Turun joukkopuukotus

Varmaan monenlaisia mietteitä tulee mieleen tosi surullisesta Turun piikotustapauksesta. Rasistit saavat vettä myllyynsä ja jotkut puhuvat jopa terroriteosta, joka johtuu Suomen löysästä maahanmuuttopolitiikasta. Minä ”suvakkina” ja Karjalan pakolaisena näen asian hieman toisin. Terrorismilla tuskin on mitään tekemistä kyseisen asian kanssa. Kun ihmiseltä hermot pettää, ei sillä ole mitään tekemistä kansallisuuden tai kansalaisuuden kanssa. Viimeisin hirmuteko ennen Turun tapausta tapahtui Imatralla, jossa aito suomalainen tappoi ihmisiä ilman mitään syytä. Jos ei tuosta tapauksesta olisi vitsit kaukana, niin toteaisin vain, että kotoutuminen on onnistunut hyvin. Puukotus on perinteinen suomalainen tapa, joka alkaa pureutumaan ”mamujenkin” keskuuteen. Meidän oma kansallinen vähemmistömme on omaksunut tuon tavan jo ajat sitten.

 

 

Sodan jälkeen nousi väkivaltatilastomme melko korkeisiin lukemiin, samoin kuin myös alkoholin kulutuksemme. Useimmat sodasta selvinneet miehet eivät enää olleet entisensä noiden kokemusten jälkeen. Hyvin pystyn ymmärtämään, että myös monet nykyisten sotanäyttämöiden tapaukset aiheuttavat samankaltaisia seurauksia, riippumatta siitä, oletko ollut sodassa aktiivi vai vain sivullinen kärsijä. Kun ihminen pakenee kotimaastaan, hän ei tee sitä huvikseen. Minä ”ryssän lapsi” olen tämän tavallaan kokenut.

Kun ihminen joutuu jatkuvasti rasistisen kohtelun kohteeksi, synnyttää se katkeruutta ympäristöä kohtaan. En ihmettele yhtään jos hermo lopulta pettää. Kun asuin aikoinani pätkän Ruotsissa, näin tämän ilmiön aivan havainnollisesti. Joitakin vuosia takaperin me suomalaiset olimme ”ruotsin neekereitä” ja jouduimme usein kokemaan tuon ”en finne igen” -asenteen. Olen kerran itse joutunut ottamaan puukon pois hermonsa menettäneeltä suomalaiselta.

Näin ”suvakkina” olen ehdottomasti sitä mieltä, että millään siirtolaisuuden rajoituksella ei noita väkivallan tekoja voida estää. Kansallisuuteen katsomatta osa ihmisistä romahtaa. Ehkä emme voi sitä mitenkään estää, mutta ainakaan rasistinen kohtelu ei voi sitä estää.

Asuessani itse Ruotsissa sain ihan henkilökohtaisesti kokea tuon rasismin. johon olin jonkin verran jo lapsena tottunut - olinhan ”ryssän lapsi”. Kyllä minunkin pinnani joskus kiristyi, mutta en sentään ketään tappanut. Sen verran tunnekuohu kuitenkin läikkyi, että hyvin käsitän, jos minuakin heikommat yksilöt ajautuvat ääritekoihin.

Meidän Karjalan pakolaisten ja pakolaisten jälkeläisten tulisi ymmärtää, että rasismissa piilee kaiken pahan alku, nimitettäköön sitä miksi tahansa. Sellaiseen käyttäytymiseen meillä ei yksinkertaisesti ole oikeutta eikä varaa.

Vihapuheen uhrit

Ajan muotisanaksi on muodostunut sana ”vihapuhe”. Sanan nykyaikaisuus johtunee tietotekniikasta ja lähes kaikkien ihmisten tuntemasta ”somesta”, jossa kaikilla on mahdollisuus lausua ajatuksiaan ja joita sitten lähes kaikki voivat seurata. Syntyy vaikutelma, että vihapuhe olisi jotenkin yleistynyt.

