Pitkä matka Karjalasta

Tämä kaikki mitä nyt kirjoitan, ei välttämättä ole totta, mutta näin minä tämän muistan ja näin se on minulle kerrottu. Niin, tai oikeammin täytyy sanoa, että muistan minulle kerrotun, sillä itse tapahtumasta, siis Karjalasta pakenemisesta, en voi muistaa mitään, sillä olinhan silloin vasta yhdeksän päivän ikäinen. Minä puhun pakenemisesta, en siirtolaisuudesta. Surin osa siirtolaisista menetti kotinsa rauhansopimuksen seurauksena, jossa määrättiin raja kulkemaan jostakin ihan muualta, mihin se sotatoimin oli asettunut. Nämä olivat siirtolaisia, mutta neuvostojoukkojen hyökkäysten alta paenneet olivat pakolaisia. Joskus olen sanonut olevani ”viimeinen mohikaani”, jolla tietysti tarkoitan viimeistä sotatoimialueella syntynyttä suomalaista. En voi olla tästäkään varma, sillä taisi silloin olla tilastojen pitäminen melko hektistä puuhaa. Vain Karjalan itäisimmät osat olivat sotatoimialuetta. Läntinen Karjala menetettiin raskaitten rauhanehtojen seurauksena, eikä sitä koskaan vallattu.

Monet näistä kertomuksista ovat isäni suusta, sillä vaikka olin alle kymmenvuotias isäni kuoltua, olin ennättänyt jo istumaan monet kesät veneen kokassa isän yrittäessä narrata kaloja. Taisi hän siinä kohtuullisen hyvin onnistuakin, sillä eräs lapsuuteni muistoista oli se, että vein kaloja naapuriin, kun niitä ei kotona ehditty kaikkia syömään. 

 

Kun minä synnyin 9.6.1944 Pitkärannassa, joka siihen aikaan oli Impilahden kuntaa, alkoi venäläisten suurhyökkäys. Pitkärannan länsipuolelle oli rakennettu joku suomalaisten puolustuslinja, jonka piti kestää venäläisten pahimmatkin rynnistykset. Koko Pitkärannan kylä määrättiin evakuoitavaksi sen linjan taakse. Mieluummin mahdollisimman kauaksi, aina Sortavalaan ja kenties jonnekin vielä syvemmälle Suomeen.

Ainahan käskyt kulkevat viiveellä, joten ihan silloin vielä hyökkäyspäivänä ei tätä käskyä kukaan edes äidille välittänyt, mutta tuskinpa siitä lähdöstä mitään oli tullutkaan, sillä jo silloin osasin olla väärään aikaan väärässä paikassa. Olin nimittäin syntymässä, eikä sellaisessa tilanteessa voi minkäänlaista vihollista paeta. Ehkä isänkään kertomukset eivät ihan varmoja ole, sillä ei hän käsittääkseni ollut paikalla, vaan kiivaasti torjumassa vihollista. Siksi olen koettanut koota näistä tapauksista jonkinlaisen kokonaiskuvan erilaisten lähdekirjojen avulla. Yksi näistä on Impilahden sotilaspiirin päiväkäsky, jossa kuvataan suunnilleen tuo kaikki mitä tässä nyt kerron.

Olen aiemmin kertonut, että olisimme olleet äidin kanssa kahden, silloin kun suomalaiset sotilaat tulivat tarkastamaan taloja ja polttamaan niitä, että ne eivät joutuisi vihollisen haltuun. Minua kymmenisen vuotta vanhempi veljeni Reijo kertoi kuitenkin, että myös hän ja vanhin veljemme Ahti olisivat olleet vielä silloin paikalla. Minun käsitykseni mukaan he kuitenkin olivat Ruotsissa, johon heidät ainakin johonkin aikaa oli viety sotaa pakoon. Olipa miten tahansa, kiire siinä kuitenkin on pakko olla, sillä naapuri ei käynyt mitään leikkisotaa, vaan pitkiä evakkojonoja oli pommitettu päivien kuluessa useita, eikä se tuntunut paljon häiritsevän, että venäläistenkin on täytynyt tietää, että kyse on siviileistä.

En minä paljoa tässä elämässä voi ansioikseni laskea, mutta kai se jotenkin minun ansiotani oli, että nyt pääsimme äidin kanssa sotilaiden kuorma-auton koppiin, jossa sitten matkustimme Sortavalaan ilman isompia välikohtauksia. Äiti ei koskaan kertonut tuosta matkasta, mutta ehkä vielä joskus kyselen veljiltäni mitä he muistavat, jos olivat mukana ja muistavat. Monet näistä ihmisten kertomista tarinoista on hyvin hataralla pohjalla, sillä hiemankin eri kantilta tilanne vaikuttaa hyvin erilaiselta ja ajalla tuntuu olevan tapana muokata myös menneitä tapahtumia. Vaikka totisesti olin mukana, en voi sanoa niin kuin vänrikki Ståhl: ”Jotakin ehkä tietäisin, olinhan siellä minäkin.”

Tämä kiertolaisen elämä alkoi siis jo reilun viikon ikäisenä, ja parin ensimmäisen elinvuoteni aikana olinkin ehtinyt asumaan jo hyvin monilla paikkakunnilla. Ensimmäiset todelliset muistot alkavat hahmottua Vaajakoskelta, johon joskus sodan jälkeen oli perheen kanssa päädytty. Jyväskylän seudulla vietinkin sitten parikymmentä vuotta sieltä elämäni alkupäästä.