Kaivoskaupunki Pitkäranta

”Niet Molotov, niet Molotov, sä valehtelit enemmän kuin itse Bobrikov”, sanotaan sodan aikaisessa venäläisiä pilkkaavassa laulussa. Liekö tuo pilkka aina niin tarpeellistakaan, mutta totta lienee, että venäläisessä kulttuurissa ei totuus ole aina ollut niitä keskeisiä arvoja. Ei siis ihme, että länsimaissa hieman epäilläänkin nykyisen ”keisarin” tarinoita venäläisistä oikeuden päätöksistä samoin kuin Ukrainan sodasta.

Neuvostoliiton propagandakoneisto selitti aikoinaan ”rajan siirtelyä” linjalle, jota se ei pystynyt valloittamaan sillä, että se haluaa turvata riittävän turvavälin Leningradiin. Sekään ei liene totuus, sillä vaikka suomalaiset jatkosodassa menivät liiankin pitkälle Neuvostoliiton puolelle ja joutuivat perääntymään ”häntä koipien välissä”, niin ei Suomi kuitenkaan koskaan Leningradia uhannut. Totuus onkin varmaan toinen selitys, jonka olen kuullut. Neuvostoliitto halusi vallata Suomen maaperän rikkaudet. Näihin kuuluivat Petsamon ja Pitkärannan kaivokset ja malmivarat. Rajan pinnassa sijaitsi myös muita huomattavia teollisuuslaitoksia, kuten esimerkiksi Pitkärannan saha ja sellutehdas. Myös nämä laitokset menetettiin sodan seurauksena, joskin niitä pyörittävät yhtiöt olivat tietysti suomalaisia, eikä niitä voitu vallata. Niinpä esimerkiksi Enso ja Wärtsilä ovat nimiä, jotka ovat yhä edelleen säilyneet Suomessa.

Impilahden kaivosten perustamisasiakirjoja ei ole löydetty, mutta oletettavaa on, että ne aloittivat toimintansa samoihin aikoihin sahanlaitoksen kanssa. Jossakin lähteessä on perustamisvuodeksi mainittu peräti 1815, eli jo sata vuotta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Vilkkaimmillaan louhinta oli tuon vuosisadan lopulla. Aluksi louhittiin etupäässä maasälpää ja graniittia. 1900-luvun alkupuolella maasälpää vietiin mm. Saksan posliinitehtaisiin ja graniittia mm. Venäjälle. Impilahden punaista graniittia voidaan vieläkin nähdä kuuluisan Iisakin kirkon kivijalassa.

 Maria-kaivoksen nostotorni

 

 Ristan kaivoksen nostotorni

Pitkärannan vanha kuparitehdas ja lasitehdas 1880-luvulla.

Kun Välimäelle alettiin saada sähkövirtaa 1900-luvun paikkeilla läheisestä Läskelänkoskesta, saattoi kaivostoiminta monipuolistua. Myös malmia pystyttiin murskaamaan ja rikastamaan. Välimäen malmi oli magnetiittia, jonka rautapitoisuus on lähes 30%. Se rikastettiin Impilahdella noin 60-prosenttiseksi ennen eteenpäin lähettämistä. Välimäellä oli töissä parisataa henkeä, joten kyse oli kohtuullisen suuresta tuotantolaitoksesta. Orastava suomalainen työväenliike näytti ”voimansa” 1905 ja lietsoi yleislakon, jonka jälkeen kaivoksen toimintaa ei enää oltu saada käyntiin. Toiminta loppuikin 1907, johon mennessä kaivoksesta oli louhittu rautamalmia lähes 400 000 tonnia, joka on enemmän kuin missään muussa suomalaisessa kaivoksessa noihin aikoihin. Välimäen kylä hiljeni ja rakennukset alkoivat rappeutua 1923, jonka jälkeen Wärtsilä-yhtymä osti Välimäen malmikentät. Suomalaisilta jäi loppuosa Välimäen malmista hyödyntämättä, ja kyseenalaiseksi jäi olisiko sieltä löytynyt lisää malmia.

