Teksti on julkaistu KalajokiSeudun kesälehdessä 2012 ja sen jälkeen Karjala-lehden nettisivulla (sivulla 2. tarina).
...................................................................
EVAKKOKESÄ
KIRJOITTANUT
ARI KERONEN, ÄITINSÄ KERTOMUKSEN POHJALTA
Se oli
silloin… jo kauan sitten, aikana jota vain hyvin harva enää muistaa, mutta
Lempille se oli muodostunut vuosikausien painajaiseksi. Muistot
ovat melkeinpä vain kirkastuneet vuosien vieriessä ja lasten varttuessa
aikuisiksi. Ei se enää pelottanut, mutta nyt olivat monet asiat nousseet
pintaan kuin vuosien takaiset takautumat. Ehkä se oli silloin… sodan
viimeisinä hetkinä, että asioita piti vain tehdä. Kaikki Karjalassa pelkäsivät,
mutta pelolle ei yksinkertaisesti saanut antaa valtaa. Oli vain pystyttävä
selviytymään.
Lempi ei ehkä edes tuntenut pelkoa, sillä hän oli tottunut luottamaan
korkeampaan voimaan, vaikka ei ehkä varsinainen julkiuskovainen ollutkaan. Aina
hän oli kuitenkin elänyt kristillisesti ja pyrkinyt kasvattamaan myös lapset
niin, että nämä pystyivät erottamaan oikean ja väärän. Pelätä ei tarvinnut,
sillä se mikä on määrätty tapahtuvaksi, tapahtuu. Se ei ole ihmisen
vallassa, se on Korkeimman kädessä.
Elettiin
jatkosodan viimeisiä aikoja Laatokan pohjoisella rannalla, aivan vanhan rajan
tuntumassa. Vanhemmat lapset oli lähetetty Ruotsiin, turvaan sodalta ja vaikka
Eino - perheen isä - oli sodassa, olisi Lempi tuntenut olonsa ihan
turvalliseksi, ellei tilanne olisi nyt ollut jotenkin
poikkeuksellinen. Jo jonkin aikaa oli tuntunut selvältä, että
täältä on jälleen lähdettävä. Se ei ollut Suomen valtion virallinen kanta,
mutta se vain tuntui siltä. Merkit olivat Lempille kyllä tutut, sillä täältä
oli lähdetty aikaisemminkin. Poikkeavaksi edellisestä kerrasta teki se,
että nyt hän odotti kolmatta lastaan, jonka piti syntyä melkeinpä millä hetkellä
hyvänsä. Lähtö ei siis olisikaan ehkä aivan yksinkertainen. Rintamalinja
oli vielä kaukana, mutta sodan äänet kantautuivat jo Pitkärannan kylään.
Tuntui, että ne kuuluivat aina vain lähempää ja lähempää. Pitkärannan
länsipuolelle rakennettiin puolustuslinjaa, jonka oli tarkoitus lopullisesti
pysäyttää venäläisten eteneminen, jos nämä niin pitkälle pääsisivät.
Siltä se siis näytti, että Pitkärannan kylä oli tarkoitus jättää venäläisille,
jos ne aiottiin pysäyttää vasta sen länsipuolelle rakennetulle U-linjalle.
Kylällä liikkui yhä kasvava huhu, että venäläiset valmistautuivat
suurhyökkäykseen. Oma tiedustelu oli tämän kuulemma saanut selville.
Sodassa liikkui kaikenlaisia huhuja, jotka kulkivat huoltoyhteyksiä hoitaneiden
hevosmiesten mukana. Joskus näissä huhuissa oli perää, joskus taas ei.
Ehkä syntyvästä lapsesta johtuen Lempi kuunteli nyt näitä juttuja tavallista
tarkemmalla korvalla.
