Eläinten evakkomatkat

Jos ei ollut ihmisistäkään mukavaa jättää kotiseutuaan, niin kyllä se varmasti kova kolaus oli myös monille eläimille. Monet eläimet joutuvat lähtemään evakkoon, mutta ehkä vielä surkeampi oli niiden eläinten kohtalo, jotka eivät tälle matkalle päässeet. Vai oliko sittenkään näin? Yhdenkään ihmisen ei tiedetä jääneen evakkomatkalle, mutta monien eläinten kävi näin. Ne hevoset, jotka eivät olleet joutuneet rintamalle, joutuivat vetämään kymmeniä kilometrejä raskaita kuormia. Lehmät taivalsivat sorkkansa kipeiksi kovilla taipaleilla. Sikoja teurastettiin pääasiassa ruuaksi, mutta osa jäi ”ryssän” sotasaaliiksi.

Tämä muistelma ei oikeastaan ole muistelma, sillä en talvisodan aikoihin ollut edes syntynyt, eikä jatkosotakaan muistoja tuo mieleeni, sillä vaikka synnyinkin sodan loppupuolella en todellakaan ollut kykenevä muistamaan yhtään mitään. Siksi kaikki tämä, mitä nyt kirjoitan, perustuu Karjala-lehden sekä Pirkko Kanervon kirjan tietoihin ja omien vanhempieni muisteluihin.

Karjalaisille ovat eläimet olleet aina tärkeitä, ja ne kulkivat siis pääosin perheen mukana myöskin evakkoon. Jotkut joutuvat taivaltamaan tuon matkan peräti kahteen kertaan. Meilläkin kuulemma oli ollut Muisto-niminen lehmä, mutta minulla ei siitä ole mitään muistoa. Saattoi olla, että se oli jo ennen minun syntymääni. Kuten olen kai jo aiemmin kertonut, isäni oli rakennusmestari ja äitini ompelija ja ompelukonekauppias. Mikään maanviljelijäperhe meillä ei siis ollut. Ensimmäiselle evakkoreissulle oli siis kerätty kaikki ne eläimet, jotka suinkin voitiin mukaan ottaa. Kissat ja koirat jouduttiin pääsääntöisesti lopettamaan, joka olikin varsin raskas tehtävä useille ihmisille. Monet isännät eivät siihen itse pystyneet, vaan tehtävät lankesivat suojeluskuntalaisille, sotapoliisille tai naapureille. Joitakin kissoja otettiin mukaan ja toiset ikään kuin aavistaen kohtalonsa onnistuivat pakenemaan jonnekin.

Kun ensimmäiseltä evakkomatkalta alettiin palailemaan takaisin, oli eläimistä suurin osa kadonnut. Talvisodan alettua 1939 oli karjalaisten mukana n. 180 000 lehmää, mutta välirauhan tultua oli nautakarjan luku tipahtanut n. 30 000:een. Hävikki oli siis ollut melkoinen. Eläimet olivat hävinneet sinne tänne, ja ainakin osa naudoista ennätettiin teurastamaan ennen niiden löytymistä. Tarina kertoo, että useampikin kissa oli järjestänyt omistajilleen iloisen yllätyksen odottamalla kiltisti evakkoreissulta palavaa isäntäväkeä, aivan kuin mitään sotaa ei koskaan olisi ollutkaan. Erään kissan kerrottiin odottaneen kotiväkeä kolmatta vuotta ja ottaneen isäntäväen iloisesti vastaan.

Toisen kerran jouduttiin lähtemään evakkomatkalle kesäkuussa 1944, ja silloin olin jo minäkin mukana, tosin vasta viikon ikäisenä, joten ymmärrettävää lienee, että eivät nämä kertomukset minun muististani ole pulpunneet. Ehkä kaikki eivät ole edes ihan totta, mutta tällaisena minä olen ne kuullut tai lukenut.

 

Nyt oli mukana muutamia Neuvostoliitosta sotasaaliina saatuja eläimiäkin, enimmäkseen hevosia. Venäläisten hevoset olivat kyllä jokseenkin huonokuntoisia, mutta evakkomatkalle niidenkin oli pakko kelvata. Bobrikov-niminen hevonen onnistui katkaisemaan aisan Kanta-Suomeen muuttaessaan ja se aiheutti hieman harmia matkan aikana. Piti vain sinnitellä ja jatkaa matkaa niine eväineen.

Kovin helppoa ei ollut niilläkään eläimillä, jotka pääsivät matkustamaan junalla, kuten minä ja äitikin jonkin matkaa. Ihmiset ja lehmät olivat sulassa sovussa härkävaunuissa, joissa myös lehmät yritettiin lypsää. Joidenkin lehmien omistajat olivat jääneet toiseen junaan tai kokonaan pois kyydistä. Jos lypsytaitoisia ihmisiä ei löytynyt, jäivät lehmät kokonaan lypsämättä ja saivat näin ollen kärsiä tosi suuria tuskia. Onneksi nämä tapaukset olivat varsin harvinaisia, sillä suurin osa eläinrakkaista karjalaisemännistä oli vähintään lypsytaitoisia.