 Ristinojaan vuonna 1902 rakennettu sähkömagneettinen rikastuslaitos

Välimäkeäkin merkittävämpi malmialue on Pitkärannassa, jossa joidenkin tietojen mukaan louhittiin kuparia jo 1700-luvulla. Varsinainen vuoriteollisuus alkoi kuitenkin vasta seuraavalla vuosisadalla. Sekä suomalaiset, venäläiset että englantilaiset harrastivat alueella kaivos- ja jalostustoimintaa ilman suurempaa menestystä. Parhaiten lienee menestynyt saksalainen Compagnie zur Bearbeitung der Kupfer- und Zinngruben von Pitkäranda, Pitkärannan Komppania. Komppania hankki myös Omeljanovin sulaton. Vaikka Pitkärannan komppania joutuikin vararikkoon vuonna 1855, niin kaivostoiminta alueella jatkui vuoteen 1875.

Tehtaan sosiaalinen toiminta oli aikaansa edellä, joka ilmeni mm. siten, että työsäisille rakennettiin 24 puutaloa, sekä todella komeat asunnot johtajille. Tehtaalla oli jopa oma saarnaaja, joka vastasi työväestön hengellisistä tarpeista.

 Välimäen kaivosalueen asuinkasarmeja ja tuotantolaitoksia

Tuohon aikaan sekä metalliteollisuus että kaivostoiminta oli erittäin vaarallista ja vahinkoja sattui melko tiheään. Veden puute ja malmioiden köyhtyminen vaivasivat jo tuolloin toimintaa. Nykyisellä tekniikalla toiminta olisi varmasti vieläkin kannattavaa, mutta ainakaan minulla ei ole tietoa mitä Impilahden malmille, kaivoksille ja louhoksille tänään kuuluu. 

Lähde ja kuvat: Esi-isiemme Impilahti, 1982

Eläinten evakkomatkat

Jos ei ollut ihmisistäkään mukavaa jättää kotiseutuaan, niin kyllä se varmasti kova kolaus oli myös monille eläimille. Monet eläimet joutuvat lähtemään evakkoon, mutta ehkä vielä surkeampi oli niiden eläinten kohtalo, jotka eivät tälle matkalle päässeet. Vai oliko sittenkään näin? Yhdenkään ihmisen ei tiedetä jääneen evakkomatkalle, mutta monien eläinten kävi näin. Ne hevoset, jotka eivät olleet joutuneet rintamalle, joutuivat vetämään kymmeniä kilometrejä raskaita kuormia. Lehmät taivalsivat sorkkansa kipeiksi kovilla taipaleilla. Sikoja teurastettiin pääasiassa ruuaksi, mutta osa jäi ”ryssän” sotasaaliiksi.

Tämä muistelma ei oikeastaan ole muistelma, sillä en talvisodan aikoihin ollut edes syntynyt, eikä jatkosotakaan muistoja tuo mieleeni, sillä vaikka synnyinkin sodan loppupuolella en todellakaan ollut kykenevä muistamaan yhtään mitään. Siksi kaikki tämä, mitä nyt kirjoitan, perustuu Karjala-lehden sekä Pirkko Kanervon kirjan tietoihin ja omien vanhempieni muisteluihin.

Karjalaisille ovat eläimet olleet aina tärkeitä, ja ne kulkivat siis pääosin perheen mukana myöskin evakkoon. Jotkut joutuvat taivaltamaan tuon matkan peräti kahteen kertaan. Meilläkin kuulemma oli ollut Muisto-niminen lehmä, mutta minulla ei siitä ole mitään muistoa. Saattoi olla, että se oli jo ennen minun syntymääni. Kuten olen kai jo aiemmin kertonut, isäni oli rakennusmestari ja äitini ompelija ja ompelukonekauppias. Mikään maanviljelijäperhe meillä ei siis ollut. Ensimmäiselle evakkoreissulle oli siis kerätty kaikki ne eläimet, jotka suinkin voitiin mukaan ottaa. Kissat ja koirat jouduttiin pääsääntöisesti lopettamaan, joka olikin varsin raskas tehtävä useille ihmisille. Monet isännät eivät siihen itse pystyneet, vaan tehtävät lankesivat suojeluskuntalaisille, sotapoliisille tai naapureille. Joitakin kissoja otettiin mukaan ja toiset ikään kuin aavistaen kohtalonsa onnistuivat pakenemaan jonnekin.

Kun ensimmäiseltä evakkomatkalta alettiin palailemaan takaisin, oli eläimistä suurin osa kadonnut. Talvisodan alettua 1939 oli karjalaisten mukana n. 180 000 lehmää, mutta välirauhan tultua oli nautakarjan luku tipahtanut n. 30 000:een. Hävikki oli siis ollut melkoinen. Eläimet olivat hävinneet sinne tänne, ja ainakin osa naudoista ennätettiin teurastamaan ennen niiden löytymistä. Tarina kertoo, että useampikin kissa oli järjestänyt omistajilleen iloisen yllätyksen odottamalla kiltisti evakkoreissulta palavaa isäntäväkeä, aivan kuin mitään sotaa ei koskaan olisi ollutkaan. Erään kissan kerrottiin odottaneen kotiväkeä kolmatta vuotta ja ottaneen isäntäväen iloisesti vastaan.