Puut olivat saaneet lehden tavallista aikaisemmin ja Laatokka näytti ikään kuin
sinisemmältä. Kirkkaalla ilmalla saattoi erottaa Valamon saaren, joka oli
Lempille tuttu paikka. Edustihan siellä oleva luostari jollakin tavalla
turvallisuutta. Erikoista kuitenkin oli, että nyt oli Valamon munkkeja näkynyt
jonkin verran myös Pitkärannassa, vaikka perinteisesti heidän maallinen
asiointinsa oli suuntautunut Laatokan länsirannalla sijaitseviin suurempiin
kaupunkeihin. Ehkäpä tämä ei ollut merkki mistään, mutta jotenkin se vain oli
poikkeavaa.
Kesäkuun 8. päivän aamuna Lempi heräsi lentokoneiden jyrinään. Herkkä korva oli
oppinut tunnistamaan jo äänet. Nämä olivat selvästi venäläisiä koneita, mutta
missä olivat suomalaiset hävittäjät. Missä olivat ne saksalaiset hävittäjät,
joiden turvaa oli suomalaisille luvattu. Missä oli suomalaisten IT-tuli,
jota jonkin verran sentään tälläkin rintamalla oli. Koneet olivat
ilmeisesti tiedustelulennolla ja poistuivat niin pian, että niiden läsnäoloon
ei keritty reagoimaan. Nyt tuntui hieman pelottavalta, sillä lapsen
syntymän hetki oli pian käsillä. Olisiko kätilö saatavilla? Olisiko kukaan
valmis avustamaan? Täytyisikö hänen selviytyä ihan yksin odotettavissa
olevasta synnytyksestä? Tällaiset kysymykset risteilivät odottavan äidin
mielessä. Ensimmäisen kerran olo tuntui hieman epävarmalta, mutta kun
mitään ei päivän aikana tapahtunut ja lapsikin tuntui potkivan turvallisesti
vatsassa, palasi luottamus korkeampaan voimaan ja illalla oli taas helppo
painaa pää tyynyyn. Ompelukoneen pakkauslaatikosta tehty lapsen vuode
odotti myös nukkujaansa, jonka se varmasti ihan lähiaikoina saisi.
Aamulla 9.
kesäkuuta se sitten räjähti. Rintaman äänet olivat voimistuneet pitkin
yötä ja vaikka niihin oli jo jotenkin tottunut, oli niissä nyt jotain
pelottavan aktiivista. Myös ensimmäiset synnytyspoltot olivat
tulleet. Lempi avasi radion, kuullakseen uutiset, joita lähetettiin
yhtenään. Yöksi hän oli kuitenkin sulkenut sen, saadakseen edes hetken nukkua
rauhassa.
Pitikö sen kaiken nyt tapahtua samaan aikaan. Synnytys tapahtuu tänään,
sen on varmaa. Sen Lempi tiesi jo entuudestaan, sillä kaksi poikaa oli jo
tehty, mutta pitikö tämän kolmannen syntyä juuri pahimpana sodan hetkenä.
Presidentti oli puhunut radiossa ja kertonut venäläisten aloittaneen
suurhyökkäyksen koko rintaman leveydellä. Kuinkahan tässä Suomelle käy,
kuinkahan meille kaikille käy.
Nyt oli
kuitenkin muutakin ajateltavaa. Hoitakoot sotilaat sodan ja äiti hoitaa
nyt äidin tehtävät. Lapsen syntyminen ja lapsen turvallisuus olivat nyt
tärkeämmät kuin tuo venäläisten hyökkäys. Ainahan ne olivat hyökänneet,
ja ainahan niiden kanssa oli pärjätty. Pärjättävä oli nytkin.
Iltapäivällä
poltot yltyivät ja Lempi lähti omin voimin kävelemään kohti sairastupaa. Tuttu
rouva tuli tiellä vastaan ja sanoi, että sairaala oli täynnä rintamalta tuotuja
sotilaita. Kannattaisi palata kotiin, niin hän kävisi hakemassa
kätilön. Hyvä niin, saisihan lapsi aloittaa elämänsä kodissa, kodissa
joka ehkä pian menetetään lopullisesti. Tätä ajatellessaan Lempi pitkästä aikaa
alkoi tunteittensa päästä valloilleen… taisipa siinä kyynelkin tulla
silmäkulmaan. Tämä ei vaan tuntunut oikealta. Poltot olivat tihentyneet
ja niiden takia piti istahtaa tien viereen. Vaikka kotiin oli matkaa vain
muutama sata metriä, se tuntui ikuisuudelta. Naapurin rouva oli saanut
sanan kätilölle, joka oli lähtenyt myös tulemaan.
