo päässäni itää ajatus, että mitä voisin tehdä vielä tämän kalevalaisen kulttuurin eteen. En ajatellut kirjoittaa uutta kansalliseeposta, mutta Pirjon kanssa herätettiin ajatus Karjalan kulttuuriviikosta täällä Kalajoella, jossa itse asiassa on enemmän karjalaisia kuin virallisesti tiedämmekään. Tyngäksihän se ensimmäisellä kertaa jäi, mutta toivon, että siitä muodostuisi perinne vielä ennen kuin nenäni päälle on laskettu 200 cm maata.

 

Ylivieskan mallin innoittamina kävimme luterilaisen kirkkoherran luona puhumassa karjalaisesta kirkkopyhästä täällä Kalajoen luterilaisessa kirkossa. Vaikka toivomamme päivä sattuikin äitienpäiväksi, ei seurakunta katsonut näiden asioiden olevan mitenkään ristiriidassa keskenään. Niinpä Kalajoen kirkossa vietettiin ensimmäistä karjalaista kirkkopyhään äitienpäivänä 2015, ja evakkoäidit saivat konkreettisen muistamisen myös täällä. Edellisenä päivänä oli tsasounalla pidetty praasniekka, ja koko viikon päättää ekumeeninen yhteisjumalanpalvelus helatorstaina luterilaisen ja ortodoksisen papin toimittamana tässä ortodoksisessa rukoushuoneessa. Tämä tilaisuus myös radioidaan. Viikon aikana kirjastossa on nähtävänä karjalaista kirjallisuutta ja ainakin osa ravintoloista tarjoaa karjalaisia ruokia.

Täytyy myöntää, että komealta kuulosti, kun mieskuoro kajautti luterilaisessa kirkossa ilmoille ”Jo Karjalan kunnailla lehtii puu”. Kyllä minä täyspäisenä itseäni pidän, vaikka nyt tunnustankin, että tippa tuli linssiin.

Kyllä me toivomme, että karjalaisesta kirkkopyhästä muodostuisi koko maata kattava tapahtuma, vaikkapa samanaikaisesti äitienpäivän kanssa.