Niin kauan kuin ihmiskunta on ollut olemassa, niin kauan on kuitenkin ollut myös vihapuhetta, jonka uhrit yleensä ovat täysin syyttömiä noihin puheisiin. Vihapuheiden uhreiksi valikoituvat useimmiten jotenkin uudet tulokkaat, joko tavallista paremmin menestyneet ihmiset tai jotenkin, jotka eivät yksinkertaisesti pysty puolustautumaan ”somettajia” vastaan.

Minä ”ryssän lapsi” voin hyvin muistaa nuo lapsuuden aikaiset solvaukset. En ollenkaan voinut ymmärtää tuota nimitystä, sillä juuri ryssäähän me olimme joutuneet pakenemaan tänne Kanta-Suomeen. Enpä usko, että tänne olisimme tulleet paremman elämän tai sosiaalisten apujen takia. Varmaan sellaiseenkin jotkut joutuivat turvautumaan, mutta useimmat kai kuitenkin halusivat itse tienata oman elantonsa. Lasten suusta nuo herjat useimmiten kuulin, mutta oletettavaa on, että ne olivat vain kopioita aikuisten puheista. Nimittelyn lisäksi vihapuhetta oli myös juoruiksi kutsuttujen tarinoiden sepittelyt, joiden avulla yritettiin tehdä tuo vihapuhe jotenkin oikeutetuksi.

Osaan siis hyvin samaistua tämän päivän pakolaisiin, joiden kokemukset mitä suurimmassa määrin vastaavat meidän Karjalan pakolaisten kokemuksia. Erona lienee vain se, että useimmat meistä eivät joutuneet ylittämään valtakuntien rajoja eikä meillä ollut kielitaito-ongelmia. Toki kieltämme hieman ihmeteltiin ja jopa mollattiinkin, mutta se oli kuitenkin pääpiirteittäin ymmärrettävää.

Ei ole siis ihme, että minusta on tullut ns. ”suvakki”. Meitä Karjalan pakolaisia ei enää kovin monia ole jäljellä, ja sodan jälkeiset sukupolvet ovatkin alkaneet vesittämään koko silloista pakolaistulvaa väittämällä, että pakolaisia ei ollut, ja jos olikin, niin ei kyse ollut pakolaisista vaan kaikki olivat evakkoja. No, olihan meitä pakolaisia, mutta en tästä halua väitellä. Kyse onkin siitä, että silloin, sodan köyhyyttämä maamme joutui asuttamaan lähes puoli miljoonaa ihmistä, joka oli monin verroin pahempi tilanne kuin nyt. Nyky-Suomella ei ole mitään ongelmaa auttaa yhden isomman urheilutapahtuman yleisömäärän kokoista ihmisjoukkoa, joka on jaksanut tulla tänne kylmään pohjolaan. Sanotaan mitä tahansa, niin kyllä meillä on siihen myös inhimillinen velvollisuus. Me Karjalan pakolaiset rikastutimme pian tämän isänmaamme elinkeinoelämää ja samanlaisia merkkejä on näkösällä myös nykypakolaisissa. Ahkeria kunnon ihmisiä suurin osa.

Vihapuhe ja juoruilu on perinteinen suomalainen tapa. Siihen syyllistyy yleensä yksinkertaisin kansanosa ja ihmiset, joiden kokemus maailmasta rajoittuu oman maan ja oman kunnan rajojen sisälle. Tätä joukkoa pyrkivät sitten käyttämään hyväkseen poliittiset nousukkaat, jotka eivät edes halua nähdä asioiden todellista luonnetta, vaan kylvävät lisää vihaa ja eripuraa ihmisten keskuuteen.

Eivät pakolaiset ja mamut ole se kansanosa, joka tästä maasta pitäisi ajaa pois. Kyllä meillä on paljon pahempaa porukkaa omassa keskuudessamme. Toki meitä on jo miljoona ulkomailla parempaa elämää metsästämässä. Taidamme pitää sitä ihan luonnollisena oikeutenamme. Tämä oikeus pitäisi vain ottaa muilta ihmisiltä pois, eikä Suomi saisi olla se maa, josta he paremman elämän löytäsivät.

