Keksintö vie Karjalaan

Maailma tarjoaa kaikenlaisia tilaisuuksia, kuhan niistä osaa ottaa kiinni. Minäkin olin halunnut tutustua syntymä paikkaani Pitkärataan siitä alkaen, kun sen olemassaolon olin tajunnut ja mieltänyt sen osaksi karjalaista identiteettiäni. Myönteisessä mielessä tuon karjalaisuuden oivalsin aloittaessani opiskelut ”tekulla” Oulussa vuonna 1965. Luin lehdestä nimittäin Impiranta-säätiön stipendistä, joita myönnettiin vähävaraisille opiskelijoille, joiden juuret olivat Impilahden pitäjässä Laatokan Karjalassa. Tuskinpa minä nyt merkittävästi muita vähävaraisempi olin, mutta en erityisen varakaskaan. Suoraan sotaväen jälkeen ei kyllä mitään säästöjä ollut olemassa, joten kaivelin tuonkin oljenkorren esille. Olihan Pitkäranta syntymäni aikoihin yksi Impilahden kylistä, joten toki olin oikeutettu ainakin hakemaan tuota stipendiä. Hain sitä, ja sainkin. Siinä ohessa sitten sain paljon muutakin tietoa sodasta ja sodanjälkeisestä Karjalasta.
 

Liekö yhteensattuma, mutta tilaisuuden Pitkärantaan tutustumiseen sain jälleen opiskelujen seurauksena. Suomessa elettiin nimittäin yhtä lama-aikaa 90-luvulla, ja insinöörien työtilanne oli vähän sitä sun tätä. Minäkin olin hakeutunut ”työttömyyspakolaiseksi” teknilliseen korkeakouluun ja tehnyt diplomityönäni biohajoaviin muoveihin liittyvän keksinnön, josta olin luennoinut monessakin paikassa Suomessa. Seurauksena tästä sain yllättäen kutsun myös Neuvosto-Karjalaan esittelemään tätä tuotetta. Se oli joskus 90- luvun loppupuolella, kun olin Sortavalassa kaupungin vieraana. Ehdotin suomalaiselle tulkilleni, että varataan yksi päivä Pitkärannassa vierailuun nyt, kun lähellä ollaan. Niin sitten sain vihdoinkin sen mahdollisuuden nähdä ihan omin silmin tuon syntymäkaupunkini.

Magic carpet

Näin jälkeenpäin olen määritellyt tapahtuma-aikoja vähän sen mukaan, millainen auto minulla on ollut milloinkin, sillä jonkinasteisena autofriikkinä muistan kulloinkin omistamieni autojen merkin ja vuosimallin. Merkin joltisellakin varmuudella silloinen autoni oli Nissan Sunny, joten vuoden täytyi olla 1998. ”Sanilla” ajelin Wärtsilän rajanylityspaikalle, jossa minua oltiinkin jo vastassa. Iltahämärissä saavuimme sitten Sortavalaan, jossa minut majoitettiin sitä varten tyhjennettyyn yksityisasuntoon. En tiedä, mihin varsinainen asukas oli siksi ajaksi majoitettu, mutta sen verran Neuvostoliiton jälkeisessä ajassa vielä elettiin, että lähes kaikki oli mahdollista. Isäntäväen kissan kanssa me sitten kahdestaan hallitsimme tuota parin huoneen huoneistoa viikon verran. Kissa osasi tehdä tarpeensa vessaan, kunhan jätin oven päiväksi auki, joten hyvin pärjättiin. Kissaa en viereeni illalla huolinut, mutta ilmeisesti oli sen verran hemmotteluun tottunut, että joka aamu herätessäni tuo kolli oli vieressäni.

 

 Sortavala.

Sortavalasta en nyt aio enempää kertoa, vaan omistan molemmille kaupungeille Pitkärannalle ja Sortavalalle ihan oman bloginsa, sillä sen ne totisesti ovat ansainneet. Tässä yhteydessä täytyy kuitenkin sanoa, että olipa kyseessä sitten venäläiset tai karjalaiset, niin missään ei minua ole kohdeltu niin ylenpalttisen ystävällisesti kuin juuri Sortavalassa, jossa kaupungin johtajakin näki asiakseen tarjota minulle lounaan. 

 

Vaikka silloinen ”Taikamatto” -projekti kuivuikin venäläisten osalta kokoon, olen silti vieraillut muutaman kerran sekä Sortavalassa että Pitkärannassa, ja näistä reissuista aion kirjoittaa ihan ikioman blogin. Näin tapahtunee myös muista Karjalan paikkakunnista, jota toistaiseksi ovat ainakin Koivisto, Johannes, Kyyrölä, Suojärvi, Lahdenpohja, Veskelys, Terijoki, Aunus, Wärtsilä ja muutamat muut. Viipuri on varmaan monille se kaikkein tutuin paikka, mutta kyllä siitäkin juttua löytyy.