Päiväkäynti Pitkärannassa

Ei tämä käynti nyt niin erikoisen ihmeellinen ollut, mutta ihme olikin sisälläni, sillä paljon olin tuosta tarunhohtoisesta kaupungista kuullut. Jo hyvissä ajoin aamulla olin tankannut auton, ja seurueeseen kuului kaksi venäläistä sekä minun lisäkseni toinenkin suomalainen. Tulkkina toiminut Kaunisto, jonka etunimeä en enää muista. Sama kaveri joka oli minut saanut Neuvostoliittoon tulemaan.

Olin kyllä aikaisemminkin ajanut Viipurin kautta Leningradiin ja ihan mutamaa päivä aikaisemmin Wärtsilästä Sortavalaan. Ne olivat kuitenkin ainoat kokemukseni Karjalan ja Neuvostoliiton teistä, ja muistan hyvin ajatelleeni, että ”eiväthän nämä nyt niin kauheita ole” vaikka eivät toki Suomen teille vertojaan vetäneetkään. Nyt kun nokka osoitti kohden Laatokan pohjoisempia rantoja, aloin ymmärtää asian todellisen laidan. Vasta nyt ajoin aitoa venäläistä tietä, jota opin kyllä myöhemmin kulkemaan. En tiedä mikä olisi oikea sana ilmaisemaan tietä, joten käytän tässä nyt sanavarastoni lievimmästä päästä olevaa ilmaisua. Tiet olivat suorastaan surkeita. Suomessa tuo olisi soveltunut korkeintaan hevostieksi, ja sekin vain sillä edellytyksellä, että ei kärryjä olisi ollut mukana. Kyllä siinnä Sunny joutui koetukselle, mutta into päästä lopulta synnyinkaupunkiini Pitkärantaan helpotti matkantekoa huomattavasti. 

 

Kai minä aikaisemminkin olen sanonut, että en minä niinkään katkeruutta tuntenut siitä, että nuo maat oli meiltä viety, mutta siitä olin hieman pahoillani, että ei ryssä ollut vaivautunut vähääkään pitämään huolta tuosta kauniista Karjalastamme. Tuntui kuin olisivat ryöstäneet ja jättäneet sitten heitteille.

Melkoisen seikkailun jälkeen tultiin tienhaaraan, johon oli asetettu viitta ”Impilahti”. Kyllä täytyy myöntää, että sydämessä jotenkin kummasti liikkui, olihan tuo minun syntymäpitäjäni nimi. Pitkäranta oli silloin vain Impilahden taajama, josta neuvostoaikana oli tullut kaupunki sinne syntyneen teollisuuden ja kaivostoiminnan ansiosta. Karjalan luonnonvaroja olivat venäläiset kyllä pyrkineet hyödyntämään, vaikka suurin osa teollisuudesta oli saanut alkunsa jo suomalaisten aikana.

 

Aina olen ollut positiivisesti suhtautuva kaikkia ulkomaalaisia kohtaan, enkä erikoisen negatiivisesti suhtautunut myöskään Venäläisiin, sillä olen aina tuntenut paremminkin sääliä noita puutteessa eläviä heimolaisia kohtaan. Siihen aikaan Neuvostoliitto piti vielä rajojaan melko suljettuina nimenomaan omilta kansalaisiltaan, etteivät nämä näkisi länsimaista hyvinvointia. Nyt näin vuosien jälkeen voin tunnustaa, että lähestyessämme Pitkärantaa ja nähdessäni kohti Suomea suunnattuja tykkejä, pieni kiukunpuuska nousi sisimmässäni. 

Toki minä ymmärsin, että ne olivat muistomerkkejä, mutta pian piti kuitenkin mennä rauhoittumaan ortodoksiseen kirkkoon, joka oli tien varressa juuri ennen Pitkärannan kaupunkia. Vanhempi nainen oli kirkon palvelijana ja hän oli todella ystävällinen. En ole varma ymmärsinkö oikein, mutta heikolla suomen kielen taidollaan hän koetti kertoa olevansa kotoisin Salmista ja syntyperältään suomalainen, vaikka olikin syntynyt neuvostoaikana ja elänyt aina täällä. Näitä suomalaisperäisiä oli kuulemma kaupungissa muutamia, vaikka useimmat olivatkin tulleet venäjänkielisiltä alueilta, eivätkä uskaltaneet julkisesti suomea puhua. Alkuperäiset pitkärantalaiset oivat joko paenneet Suomeen tai viety venäläisten toimesta Siperiaan, josta joitakin oli vuosia myöhemmin palannut. Nämä palanneet olivat kuitenkin pääosin suuremmissa kaupungeissa tai Inkerinmaalla, joka sijaitsi jossakin Leningradin liepeillä.

Ollakseen kaupunki Impilahti oli kyläpahanen, jossa oli kyllä runsaasti sodasta kertovia muistomerkkejä, ja löytyipä sieltä toki sodassa kaatuneitten vainajien muistolaattojakin. Tällä ensimmäisellä matkaltani jäi päällimmäiseksi tunteeksi vain ihmettely, miten täällä on voinut kukaan syntyä. Kaupunki vaikutti melkein kuolleelta, eikä kirkonpalvelijaa lukuun ottamatta nähty tai kuultu yhtään suomen sanaa. Ehkä kuitenkin nähtiin, sillä erään vanhan rakennuksen ovessa oli postiluukku jossa sanat ”Kirjeitä ja sanomia”. Nämä pari sanaa kertoivat sen, että kyllä täällä varmaan on ollut suomalaisasutusta.

Pitkärannassa toki olen käynyt myöhemminkin ja saanut siitä myös toisenlaisen kuvan, mutta tämä oli ensimmäinen kerta, enkä oikein edes tiennyt mitä odottaa. Ehkäpä odotukset olivat jotenkin romanttisemmat, varsinkin kun vertasin kokemuksia Sortavalaan.