Toisen kerran jouduttiin lähtemään evakkomatkalle kesäkuussa 1944, ja silloin olin jo minäkin mukana, tosin vasta viikon ikäisenä, joten ymmärrettävää lienee, että eivät nämä kertomukset minun muististani ole pulpunneet. Ehkä kaikki eivät ole edes ihan totta, mutta tällaisena minä olen ne kuullut tai lukenut.

 

Nyt oli mukana muutamia Neuvostoliitosta sotasaaliina saatuja eläimiäkin, enimmäkseen hevosia. Venäläisten hevoset olivat kyllä jokseenkin huonokuntoisia, mutta evakkomatkalle niidenkin oli pakko kelvata. Bobrikov-niminen hevonen onnistui katkaisemaan aisan Kanta-Suomeen muuttaessaan ja se aiheutti hieman harmia matkan aikana. Piti vain sinnitellä ja jatkaa matkaa niine eväineen.

Kovin helppoa ei ollut niilläkään eläimillä, jotka pääsivät matkustamaan junalla, kuten minä ja äitikin jonkin matkaa. Ihmiset ja lehmät olivat sulassa sovussa härkävaunuissa, joissa myös lehmät yritettiin lypsää. Joidenkin lehmien omistajat olivat jääneet toiseen junaan tai kokonaan pois kyydistä. Jos lypsytaitoisia ihmisiä ei löytynyt, jäivät lehmät kokonaan lypsämättä ja saivat näin ollen kärsiä tosi suuria tuskia. Onneksi nämä tapaukset olivat varsin harvinaisia, sillä suurin osa eläinrakkaista karjalaisemännistä oli vähintään lypsytaitoisia.

Sodat hävittiin sodan jälkeen

Monessa olen ollut mukana, ja ehkä rohkeimmat muistoni liittyvätkin tosi suojeltuihin paikkoihin viime vuosisadalla. Eräs näistä oli Tasavallan presidentin arkistosäätiön Orimattilaan arkistoimat presidentti Kekkosen salaiset muistiinpanot. Työni puolesta minulla oli silloin mahdollisuus päästä tiloihin, joihin juuri niihin aikoihin tuotiin materiaalia Helsingistä. Tämä tapahtui kai joskus 70-luvun alkupuoliskolla. En minä niitä vanhoja arkistoja penkonut, enkä kai olisi uskaltanutkaan rikkoa turvallisuusmääräyksiä, mutta kieltämättä ne herättivät uteliaisuuteni. Kun olin yksi niistä sadoista tuhansista, jotka olivat menettäneet kotinsa Karjalassa, ei liene ihme että kiinnostuin asioista, joista vanhempani olivat kertoneet ja joista uskoin tietoa olevan myös noissa asiakirjoissa. Kyllä se tieto jäi noihin asiakirjoihin silläkin kertaa, mutta kaiken julkisen tiedon ammensin. Yhdistin sen isäni kertomuksiin ja ”viralliseen” historiaan, enkä voi välttyä ajatukselta, että paljon on kansalta salattu.

  

Vuonna.1944 oli kai jo ryssällekin tullut selväksi, ettei Suomea voi asein valloittaa, mutta sota piti saada loppumaan ”kasvoja menettämättä”. Suomi oli paras jättää rauhaan, sillä nyt alkoi tekemistä olla jo ihan tarpeeksi muilla rintamilla. Suomi odotti Saksan lisäävän sotilaallista apua, eikä suinkaan ollut kirkossa kuulutettu, ettei sota vielä kerran kääntyisi toisin päin. Neuvostoliitossa riemuittiin Suomen ehdotuksesta rauhanneuvottelujen aloittamisesta, mutta kuin koettaakseen kepillä jäätä ryssät asettivat kovat ennakkoehdot neuvottelujen aloittamiselle. Kun Suomi lopulta, tosin hyvin vastenmielisesti, suostui noihin ehtoihin, iski Neuvostoliitolle ahneuden peikko. ”Miksi ei vaadittu enemmän, sillä luultavasti suomalaiset olisivat suostuneet kovempiinkin ehtoihin.” Niinpä sitten varsinaisissa rauhanneuvotteluissa noita ehtoja vielä kovennettiin ja rajaa siirrettiin lähemmäksi länttä niiltäkin linjoilta, joihin neuvostojoukot olivat joutuneet pysähtymään. Suurimmat maa-alueet menetettiinkin sodanjälkeisissä rajaneuvotteluissa, joissa nämä ”munattomat” neuvottelijat suostuivat lähes kaikkeen. Sotakorvaukset, maa-alueiden menetykset ja saksalaisjoukkojen väkivaltaiset karkotukset olivat kai näistä ehdoista kovimpia. Helsingissä hotelli Tornissa istui Neuvostoliiton asettama valvontakomissio, joka valvoi, että suomalaiset todella noudattivat noita ehtoja. Monet valvontakomission jäsenet saivat kännipäissään ajatuksia lisäehdoista, joita sitten vaadittiin ja suomalaiset tottelivat.

