Kaivoskaupunki Pitkäranta

”Niet Molotov, niet Molotov, sä valehtelit enemmän kuin itse Bobrikov”, sanotaan sodan aikaisessa venäläisiä pilkkaavassa laulussa. Liekö tuo pilkka aina niin tarpeellistakaan, mutta totta lienee, että venäläisessä kulttuurissa ei totuus ole aina ollut niitä keskeisiä arvoja. Ei siis ihme, että länsimaissa hieman epäilläänkin nykyisen ”keisarin” tarinoita venäläisistä oikeuden päätöksistä samoin kuin Ukrainan sodasta.

Neuvostoliiton propagandakoneisto selitti aikoinaan ”rajan siirtelyä” linjalle, jota se ei pystynyt valloittamaan sillä, että se haluaa turvata riittävän turvavälin Leningradiin. Sekään ei liene totuus, sillä vaikka suomalaiset jatkosodassa menivät liiankin pitkälle Neuvostoliiton puolelle ja joutuivat perääntymään ”häntä koipien välissä”, niin ei Suomi kuitenkaan koskaan Leningradia uhannut. Totuus onkin varmaan toinen selitys, jonka olen kuullut. Neuvostoliitto halusi vallata Suomen maaperän rikkaudet. Näihin kuuluivat Petsamon ja Pitkärannan kaivokset ja malmivarat. Rajan pinnassa sijaitsi myös muita huomattavia teollisuuslaitoksia, kuten esimerkiksi Pitkärannan saha ja sellutehdas. Myös nämä laitokset menetettiin sodan seurauksena, joskin niitä pyörittävät yhtiöt olivat tietysti suomalaisia, eikä niitä voitu vallata. Niinpä esimerkiksi Enso ja Wärtsilä ovat nimiä, jotka ovat yhä edelleen säilyneet Suomessa.

Impilahden kaivosten perustamisasiakirjoja ei ole löydetty, mutta oletettavaa on, että ne aloittivat toimintansa samoihin aikoihin sahanlaitoksen kanssa. Jossakin lähteessä on perustamisvuodeksi mainittu peräti 1815, eli jo sata vuotta ennen ensimmäistä maailmansotaa. Vilkkaimmillaan louhinta oli tuon vuosisadan lopulla. Aluksi louhittiin etupäässä maasälpää ja graniittia. 1900-luvun alkupuolella maasälpää vietiin mm. Saksan posliinitehtaisiin ja graniittia mm. Venäjälle. Impilahden punaista graniittia voidaan vieläkin nähdä kuuluisan Iisakin kirkon kivijalassa.

 Maria-kaivoksen nostotorni

 

 Ristan kaivoksen nostotorni

Pitkärannan vanha kuparitehdas ja lasitehdas 1880-luvulla.

Kun Välimäelle alettiin saada sähkövirtaa 1900-luvun paikkeilla läheisestä Läskelänkoskesta, saattoi kaivostoiminta monipuolistua. Myös malmia pystyttiin murskaamaan ja rikastamaan. Välimäen malmi oli magnetiittia, jonka rautapitoisuus on lähes 30%. Se rikastettiin Impilahdella noin 60-prosenttiseksi ennen eteenpäin lähettämistä. Välimäellä oli töissä parisataa henkeä, joten kyse oli kohtuullisen suuresta tuotantolaitoksesta. Orastava suomalainen työväenliike näytti ”voimansa” 1905 ja lietsoi yleislakon, jonka jälkeen kaivoksen toimintaa ei enää oltu saada käyntiin. Toiminta loppuikin 1907, johon mennessä kaivoksesta oli louhittu rautamalmia lähes 400 000 tonnia, joka on enemmän kuin missään muussa suomalaisessa kaivoksessa noihin aikoihin. Välimäen kylä hiljeni ja rakennukset alkoivat rappeutua 1923, jonka jälkeen Wärtsilä-yhtymä osti Välimäen malmikentät. Suomalaisilta jäi loppuosa Välimäen malmista hyödyntämättä, ja kyseenalaiseksi jäi olisiko sieltä löytynyt lisää malmia.

 Ristinojaan vuonna 1902 rakennettu sähkömagneettinen rikastuslaitos

Välimäkeäkin merkittävämpi malmialue on Pitkärannassa, jossa joidenkin tietojen mukaan louhittiin kuparia jo 1700-luvulla. Varsinainen vuoriteollisuus alkoi kuitenkin vasta seuraavalla vuosisadalla. Sekä suomalaiset, venäläiset että englantilaiset harrastivat alueella kaivos- ja jalostustoimintaa ilman suurempaa menestystä. Parhaiten lienee menestynyt saksalainen Compagnie zur Bearbeitung der Kupfer- und Zinngruben von Pitkäranda, Pitkärannan Komppania. Komppania hankki myös Omeljanovin sulaton. Vaikka Pitkärannan komppania joutuikin vararikkoon vuonna 1855, niin kaivostoiminta alueella jatkui vuoteen 1875.

Tehtaan sosiaalinen toiminta oli aikaansa edellä, joka ilmeni mm. siten, että työsäisille rakennettiin 24 puutaloa, sekä todella komeat asunnot johtajille. Tehtaalla oli jopa oma saarnaaja, joka vastasi työväestön hengellisistä tarpeista.

 Välimäen kaivosalueen asuinkasarmeja ja tuotantolaitoksia

Tuohon aikaan sekä metalliteollisuus että kaivostoiminta oli erittäin vaarallista ja vahinkoja sattui melko tiheään. Veden puute ja malmioiden köyhtyminen vaivasivat jo tuolloin toimintaa. Nykyisellä tekniikalla toiminta olisi varmasti vieläkin kannattavaa, mutta ainakaan minulla ei ole tietoa mitä Impilahden malmille, kaivoksille ja louhoksille tänään kuuluu. 

Lähde ja kuvat: Esi-isiemme Impilahti, 1982