Sodan
oloissa harvinaisen iso poika, lähes neljä kiloa, syntyi iltapäivänä kätilön
avustamana.
Impilahden sotilashallintopiirin päällikkö, vänrikki Härkönen, antoi seuraavana
päivänä käskyn evakuoida siviiliväestö mahdollisimman kauaksi länteen.
Ensimmäinen evakuointikohde oli Sortavala, josta tultaisiin järjestämään
kuljetuksia edelleen. Se nyt oli Lempille melkein samantekevää. Ei
vastasyntyneen lapsen kanssa voisi mihinkään lähteä. Jäädään sitten
vaikka ryssiksi, hän ajatteli. Ei kai ne ihan oikeita ajatuksia olleet,
olivathan vanhemmat pojat Ruotsissa, eikä heitä nyt sinne voinut hylätä.
Uusi puolustuslinja oli kuulemma niin vahva ja hyvin suunniteltu, että siihen
se venäläisten hyökkäys varmasti pysähtyisi. Onneksi tämä linja ei ollut
kaukana, joten sen taakse sitten tiukassa paikassa voitaisiin mennä.
Näiden ajatusten kanssa Lempi hoiteli lastaan ja katseli kuinka kylä tyhjeni
talo toisensa jälkeen. Lopulta hän taisi lapsineen olla Pitkärannan viimeinen
siviiliasukas.
Se oli 18. päivä kesäkuuta, kun ovi repäistiin auki ja sisään tuli hikinen
sotilas.
– Ei voi olla totta, tämä huudahti. Täällähän on ihmisiä.
Venäläiset olivat tehneet läpimurtoja monesta kohden ja Viipuri oli jo melkein
menetetty. Laatokan pohjoispuolellakin oli valmistuttu siirtymään läntisen
puolustuslinjan taakse.
Läntinen
puolustuslinja oli saanut nimekseen U-linja. Ei Lempillä, eikä muillakaan
siviileillä ollut kovin paljon käsitystä tästä U-linjasta. Ehkä se oli saanut
nimensä sen suunnittelijan majuri Urton mukaan. Pitkärannan kylän
asukkaille se merkitsi jonkinlaista turvaa. Tuskinpa kukaan osasi vielä silloin
arvata, että se aivan oikeasti pysäyttäisi Neuvostoliiton massiivisen
suurhyökkäyksen täällä Laatokan pohjoisella rintaman osalla.
Venäläisille
ei ollut tarkoitus jättää mitään tukikohtia Pitkärannan kylään, joten koko kylä
määrättiin hävitettäväksi. Nämä hävityspartiot olivat niitä, jotka sitten
pelastivat Lempin lapsineen turvaan.
Tästä alkoi Lempin ja hänen viikon ikäisen poikansa pitkä marssi kohden
Sisä-Suomea. Ensin sotilasajoneuvolla Sortavalaan ja sieltä sitten junan
härkävaunuun, jossa pieneen tilaan oli sullottu satoja ihmisiä. Jo
automatka Sortavalaan oli seikkailu, jossa Lempi ensimmäisen kerran joutui
näkemään sodan kauhut aivan omin silmin. Jatkuvasti ohitettiin pakenevia
ihmisjonoja. Osa koetti kuljettaa mukana vähäistä omaisuuttaan, jopa karjaa ja
lampaita. Hevosista suurin osa oli otettu armeijalle, mutta niitäkin oli
muutamia. Kaikesta näki, että kovinkaan moni ei ollut varautunut
äkkilähtöön. Matkan aikana vihollisen maataistelukoneet tulittivat
pakenevia ihmisjonoja, ja monen viimeinen pakomatka päättyi ennen kuin se oli
kunnolla edes alkanut. Myös kuolleita eläimiä oli matkan varrella
säännöllisin välein, melkein kuin kilometrinpylväitä. Lempi voi pahoin.