Kokonaan oma näytelmänsä oli ns. sotasyyllisyysoikeudenkäynnit, jossa täysin sattumanvaraisesti tuomittiin ihmisiä, jotka olivat tehneet vain velvollisuutensa. Jostakin, minulle tuntemattomasta syystä marsalkka Mannerheim jätettiin näiden syytteiden ulkopuolelle, vaikka ehkä juuri hän oli syyllinen Neuvostoliiton suuriin miestappioihin.

Mitä olisi tapahtunut, jos Suomi ei olisikaan suostunut noihin Neuvostoliiton asettamiin ehtoihin? Todennäköisesti ei mitään. Molemmat osapuolet olivat väsyneet sotimaan, ja Neuvostoliittokin olisi niellyt ylpeytensä. Raja noudattelisivat nyt suunnilleen niitä linjoja, joihin neuvostojoukot olivat edenneet, ja puheet Karjalan palauttamisesta kävisivät hieman pienemmällä liekillä. Kyse olisi todella sodassa menetetyistä alueista, eikä ”munattomien” rauhanneuvottelijoiden antamista lahjuksista.

Kyllä nämä kynällä menetetyt alueet jotenkin loukkaavat ja jopa häpäisevät niiden miesten muistoa, jotka henkensä uhallakin noudattivat Mannerheimin käskyä: ”Linjat on pidettävä, hintaan mihin hyvänsä.” Linjat kestivät, mutta rintaman takana pakoilleet ”munattomat” miehet eivät.

Näin joutui taas osa Karjalan kansasta jättämään kotiseutunsa saadakseen kokea vain syrjintää ja pilkkaa täällä Kanta-Suomessa niiden ihmisten taholta, joita sota kosketti mahdollisimman vähän.

Totta on, että sota hävittiin vasta sodan jälkeen. Vai hävittiinkö sittenkään? Voihan sen nähdä niinkin, että voittaja on se, joka pääsee tavoitteeseensa. Neuvostoliiton tavoite oli valloittaa koko Suomi. Se ei onnistunut. Suomen tavoite oli säilyttää itsenäisyys. Se onnistui.

Menetettiinkö itsenäisyys nyt samalla tavalla kuin sodan suurimmat tappiotkin saatiin syntymään? Jälleen kerran kynällä, kun ei ollenkaan osata neuvotella.

Karjalan heimo

Epäilemättä vuosituhansien kuluessa karjalaiset ovat muodostuneen omaksi heimokseen, vaikka varsin totta on, että Karjalan asutuksesta ja karjalaisuudesta tiedetään varsin vähän. Noin tuhannen vuoden ajalta osataan sanoa edes jotain, mutta loppu on paljolti kansantarujen varassa. Kansalliseepoksemme Kalevala on runojen ja tarinoiden kautta onnistunut kuvamaan tätä kansaa niin, että me karjaiset tunnemme nuo kuvaukset omiksemme. Olemme ihan itse nimittäneet itsemme kalevalaiseksi kansaksi. Varmaan se osittain onkin totta, sillä kaipa Elias Lönnrotilla oli jonkinlainen kuva niistä ihmisistä, jota hänen kirjoittamansa Kalevala käsitteli.

Venäläiset historioitsijat ovat sijoittaneet Karjalan kansan alkujuuret jonnekin Venäjälle, ja virolaiset mieltävät taas karjalaiset ja virolaiset yhteiseksi osaksi sitä kantasuomalaista kansaa, joka tuli aikanaan Virosta jakautuneena suomalaisena ryhmänä.

