Simolan asema

Jotenkin historiallinen olo hiipi suonistoon, kun käännyimme Vaalimalle johtavalta tieltä pienemmälle kylätielle, jonka vanhanaikainen mustavalkoinen kyltti kertoi yksinkertaisesti ”Simola as.”. Siellähän se oli, eräs jatkosodan aikaisista historiallisimmista paikoista. Ei niin, että sillä olisi käyty historiaan jääviä taisteluja voittoineen ja tappioineen, vaan kuolleiden lukumäärällä mitattuna paikka oli kenties sodan verisin. Totta on, että historioitsijatkaan eivät ole varmoja siitä, kuinka suuri oli Simolan pommitusten uhriluku, sillä eri lähteet kertovat siitä hyvin erilaista tietoa. On aivan totta, että osa uhreista yksinkertaisesti katosi olemattomiin pommituksen aikana, mutta osa jäi tunnistamatta. Ehkä myös sodanjälkeinen sensuuri ja ”ryssän pelko” estivät suomalaista mediaa kertomasta asioita sellaisina kuin ne oikeasti tapahtuivat. Nyky-yhteiskunnan tiedot niin Karjalan pakolaisista kuin puna-armeijan siviileihin kohdistuneista veriteoista jäivät pelkästään sota-arkistojen varaan. Sota-arkistot on kuitenkin laadittu hyvin hissuttelemalla naapuria loukkaamatta, niin että niissä ei juurikaan kerrota sodan julmuuksista siviilien näkökulmasta.

Jotkut sotahistorioitsijat ovat laskeneet Simolan pommitusten uhreiksi vain 97 kuollutta. Paikalla olleet, nyt jo vanhukset, kertovat kuitenkin, että tuo luku ei ole lähelläkään totuutta. Aiheesta kertoneessa kirjassaan Johannes Virolainen olettaa uhriluvun olleen peräti pari sataa, mutta se saattaa olla yläkantin arvio. Suurin osa niistä, jotka pommituksista selvisi hengissä, on nyt jo kuollut, tai olivat pommitusten aikana niin nuoria, että omakohtaisia muistikuvia ei ole. Tästä syystä on oletettavaa, että totuus noista tapahtumista jää ikuisiksi ajoiksi hämärän peittoon, siitäkin huolimatta, että Simola jäi sitten lopulta Suomen puolelle.

Simola on osa nykyistä Lappeenrannan kaupunkia aivan rajan pinnassa. Niinpä minullakin oli tilaisuus pistäytyä paikan päällä katselemassa tuota jatkosodan kauhunäytelmän tapahtumakenttää. Kesäkuun 18. – 20. päivien tapahtumat olivat sodan kannalta ratkaisevat, ja ehkäpä merkittävimpiä olivat juuri Elinsenvaaran ja Simolan asemien pommitukset, joissa juuri siviiliuhrien määrä oli se tekijä, joka sai Suomen hallituksen kiirehtimään rauhanneuvotteluja. Sotilaiden antama uhri ei suinkaan ole vähäinen, mutta rauhan kannalta myös siviilit joutuivat kantamaan suuren taakan. 

Koska itse olen Karjalan pakolainen, olen aina nähnyt hieman punaista, kun sotapäiväkirjoihin nojaava nykynuoriso vähättelee pakolaisten osuutta tuon sodan jälkimainingeissa. Näin siitäkin huolimatta, että sodan aikana itärajan takaa tuli varsin massiiviset joukot pakolaisia. Myös evakuointi oli suhteellisen hyvin organisoitu, ja historia kertoo siitä varsin ylistävään sävyyn. Varmasti ansiokasta toimintaa, mutta sota-arkistot ovat auttamattomasti unohtaneet tuhannet omatoimisesti paenneet ihmiset, jotka todella olivat pakolaisia.

Alkaisi olla viimeiset hetket, että totuus myös tästä asiasta nousisi päivänvaloon. Se ei vähennä valtiovallan toimenpiteiden arvoa, mutta se on häpeäksi niille ihmisille, jotka täydellisen tietämättömyyden antamalla varmuudella nojaavat viralliseen historiaan ja kurkku suorana huutavat: ”Ei Suomessa ollut pakolaisia.”

Tätä totuutta penkoessani vierailin siis Simolassa paikan päällä, samoin kuin olen vieraillut myös Venäjän puolella ja aion vastakin vierailla. Tällä kertaa vierailun anti jäi varsin vähäiseksi, sillä en tavannut ketään sodan aikana Simolassa asunutta. Rakennukset olivat pääosin uusia tai todella hyvin kunnostettuja. Vaikka pommituksista oli kulunut jo yli seitsemän vuosikymmentä, oli jälkiä kuitenkin siellä täällä näkyvissä, ja kun aiheesta olin kirjallisuutta lukenut, oli helppo kuvitella ne maisemat ja metsiköt, joihin ihmiset silloin olivat paenneet. 

 

Venäläisten pommikoneiden tulosuunnan osoitti nyt jättimäinen sähkölinja, josta oletan nyt tulevan vain ”venäläistä ydinvoimaa.”