Sortavalassa
oli rauhallisempaa, mutta pakolaisia varten varattuja junia piti odottaa kauan.
Kun juna vihdoin saatiin asemalle, alettiin ihmisiä lastaamaan siihen
välittömästi. Tämän junan oli tarkoitus viedä evakot Elisenvaaran asemalle, josta järjestettäisiin kuljetus toisella junalla kauemmaksi
rintamasta. Junilla oli tarkoitus kuljettaa lisäjoukkoja vahvistamaan Viipuria,
jota ei haluttu luovuttaa viholliselle. Paluukuormana junat veisivät siviilejä
turvaan sodan jaloista. Ainakaan pakolaiset eivät vielä silloin tienneet, että
Viipuri oli käytännössä jo menetetty ja vihollinen oli aloittanut Elisenvaaran pommitukset, tarkoituksenaan estää suomalaisjoukkojen siirrot. Näissä
pommituksissa kuoli satoja siviilejä, sillä jotkut pommeista osuivat asemalle
jo ennättäneisiin evakkojuniin, joista vain muutamia ihmisiä onnistui
pelastautumaan. Ehkä tätä tietoa ei saatu ajoissa Sortavalaan ja niinpä juna
sieltä lähti autuaan tietämättömänä kohden etelää. Tieto pommituksista saatiin
joskus matkalla ja se evakkojuna, jossa Lempikin lapsineen oli, onnistuttiin
pysäyttämään muutama kilometri ennen asemaa ja kaikki ihmiset poistettiin
junasta. Nyt oli tultava toimeen omillaan, sillä tällaiseen ei kukaan osannut
varautua.
Härkävaunu
Toisaalta
ihmiset kokivat sen myös helpotuksena. Sota tuntui taas olevan kaukana ja
haisevat härkävaunut eivät todellakaan olleet sitä, mitä ihmiset olivat
odottaneet kesältä. Tunnelma oli apea, vaikka juhannus oli ovella.
Useimmat aavistivat, että Karjala oli nyt lopullisesti menetetty.
Tulevaisuudesta ei kukaan osannut sanoa mitään. Jostakin kaukaa kuului
pommien jyrähdyksiä, mutta ne eivät pahemmin enää satuttaneet tätä joukkoa.
Elettiin vain tätä hetkeä ja ainut ilonaihe oli se, että oltiin vielä elossa.
Kaikkia ei sekään tuntunut lohduttavan, sillä melkein jokaisella oli joku
omainen ”siellä jossain”, josta ei ehkä koskaan ollut paluuta.
Itkevä poika herätti Lempin ajatuksista. Olihan tässä uuden elämän alku,
jonka hyvinvointiin hänen nyt piti keskittää kaikki voimansa. Voi kunpa
tämä poika vielä näkisi isänsä. Voi hyvä Jumala… onko se liikaa
pyydetty!
Lopulta
tultiin kyliin, jotka olivat kaukana rintamasta. Täältä ei oltu väestöä
määrätty evakuoitavaksi, joten kaipa sitä uskottiin, että vihollinen ei onnistu
valtaamaan koko Suomea. Karjalan kansaa oli täällä jo odotettu, ja
ainakin osa joukosta pystyttiin myös majoittamaan. Täällä rajan lähellä riitti
ymmärrystä pakolaisille, mutta mitä pidemmälle länteen siirryttiin, sitä
kalseampaa oli siirtolaisten kohtelu. Vielä silloin ei Lempi näistä
asioista kuitenkaan tiennyt mitään. Pienen lapsen ansiosta hänet majoitettiin
paikallisen opettajan luokse, jossa he seuraavana päivänä saivat aloittaa
loppuelämänsä ensimmäisen päivän. Oikeastaan Lempin pitkä evakkomatka oli vasta
alkanut, mutta nyt oli hyvä näin.