Suomalaiset tutkijat ovat taas todenneet, että osa suomalaisista tuli Mäntyharjun reittiä ja Saimaan vesistöjä pitkin nykyisen Karjalan alueelle ja perusti sinne asutusta. Näin siis eräs koulukunta. Kun nyt kuitenkin otetaan tuo tuhannen vuoden periodi, voi hyvinkin olla, että nuo kaikki ovat oikeassa ja tuosta monikulttuurisuudesta on aikojen kuluessa kasvanut karjalainen heimo. Toki tämäkin ajattelutapa on saanut kritiikkiä, sillä hyvin monet meistä haluaisivat uskoa yhteiseksi esi-isäksemme Väinämöisen ja olisivat valmiit vannomaan puhtaan karjalaisen rodun nimiin. Minun mielestäni kuitenkin tuo tuhat vuotta on jo ajanjakso, jona aikana intiaanin ja neekerin jälkeläisestäkin on tullut valkoihoinen.

 

Karjalaiset ovat selkeästi yksi itämerensuomalaisista kansoista.

Kun mennään ajassa muutama sata vuotta taaksepäin, asuttivat ihmiset pääosin alueita, jotka tarjosivat elämälle mahdollisimman hyvät mahdollisuudet. Niinpä ei ollut ihme, että Laatokan meri veti asukaita rannoilleen etelästä alkaen, mutta melko pian myös pohjoiset rannat asutettiin. Laatokka tarjosi hyvät kulkureitit eri puolille Karjalaa. Vesistö tarjosi myös elinkeinoja kalastajille, ja asumuksista alkavat erämaat olivat loistavia metsästysmaita. Kun viljely opittiin, olivat Karjalan kankaat myös viljavia viljelysmaita. Vuosien varrella asutus laajeni. Syntyi teollisuutta, ja sen seurauksena alettiin käydä myös kauppaa Suomeen, Viroon ja myöskin Venäjälle. Venäläiset arkeologit ovat löytäneet myös jäänteitä kulttuurikeskuksista, joten on luultavaa, että karjalainen kulttuurielämäkin on hieman vanhempaa kuin täällä Kanta-Suomessa.

Aluksi asutus levisi Laatokan länsirannalla Etelästä Sortavalan seuduille ja sieltä vähän kerrassaan Impilahdelle ja Salmiin, jossa alkoi tulla vastaan jo osittain Venäjän karjalaisten asutus.

Kaikki tämä tapahtui siis suunnilleen samoihin aikoihin kuin Savon eteläisten osien asuttaminen. Puhtaana pitämäni Karjalan heimo onkin sekoittunut Suomen puolella eteläsavolaisiin ja Laatokan Itäpuolella Venäjän karjalaisiin.

Tämä ”sekasiittoisuus” aiheutti myös uskontojen sekoamisen, jolloin osasta tuli idänuskontojen mukaan ortodokseja ja osasta Ruotsin kuninkaan määräystä tottelevia luterilaisia. Ortodoksinen uskonto sai Laatokan rannoilla pysyvän jalansijan, kun Sergei ja Herman Valamolainen perustivat luostarin Laatokan saarelle. Sieltä käsin munkit vierailivat Laatokan rantapitäjissä pitäen silloin tällöin myös hartaustilaisuuksia, joihin osallistui usein myös luterilaisia.

Tässä siis tämä ekumenian alku. Täällä kotikaupungissani Kalajoella on nyt myös ortodoksinen tsasouna, joka tarjoaa jatkoa tälle perinteelle.

Pitkä matka Karjalasta

Tämä kaikki mitä nyt kirjoitan, ei välttämättä ole totta, mutta näin minä tämän muistan ja näin se on minulle kerrottu. Niin, tai oikeammin täytyy sanoa, että muistan minulle kerrotun, sillä itse tapahtumasta, siis Karjalasta pakenemisesta, en voi muistaa mitään, sillä olinhan silloin vasta yhdeksän päivän ikäinen. Minä puhun pakenemisesta, en siirtolaisuudesta. Surin osa siirtolaisista menetti kotinsa rauhansopimuksen seurauksena, jossa määrättiin raja kulkemaan jostakin ihan muualta, mihin se sotatoimin oli asettunut. Nämä olivat siirtolaisia, mutta neuvostojoukkojen hyökkäysten alta paenneet olivat pakolaisia. Joskus olen sanonut olevani ”viimeinen mohikaani”, jolla tietysti tarkoitan viimeistä sotatoimialueella syntynyttä suomalaista. En voi olla tästäkään varma, sillä taisi silloin olla tilastojen pitäminen melko hektistä puuhaa. Vain Karjalan itäisimmät osat olivat sotatoimialuetta. Läntinen Karjala menetettiin raskaitten rauhanehtojen seurauksena, eikä sitä koskaan vallattu.