Kuvakaappaus: https://www.aamulehti.fi/kotimaa/sihto-aamulehden-pilapiirros-136-200202911/

Tervetuloa uudet lukijat

Olen kai jo vanha ja väsynyt, joten en enää näe tarpeelliseksi kirjoittaa kahteen blogiin, joten Kallan kuvernööri on nyt sitten haudattu. Sitähän se sitten tietysti merkitsee, että Pitkärannan Paroni saa uusia lukijoita ja samalla tämä sisältö hieman muuttuu. En enää kirjoita pelkästään karjalaisia kiinnostavia aiheita, vaan hieman laajemminkin mielipiteitäni.

Vaikka en kuulukaan mihinkään poliittiseen järjestöön, olen kyllä edelleen politiikasta kiinnostunut, joten älkää nyt kauheasti ihmetelkö, jos jotain siihen suuntaankin kirjoittelen. Olen ehkä yksi viimeisistä syntyperäisistä karjalaisista, joten karjalaisuutta haluan pitää edelleen esillä ja se tulee olemaan eräs teemani. Politiikkaan jouduin juuri siitä syystä, että ihailin Veikko Vennamon kykyä sijoittaa meidät sodanjälkeiset pakolaiset. Pakolainenhan Veikko oli itsekin, eikä se miksikään historiaa vääristelemällä muutu. Kyllä me ryssää pakoon lähdimme ja aiheutimme monin verroin suuremman ongelman kuin nykyinen pieni porukka, joka ei juurikaan eroa kohtuullisen urheilukilpailun yleisömäärästä. Perussuomalaiset ei toki ole SMP, mutta tuon puolueen perillisenähän sitä on pidetty. Luulen, että Veikko kääntyisi haudassaan, jos kuulisi, että puolueen nykyinen puheenjohtaja on tuomittu rikollinen ja että puolueesta systemaattisesti on pyritty erottamaan nuo vanhemman polven ideologiset perussuomaiset. Kyllä se kerta kaikkiaan on niin, että rasismi ei kuulu sivistykseen ja tuo rikollisten johtama porukka on todella rasistista, käyttäkööt he itsestään mitä nimitystä tahansa. Olikohan se nummisuutarin Esko joka vertasi vihaisuuttaan rakkikoiraan? Sanon siis itsekin, rasismille minä olen vihainen kuin rakkikoira.

Kaipa minun taustani näkyvät kirjoituksissani yleensä, mutta ihan vapaasti saatte olla myös toista mieltä. En minä teitä sen takia polttouuniin työnnä. Koetan nyt kuitenkin penkoa enemmänkin Karjalan ja syntymäpaikkani Pitkärannan historiaa. Voi olla, että väläyttelen myös joitakin kuulemiani kertomuksia pakomatkasta, joissa ei takuulla ollut kyse evakuoinnista.

Nykypakolaisiin minun on helppo samaistua, kun muistelen sitä nimittelyä, jota vielä kauan sotien jälkeenkin sain kuulla. Olin ryssän lapsi, vaikka isäni oli kahdesti haavoittunut sotainvalidi ja varmasti suomalaisempi kuin moni Suomen ruotsalainen. Nuo ajat ovat onneksi jo taakse jäänyttä elämää, mutta yhä vielä oman kotiseurakunnan kirkkoakin kuulen joskus sanottavan ”ryssän kirkoksi”.

Kaikki tämä on tehnyt minusta suvakin, ja asetun voimakkaasti puolustamaan nykyisiä pakolaisia, ja vastustan ”rötösherrojen” nimittämistä minkäänlaisille jakkaroille.

On se vaan niin, että rikos on aina vaan rikos, eikä se koskaan vanhene. Se, että syyteoikeus vanhenee, ei tee tekoa tekemättömäksi. Ei myöskään se, että tuomio on kärsitty. ”Ainoastaan tekemiemme tekojen vilpitön katuminen luo sen lujan kalliopohjan, jolle uusi elämä voi rakentua.” Katumus sisältää myös konkreettisia tekoja asian osoittamiseksi.

Olisikohan liikaa vaadittu, jos ajattelisimme vaikka, että Jussi Halla-aho pyytäisi anteeksi loukkaamiltaan ihmisiltä ja pyrkisi parhaansa mukaan avustamaan heidän kotouttamisessaan.