Monet näistä kertomuksista ovat isäni suusta, sillä vaikka olin alle kymmenvuotias isäni kuoltua, olin ennättänyt jo istumaan monet kesät veneen kokassa isän yrittäessä narrata kaloja. Taisi hän siinä kohtuullisen hyvin onnistuakin, sillä eräs lapsuuteni muistoista oli se, että vein kaloja naapuriin, kun niitä ei kotona ehditty kaikkia syömään. 

 

Kun minä synnyin 9.6.1944 Pitkärannassa, joka siihen aikaan oli Impilahden kuntaa, alkoi venäläisten suurhyökkäys. Pitkärannan länsipuolelle oli rakennettu joku suomalaisten puolustuslinja, jonka piti kestää venäläisten pahimmatkin rynnistykset. Koko Pitkärannan kylä määrättiin evakuoitavaksi sen linjan taakse. Mieluummin mahdollisimman kauaksi, aina Sortavalaan ja kenties jonnekin vielä syvemmälle Suomeen.

Ainahan käskyt kulkevat viiveellä, joten ihan silloin vielä hyökkäyspäivänä ei tätä käskyä kukaan edes äidille välittänyt, mutta tuskinpa siitä lähdöstä mitään oli tullutkaan, sillä jo silloin osasin olla väärään aikaan väärässä paikassa. Olin nimittäin syntymässä, eikä sellaisessa tilanteessa voi minkäänlaista vihollista paeta. Ehkä isänkään kertomukset eivät ihan varmoja ole, sillä ei hän käsittääkseni ollut paikalla, vaan kiivaasti torjumassa vihollista. Siksi olen koettanut koota näistä tapauksista jonkinlaisen kokonaiskuvan erilaisten lähdekirjojen avulla. Yksi näistä on Impilahden sotilaspiirin päiväkäsky, jossa kuvataan suunnilleen tuo kaikki mitä tässä nyt kerron.

Olen aiemmin kertonut, että olisimme olleet äidin kanssa kahden, silloin kun suomalaiset sotilaat tulivat tarkastamaan taloja ja polttamaan niitä, että ne eivät joutuisi vihollisen haltuun. Minua kymmenisen vuotta vanhempi veljeni Reijo kertoi kuitenkin, että myös hän ja vanhin veljemme Ahti olisivat olleet vielä silloin paikalla. Minun käsitykseni mukaan he kuitenkin olivat Ruotsissa, johon heidät ainakin johonkin aikaa oli viety sotaa pakoon. Olipa miten tahansa, kiire siinä kuitenkin on pakko olla, sillä naapuri ei käynyt mitään leikkisotaa, vaan pitkiä evakkojonoja oli pommitettu päivien kuluessa useita, eikä se tuntunut paljon häiritsevän, että venäläistenkin on täytynyt tietää, että kyse on siviileistä.

En minä paljoa tässä elämässä voi ansioikseni laskea, mutta kai se jotenkin minun ansiotani oli, että nyt pääsimme äidin kanssa sotilaiden kuorma-auton koppiin, jossa sitten matkustimme Sortavalaan ilman isompia välikohtauksia. Äiti ei koskaan kertonut tuosta matkasta, mutta ehkä vielä joskus kyselen veljiltäni mitä he muistavat, jos olivat mukana ja muistavat. Monet näistä ihmisten kertomista tarinoista on hyvin hataralla pohjalla, sillä hiemankin eri kantilta tilanne vaikuttaa hyvin erilaiselta ja ajalla tuntuu olevan tapana muokata myös menneitä tapahtumia. Vaikka totisesti olin mukana, en voi sanoa niin kuin vänrikki Ståhl: ”Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin.”

Tämä kiertolaisen elämä alkoi siis jo reilun viikon ikäisenä, ja parin ensimmäisen elinvuoteni aikana olinkin ehtinyt asumaan jo hyvin monilla paikkakunnilla. Ensimmäiset todelliset muistot alkavat hahmottua Vaajakoskelta, johon joskus sodan jälkeen oli perheen kanssa päädytty. Jyväskylän seudulla vietinkin sitten parikymmentä vuotta sieltä elämäni alkupäästä.